header6

Leiki mun kaa!

”Leiki mun kaa” kuuluu useasti lapsieni suusta, kun kotona touhuamme. Poikani haluaa kovasti seuraa lego- ja palomiesleikkeihin, kun taas tyttäreni haluaa apua prinsessaleikeissä tai sitten askarteluhommissa. Tykkään uppoutua lasten maailmaan leikkien varjolla, sillä olen huomannut, että siinä kummasti henkisesti irtoutuu kaikesta arjen tohinasta ja stressistä ja antaa palomiesten pelastella ihmisiä ja prinsessojen leikkiä juhlahumussa. Roolileikkien avulla lapset pääsevät kohtaamaan arjen juttuja turvallisesti. He voivat keskeyttää leikin, jos se tuntuu menevän väärään suuntaan tai sitten he voivat tulla leikistä ulos ja tuumata ”olipas tuo palomies nyt vähän tuhma, kun hakkasi toista”. Olen usein nauranut leikkien tarinoille ja siihen, miten oikeita asioita lapset leikeissään uppoutuvat leikkimään.

Lapset kaipaavat kovasti aikuisten paneutumista heidän kanssa touhuiluun. Yksi tarina kertoi tästä niin liikuttavasti.

Poika oli kotona odottamassa kiireistä isäänsä töistä kotia. Kun isä tuli kotiin, poika kysyi vaisusti, että kuinka paljon isän työtunti maksaa. Isä ajatteli, että poika on kiinnostunut hänen työelämästään ja kertoi, että 50 euroa. Poika kiitti tiedosta, ja lähti omaan huoneeseensa. Hieman myöhemmin hän tuli avatun säästöpossun kanssa isän luo ja sanoi: ”Mä voisin ostaa sulta yhden tunnin”. Tarinan poika kaipasi ainoastaan aikaa isältään, sitä varauksetonta keskittymistä lapsen maailmaan ilman tietokoneita/puhelimia ja muita aikuisten turhia vekottimia.

Mielestäni tarina kuvaa hyvin sitä, miten tärkeää lapselle on aikuisten läsnäolo. Kiireisen arjen tohinassa nautin niin hetkistä, jotka saan viettää ihan rauhassa lapsieni kanssa. Esimerkiksi kun tarhasta kotia tulemme, niin kotimatkalla on oiva tilaisuus kysyä lasten kuulumisia ja vaihtaa ajatuksia siitä miten päivät on kaikilla mennyt. Kotona on ihana pelailla pelejä, leikkiä sitten vaikka legoilla tai lukea kirjaa ihan rauhassa. Nuo on niitä päivän helmihetkiä, jotka saavat pienet silmät loistamaan yhä kirkkaammin. Ja mikä onkaan parempaa, kun saada lapselta aitoja tunteita takaisin.

Miksi siis emme antaisi aikaa lapsillemme, kun he sitä niin kovasti janoavat? Pieni keskittyminen päivässä ei ole kenellekään aikuiselle varmasti liikaa?

IMG_0130

Huolipuu – murheet kuin murheet unohtuu

Olin rankan työpäivän jälkeen pyöräilemässä kotiin. Mielessäni pyöri monet murheet ja negatiiviset asiat. Pitkä työmatka voi olla joskus hyvä paikka kertailla päivän tapahtumia, mutta joskus se voi olla myös liian pitkä, kuten tämän päivän tapauksessa. Pyöräilin tarhalle hakemaan lapset ja mikä mua portin aukaisun jälkeen odotti: Lapset naama täynnä hymyä. ”Äiti, Äiti”– huudot ja lapsien täysillä vauhdilla syliin juoksut. Mieleni muuttui samantien, kun portin oven aukaisin. Mieleeni tuli tuolloin Positiivareiden Juhani Töytärin kertoma tarina huolipuusta. Read more

Kuva

Tasan ei mene omenat koreihin

Törmäsin tässä yhtenä päivänä facebookissa äitien elämästä kirjoitettuun juttuun, joka kolahti niin kovasti. Siinä kerrottiin, että ennen kuin äiti menee nukkumaan, niin on muutama asia tehtävänä ennen kuin todella pääsee nukkumaan: tarkistaa lapsien asiat (vaatteet, mahdolliset eväät, reput), omat työvaatteet ja mahdolliset eväät, ulkovaatteet laittaa valmiiksi, varmistaa onko seuraavan päivän ruoka mietittynä/ostettuna… Listaa voisi jatkaa pitkäänkin. Sama juttu pätee, kun jotain juhlia on järjestettävänä. On muutama asia mietittävänä: mitä tarjoiltaisiin, mitä juhlissa tapahtuu, onko ohjelmaa, ketä kutsutaan, onko juhlavaatteita, miten paljon tarvikkeita leipomuksiin tarvitaan, kutsukortit, …. Lista on pitkä. Sitten kun tulee tekemisen aika, niin koreja, joihin noita aktion palloja heitellään ei olekaan kovin montaa.

Eräässä Super Nanny –ohjelmassa Nanny käytti mielestäni loistavaa tapaa punnitsemaan sen, miten perheen sisällä työnmäärä jakautuu. Hän otti kaksi koria ja omenalautasen ja sitten alettiin käydä läpi kaikki kotityöt ja laitettiin omenat oikeisiin koreihin tekijän mukaan. Siinä nähtiin sitten, kenen korissa on eniten omenia ja kenen koriin voitaisiin niitä hieman lisätä. Tämä kuvaa mielestäni hyvin sitä, miten perheen sisällä voidaan työkuormaa jakaa, on kyse sitten normiarjen pyörittämisestä tai jostain muusta projektista, jossa hommat ei ihan tasan mene kaikkien osallistujien kesken.

Vaikka äidit ovat usein superihmisiä ja joutuvat miettimään usein muita, kuten esimerkiksi matkoille lähtiessä, voivat muutkin perheenjäsenet (isät ja lapset) heidän kuormaa pikkuisen vähentää osallistumalla perheen arkisten askareiden pyörittämiseen. Nykymaailmassa, kun ollaan menty siihen suuntaan, että äidit eivät enää ole kotona hoitamassa vain lapsia ja pyörittämässä kotia, vaan heidän täytyy pärjätä myös kovassa työelämässä ja samalla koittaa pyörittää perhettä, niin työmäärä saattaa kasvaa todella kovaksi. En usko, että on kenenkään etu, että äidit nääntyvät ja väsyvät.

Jakakaamme siis omenat tasaisemmin korien välillä!

-Milla-

IMG_0025

”Mää en kutsu sua mun synttäreille!”

Puoli vuotta päiväkotielämään tutustuneena näkee, että lapset käyttävät kaveruuden mittana sitä, kutsuuko lapsi kaveria synttäreilleen. 3 –vuotias poikammekin uhkaa käyttää tätä tehokeinoa, jos äidin tai isän toiminta ei miellytä: ”Isi, mää en kutsu sua mun synttäreille.”. Tämä lienee opittu tarhassa.

Olen jäänyt miettimään, miten me vanhemmat näihin reagoimme sitten, kun synttärikutsuja ollaan antamassa? Asetammeko sellaisia tiukkoja rajoituksia osallistujamäärien osalta, että lapsi on pakotettu jättämään osan kavereista pois. On toki ymmärrettävää, että määrättömiä määriä ei voi kutsua lapsia pieniin asuntoihin, mutta mikä on ollut rajausperiaate valinnoille ja millaiseen ajattelutapaan niillä lapsiamme opetamme?

Lapsi valitsee vain ne ihan parhaat ja läheisimmät kaverit, mutta samalla rannalle jää niitä, jotka eivät ehkä ihan läheisimpiä ole tai joihin ei ole ehtinyt vielä tutustua. Meillä vanhemmilla on kuitenkin iso vaikutus siihen, miten valinnat tehdään. Voimme linjata tasapuolisesti esim. niin, että kaikki tytöt kutsutaan.

Olkoon esimerkkinä esikoululaisten ryhmä, jossa on 10 tyttöä. Jos me vanhempina asetetaan rajoitukseksi kutsuttavien määrälle synttärisankarin lisäksi 5 niin tällöin 4 jää ulos. Mitäpä jos noista neljästä joku on tullut ryhmään myöhemmin ja hänellä käy sama ”huono flaksi” jokaisen tytön synttäreiden osalta.

Entäpä miten synttäreiden jälkipuinti? Lapset puhuvat keskenään juhlien jälkeen, miten synttärit menivät. Ne, ketkä eivät saaneet kutsua, kokevat itsensä varmasti ulkopuolisiksi. Monesti näiden rajoitusten taustalla on meidän vanhempien toive (=päätös). Emme jaksa katsoa 10 ”riehuvaa” lasta 6 sijaan. Onko sillä nyt lopulta merkitystä, onko paikalla 6 vai 10 lasta? Ja toisaalta 10 kutsutusta voi olettaa, että 1 – 3 ei edes ehdi, pääse tai halua tulla paikalle.

Pointtina olisi kuitenkin kasvatuksellinen näkökulma. Opettaisimme lapsia suvaitsevaisuuteen ja erilaisuuden hyväksymiseen, emmekä ainakaan oman laiskuutemme tai ärsyyntymiskynnyksemme johdosta asettaisi lapsia ikävään valintatilanteeseen.

Tällaiset synttärit ovat loistava mahdollisuus tarhaympäristön ulkopuolella luoda ryhmähenkeä ja ehkäpä suhteetkin lasten välillä syvenevät.

Tukekaamme lasten kasvua suvaitsevaisuuden kulttuuriin! 

IMG_0431

”Se on vanhempien saamattomuutta, jos lapsi ei opi uimaan.” Oppimiselle on kypsä hetkensä!

Olin 3-vuotiaan poikamme kanssa uimahallissa. Hän porskuttelee jo mielellään pelkillä käsikellukkeilla tai keskivartalon ympäri laitettavalla kellukkeella. Poika ei kuitenkaan mielellään ollut harjoitellut sukeltamista, mutta onnistuin käyttämään kypsän hetken ja tilaisuuden kuin viekas varas, vaikkakin hyvin vilpittömiin ja hyviin aikeisiin.

Kun leikimme lastenaltaassa, poika lorkki renkaita ja pieniä kumikukkia altaan pohjasta pyytäen minulta apua. Isipä ei ”onnistunut” poimimaan rengasta. No, poika päätti napata renkaan jalalla ujuttaen varpaat renkaan alle ja onnistui. Päätin näyttää mallia ja puhaltelin hauskasti veteen samalla, kun poimin renkaan ja kumikukkia altaan pohjasta. Poika teki samoin, mutta käänsi päätä ovelasti, eivätkä kasvot menneet veden pinnan alle, kuten tarkoitukseni oli.

Leikkiä jatkettiin ja kohta poika uskaltautui laittamaan kasvot hiukan veden pinnan alle ja nappasi renkaan ja kukat. ”Jee, mää osasin!” Ja mitä tästä seurasi. Poika työnsi päätä uudelleen ja uudelleen syvemmälle ja poimi esineitä altaan pohjasta. Kohta hän leikitteli yhä enemmän ja puisteli päätään leikkisästi veden alla. ”Mää kerron äitille, että mää osasin.”

Lasta on tärkeä kannustaa ja höystää, että rohkenee kokeilemaan asioita. Usein kokemus on positiivinen ja lapsi innostuu, kun huomaa, ettei niin kamalasta asiasta ollutkaan kyse – päinvastoin. Eräs uimaharrastuksen parissa lapsensa kanssa aktiivisesti toimiva isä kertoi muutama vuosi sitten osuvasti uimataidosta.

”Se on vanhempien saamattomuutta, jos lapsi ei opi uimaan.”

Yhtälailla aikuisia tulee kannustaa haastamaan itseään oppimaan sekä laajentamaan mukavuusaluettaan. Kairos (ajoitus) on keskeisessä asemassa eli oppimiselle on oikea tai kypsä hetkensä. Kun hetki on kypsä, tilaisuus kannattaa käyttää.

Eräs ”kiireinen” isä kertoi jälkiviisaana, että tytär pyysi häntä aikoinaan lukemaan kirjoja itselleen, mutta isäpä ei ”ehtinyt”. Muutamaa viikkoa myöhemmin isä oli tarjonnut tyttärelleen, että luetaanpa kirjoja niin eipä kirjojen lukeminen kiinnostanutkaan. ”Ostoikkuna”, otollinen hetki, oli sulkeutunut. Sama pätee vaikkapa asiakkaiden ostokäyttäytymiseen. Silloin, kun ostoikkuna on auki, täytyy tehdä kauppa kotiin.

Onko sinulla kokemuksia, että olet onnistunut oikealla hetkellä olemaan auttamassa oppimaan? Entäpä päinvastaisesta?

Oppiminen on mukavaa, mutta niin on myös osaaminen!