family

Pidä huolta.

On ollut ilo lukea tätä sivustoa ja nähdä, että lasten asia koskettaa, ja myös huolettaa niin monia isiä ja äitejä. Huoli on todellinen ja yhteinen. Se on samalla huoli tulevaisuudesta, erityisesti lasten hyvinvoinnista yhteiskunnassa, mutta myös huoli Suomen tulevaisuudesta yleensä. Nyt varttuva sukupolvi on se, jonka varaan rakennamme toivon paremmasta huomisesta. Muuta meillä ei ole.

Moni, ja minä muiden muassa, kantaa sydämessään jatkuvaa kipua siitä, onko ollut tarpeeksi hyvä isä tai äiti. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Olisiko laiminlyönnit voitu jotenkin välttää siinä vaiheessa kun lapset olivat pieniä ja arki kiireinen ja työntäyteinen? Annoinko tarpeeksi aikaa lapsilleni?

Kun näitä mietin, tulee mieleeni eräs kaunis keväinen päivä vuosia sitten. Lumi oli vielä maassa mutta aurinko lämmitti jo niin, että takapihalla suojaisessa paikassa saattoi istua ja paistatella päivää. Opiskelin silloin yliopistossa ja opiskelu, varsinkin sen loppuvaihe, vei kaiken huomioni ja, niin ainakin tuntui, kaikki voimavarani.

Ajattelin, että on ehkä helpompi lukea ulkona raskasta aihetta, matematiikkaa, joka oli kuin hepreaa ja aukeni minulle työläästi ja tuskaisen hitaasti. Kaivoin varastosta tuolin ja menin kirjoineni ulos auringon paisteeseen. Kuulin kun portti kävi ja katsoin kun poikani tuli jälleen kerran koulusta reppu tunnollisesti selässä pyörää taluttaen; portti auki, pyörä nojalleen seinää vasten, portti taas kiinni ja sisälle omaan huoneeseen.

Mikä siinä oli niin omituista?

Se hiljaisuus. Sanaakaan siinä ei vaihdettu. Ei sanaakaan.

Ehkä poika ei vaan huomannut minua? Vai olinko kenties muuttunut näkymättömäksi?!

Ja olinhan minä. Nimittäin pojalleni minä olin muuttunut olemattomaksi ja yhdentekeväksi, sellaiseksi, joka ei ansaitse edes normaalia tervehdystä. Vuosikausia olin keskittynyt vain itseeni, omiin asioihini ja opiskeluuni. En ollut enää läsnä perheeni elämässä.

Tuli kauhean paha olla. Oli aivan kuin näkymätön sormi olisi osoittanut minuun vaativana ja ehdottomana. Ja yhtäkkiä asia valkeni minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sinun on tehtävä jotakin. Täytä velvollisuutesi. Nyt! Nyt on tehtävä asialle jotakin! Ei huomenna, ei ylihuomenna, vaan nyt. Oikein hätäännyin siinä ja tenttiin lukeminen jäi siihen paikkaan. Menin sisälle ja mietin kuumeisesti mitä ihmettä tekisin asialle. Pitäisi kehittää jokin yhteinen projekti. Juuri niin. Pitää keksiä jotakin yhteistä mukavaa ja pitkäaikaista tekemistä ja värkkäämistä. Tosiaan! Sillä tavalla saisin kestävää kontaktipintaa minun ja poikani välille ennen kuin on liian myöhäistä. Mutta mitä ihmettä tekisin?

Kuinka ollakaan, seuraavana päivänä oli naapurin pihalle ilmestynyt peräkärryllinen polkupyöriä. Menin moista ihmettelemään ja naapurikin tuli siihen. Sanoin:

– Oot pyöriä hommannu.

– Ei ne mun oo, naapuri vastasi – Kaveri pukkas kärryn tuohon siksi aikaa kun meni kauppaan. Ovat menossa kaatopaikalle.

Selvän teki! Kannoin pyörät, kaikki viisi, meidän autotalliin. Illalla menin pojan huoneeseen ja kysyin kiinnostaisiko eräs homma. Poika oli ensin vähän ihmeissään mutta kun kerroin asiani, hän oli valmis kuin Melperi sotaan. Autotallista tuli verstas, jossa pyöränraatoja purettiin osiin, ja toimintakuntoisista osista rakennettiin toimivia polkupyöriä. Teknisiä ongelmia tuli vastaan ja niitä ratkottiin yksissä tuumin. Kun katsoin pojan tekemistä, huomasin, että siemen oli pudonnut otolliseen maaperään. Kohta poika oli jo isäänsä etevämpi. Niin se menee ja niin sen pitääkin mennä. Sitten tulivat ne mopovuodet ja pyörät vaihtuivat skoottereihin, omiin ja kavereiden sellaisiin, joissa oli milloin mitäkin vikaa. Autotalli oli enimmäkseen kuin hävityksen kauhistus mutta ei se minua ainakaan haitannut. Päinvastoin. Talli oli parhaassa mahdollisessa käytössä.

Poikani valmistuu nyt koneinsinööriksi Kemin – Tornion ammattikorkeakoulusta ja työskentelee teknisenä myyjänä ja tekee lopputyötä firmalle lujuustestauslaitteiston hankinnasta. Samalla hän hakee aktiivisesti oikeisiin insinöörin hommiin. Yllätyin kun eräänä päivänä nyt itsekin perheen isäksi tullut poikani sanoi:

– Isä. Mistä sinä silloin yhtäkkiä hoksasit, että ruvetaan puuhaamaan sitä pyörähommaa yhdessä.

Niin. Mistä tosiaankin? Vähän hymyilytti kun en osannut siinä kummoistakaan vastausta antaa.

Mutta olipa mistä hyvänsä, niin kiitos siitä. Yhteinen tekeminen on kantanut hedelmää. Monta asiaa olen ehkä jättänyt tekemättä ja paljon olen tehnyt vääriä asioita. Mutta tuota kevättä vuosia sitten voin muistella ylpeänä ja ilolla yhdessä poikani kanssa.

– Hannu Anttila –

postiiviella1

Positiivinen lapsi – hyvä itsetunto

”Äiti, mä tiedän, miksi kaverini tykkäävät minusta.”

Kertoi Ella-tyttäremme, 6v, minulle erään päiväkotipäivän jälkeen jutellessamme päivän tapahtumista. Kysyin tyttäreltämme, että mistä hän sen tietää ja Ella tuumasi: ”Mä sanoin mun kavereille, että ne tykkää musta, kun mä oon rohkee ja fiksu.” Kysyin, että kysyitkö kavereidesi mielipidettä ja Ella vastasi: ”He vastasivat, että kyllä.” 

Hyvä itseluottamus

Jäin huvittuneena miettimään, että kyllä täytyy lapsella olla hyvä itseluottamus, kun voi noin viileesti kertoa toisille, miksi hänestä pidetään. Näinhän se menee. Itseluottamus, kun on huikealla positiivisella tasolla, pystyt mihin vain. Itseesi pitää luottaa ja omiin tekemisiin. Se on kaiken A ja O.

Eräänä iltana luimme iltasatuja ja Ella halusi kirjaa lukea itse. Ällistyin, kun hän alkoi lukea tuosta vain vaikeimpiakin sanoja. Parasta tilanteessa oli kuitenkin se innostuneisuuden ja onnistumisen tunne, mikä Ellalle itselle tuli. Hän halasi minua joka sanan jälkeen ja tuumasi: ”Nyt kaverit tykkäävät musta vielä enemmän, kun voin lukea heille kissa-kortteja”. Niin suloista!

Positiivinen tuki kasvattaa itseluottamusta

Itsetunto on elämässä todella tärkeä asia. Vanhempina voimme tukea lapsen itsetuntoa positiivisuudella, kehuilla ja rohkaisemalla lasta ylittämään omat vaikeudet. Kun lapsen innostukseen lähtee herkästi mukaan, lapsen innostus kasvaa kasvamistaan ja tuottaa usein todella makoisia hedelmiä, joiden sadosta saadaan nauttia läpi elämän. Terve itseluottamus on asia, joka kantaa ihmistä läpi elämän. Kuitenkin pitää varoa, ettei kehu liikaa, eikä jos ei siihen ole tarvetta. Yltiöpäinen kehuminen ei lasta auta, sillä hän voi saada vääristyneitä käsityksiä itsestään ja munaa itsensä sitten ikäistensä joukossa. Kannustuksessakin pitää olla jalat tiukasti maassa ja nähdä milloin on syytä promottaa ja olla todella innostunut.

Innostu lapsen mukana. Tue ja ole positiivinen. Itseluottamus kasvaa onnistumisilla ja kun vanhemmat todistavat näitä onnistumisia, antaa se lapselle mahtavaa sisäistä voimaa elämän varrelle.

WP_008949

Kyllä äidit ovat oikeassa!

”Kun olet vanhempi, niin ymmärrät minua!”

Tuumasi äitini minulle, kun olin murrosikäinen ja en tykännyt äitini toimintatavoista. Tuolloin minua ärsytti suuresti, kun äitini kommentoi noin ylimielisesti, tai siltä se minusta silloin ainakin tuntui. Kun itse tulin äidiksi, olen alkanut ymmärtää äitini toimintatapoja entistä enemmän. Ymmärrän myös sen, miksi hän minulle sanoi noin.

Äiti on usein oikeassa

Lastemme kanssa touhutessa olen huomannut monta kertaa, että äidin kommentit ovat olleet varsin osuvia, vaikka eivät välttämättä minua aina sillä hetkellä innostaisivatkaan. Hyvä esimerkki oli, kun puhuin omasta jaksamisesta ja siitä, että iltaisin on niin vähän aikaa rauhoittua. Äitini tuumasi, että lopeta nukutustouhut. Jäin miettimään asiaa ja sain itselleni hyvän syyn tehdä tuon homman. Päätös ei tuntunut enää yhtään pahalta, ja kun olin saanut asian itselleni vakuutettua, oli päätös myös helppo pitää.

Muut etusijalle

Äidit ajattelet usein asioita monesta näkökulmasta ja pohtivat asioiden vaikutusta niin itsensä kuin muiden elämään. Äidit ovat valmiita laittamaan omat toiveensa taka-alalle, kun on kyse lapsien hyvinvoinnista. Aina ei kiinnostaisi, mutta tärkein on tärkein. Oma äitini on aina ollut minulle todella tärkeä, mutta huomaan, että vanhetessani olen alkanut miettiä äitini periaatteita ja toimintoja ihan eri näkökulmasta. Olen huomannut myös, että nyt moni asia käy järkeen, mitä nuorempana en ymmärtänyt. Nostan hattua, että äitini on ollut niin päättäväinen ja kovapäinen meidän kovapäisten lapsien kanssa. Muuten meistä ei olisi tullut elämässä pärjääviä aikuisia!

Isääsi et voi valita, vaan miehesi voit

Äitini yksi sanonta on jäänyt mieleeni soimaan nuoruusvuosistani ”Isääsi et voi valita, vaan miehesi voit”. Joskus olin suuttunut isälleni ja tuumasin isän ärsyttävästä käyttäytymisestä äidille, jolloin äiti sanoi tuon. Loistavasti sanottu!! Olen tuota pohtinut useasti tässä avioliittoni aikana ja lapsiemme synnyttyä, että juuri näinhän se menee. Lapsilla on se isä, minkä minä olen valinnut ja he voivat täsmälleen valita itselleen sellaisen, joka sopii heille. Isän ei ole tarkoitus miellyttää lapsia, vaan olla kumppani äidille ja olla lapsille isä.

Äidit ovat parhaita! Nostan hattua kaikille suurisydämisille äideille nuorille ja vanhemmille! Olette huippuja!

Omalle äidille haluan sanoa, että parempaa äitiä en olisi voinut saada! Olet aina ollut tukena ja olet auttanut, kun olen apua tarvinnut. Olet älyttömän rakas!

IMG_0210

Tripp vauvan tarina – kosketa, jaa tarinasi – vertaistuen voima

Törmäsin eräänä iltana facebookkia selailessani Tripp vauvan tarinaan, joka herkisti minut totaalisesti. Tapa, jolla Trippin äiti kertoi lapsensa tarinaa oli koskettava. Hän halusi jakaa tarinansa jokaisen yksityiskohdan, tunteensa, ajatuksensa ja kiitollisuutensa. Juttua lukiessani kyyneleet valuivat silmistäni. Jäin miettimään ennen kaikkea perheen traagista tarinaa, mutta ennen kaikkea äidin rohkeutta. Kuinka mahtava ihminen hän on ja miten hienosti hän tarinansa jakoi. Ei ole helppo puhua ihmisille vaikeista asioista ja varsinkin, kun ne koskettavat sitä asiaa mitä rakastaa yli kaiken elämässä. Tarinasta tuli taas hyvin todistettua, miten tärkeää vertaistuen voima on ja oli ihana lukea ihmisiltä saatuja kirjoituksia ja kommentteja. Itsekin piti kirjoittaa hänelle, ehdottomasti positiivista ja kannustavaa. Uskomaton nainen.

 Vertaistuen merkitys arki-elämän haasteissa

Vertaistuki on vanhemmille erittäin tärkeää. Uudet vanhemmat, jotka pienen vauvan kanssa opettelevat elämän ihmeellisyyksiä, tarvitsevat vertaistukea.Mikä onkaan sen lohduttavampi asia, kuin kuulla, että muillakin on mahdollisesti yhtä huonosti nukkuva lapsi tai ruoka ei maistu sitten millään? Vertaistuen avulla voi saada hyviä kokemuksia, joihin ennen kaikkea pystyy hyvin samaistumaan. On helppo keskustella asioista, joista itsellä on juuri samankaltaisia kokemuksia. Neuvoista voi sitten itse suodattaa sellaiset, jotka voisivat toimia omalle lapselle. Vertaistukea vanhemmat kaipaavat lapsen joka vaiheessa. Miten teini-iässä nuorten kasvatus onnistuu? Mitkä ovat vaikeimmat ongelmat ja miten niihin tulisi suhtautua?

Kriisitilanteissa vertaistuki on ehdoton

Vertaistuen voima on ehdoton varsinkin kriisitilanteissa. Kun perheessä tapahtuu tragedia,on silloin kaikelle tuelle tarvetta. Itse huomasin asian tärkeyden, kun isäni kuoli. Oli mukava, kun ihmiset ottivat itse yhteyttä ja kannustivat minua. Tuntui todella hyvältä, että elämässä on ystäviä, jotka kannustavat, kun itsellä menee huonosti. Vertaistukea tarvitaan myös työpaikoilla, sillä mikä onkaan parempi tapa purkaa työpaineita, kun jauhaa niistä asianomaisten kanssa, joilla on samat tunnelmat ja kokemukset asioista. Toisaalta, joskus on ihan hyvä kokeilla myös tukea ihan ulkopuoliselta, sillä tällöin saattaa tukea saada ihan eri näkökulmasta. Kenenkään ei ole syytä yksikseen murehtia ongelmatilanteita elämässä. Vertaistuen saamme uusia näkemyksiä tilanteeseemme ja mahdollisesti myös ratkaisun siemeniä.

Kuuntelevaa olkapäätä tarjoamalla teemme aina jollekin ihmiselle palveluksen. Käyttäkäämme sitä, vaikka jokapäivä.

IMG_1727

Viiden minuutin pakkaaminen – tasa-arvo kaukana?!

Olimme lähdössä lomareissulle perheemme kanssa, ja olin jälleen kerran siinä tilanteessa, missä niin monesti aikaisemminkin. Loman suunnittelu, matkan varaaminen, matkan järjestäminen, lapsien tarvikkeiden miettiminen ja pakkaaminen olivat minun hartioillani.

Pakkailin matkalaukkuja listan kanssa ja koitin miettiä, että tulikohan nyt kaikki tarpeellinen mukaaan vauvalle, taaperolle ja yleisesti koko perheelle mitä nyt matkalla tarvitaan. Oliko lentomatkalle lapsille tekemistä ja ruokaa mukana? Mitä perillä sitten tarvitaan (lääkkeet, rasvat, vauvan talkit, ruuat, vaipat, harsot, tuttipullot, tutit, tuttinarut, hoitolaukku, viltit, hyttysverkot…)? Lista oli melkoisen pitkä.

Mieheni tuli sitten tyypilliseen tapaan pakkaamaan omat kamppeensa: parit alusvaatteet + hygieniahommat. Valmista tuli. Pakkailuun meni tasan se kolme minuuttia. Ai niin, tietokone ja kännykkä. Ihan unohdin. Aina mukana.

Jäin nauramaan tilannetta huvittuneena. Onko tämä oikeasti näin? Isäntä tulee ja pakkaa huolettomasti pari vaatekappaletta kassiinsa ja on valmis lähtemään, kun minä äherrän päivän ja pää on ihan tyhjä, kun pitää miettiä niin kauhean eri kannalta asioita. Ja tämä tapahtuu joka kerta. Mieheni on kyllä ihana ja tarjoaa apuaan tyyliin:

”Mä voin viedä lapset pois, niin saat rauhassa pakata.”

Jep, ihanasti ajateltu, mutta samalla mietin, että miksi ihmeessä mun pitää aina miettiä kaikki? Voisin ihan hyvin lähteä joskus matkalle mieheni tyylillä ja sanoa:

”Valmis, kulta! Miten sulla menee?”

Ehkäpä tämä on taas asia, jossa omenat eivät mene tasan koriin ja eivät varmaan koskaan menekään. En tiedä onko perheemme ainoa, jossa asiat tapahtuvat näin, mutta voisin hyvin kuvitella, että on olemassa samankaltaisia perheitä, joissa äidin päälle kaatuu vastuu pakkailusta ja perheen hyvinvoinnista huolehtimisesta matkan aikana. Tämä on varmaan yksi sellainen asia, jossa tasa-arvo ei tule toteutumaan, ainakaan meidän perheen osalta.

Tasa-arvo on mahtava asia, mutta onko sen mahdollista kuitenkaan toteutua joka saralla?

WP_006792

Harrastaako vai eikö harrasta?

”Mitä sun lapset harrastavat?” on kysymys, joka pyörii keskusteluissa lapsiperheiden jutellessa toistensa kanssa. Lapsille nykypäivänä tyrkytetään kaikenlaista virikkeellistä toimintaa jo vauvasta asti. On musiikkikerhoja, äiti-vauvajumppaa, taiteellista lorutusta, satuhierontaa, taidekerhoa jne. lista on pitkä. Olenkin jäänyt pohtimaan, että onko harrastuneisuus jokin mittari ihmisille? Mitäpä, jos lapsi ei harrasta yhtään mitään ja on ihan tyytyväinen siihen. Itse olen miettinyt ja pohtinut tätä asiaa todella paljon, sillä omassa lapsuudessani minua eivät vanhemmat koskaan patistaneet yhteenkään harrastukseen. Vieläkin äiti ihmettelee sitä, että miten ihmeessä löysimme siskoni kanssa jalkapallon ja missä kaikessa kävimmekään. Aivan, meillä oli nimittäin itsellä halu käydä harrastuksissa ja ne oli meille mieluisia.

”Älä harrasta lapsen puolesta”

Tyttäreni ollessa neljä-vuotias mietin kovasti, että olisi hauska keksiä jokin harrastus tytölle. Itselleni tuli asiasta ihan stressi, kun en tiennyt mitä tyttäreni olisi harrastanut. Sitten lopetin asiasta stressaamisen, kun huomasin, että eihän sen noin pidä mennä. Jos lapsen harrastamisesta tulee itselle paineita, niin ei se kovin hyvä asia ole. Tämä asia näkyy silloin, jos lapsi viedään sellaiseen paikkaan, missä hän ei oikeasti viihdy, vaan käy siellä, kun äiti tai isä on maksanut kausimaksun. Tuolloin harrastukseen lähteminen on tuskaista, eikä siitä saa irti sitä mikä olisi sen tarkoitus. Olen tavannut myös vanhempia, jotka harrastavat lapsien puolesta. Lapsi kokee, että harrastukseen on mentävä, koska vanhemmat suuttuvat muuten. Kun tällaiset lapset kasvavat, olen nähnyt tapauksia, joissa harrastukset ovat jääneet samantien, kun on saanut itse päättää. Harrastuksista ei ole jäänyt elintapaa, mikä on sääli.

”Hyötyliikkuminen – parasta harrastusta perheille”

Mielestäni on jokaisen oma asia harrastaako yhtään mitään, eikä sen pitäisi olla mikään mittari. Toisille lapsille harrastukset sopivat mainiosti arkielämään, toisille taas ne ovat myrkkyä. Voi olla myös, että kalliisiin harrastuksiin ei perheellä ole varaa lasta laittaa. Useasti päiväkoti-ikäisten lasten harrastuksiin lähteminen on työlästä, kun pitkän hoitopäivän jälkeen pitäisi lähteä taas jonnekin, kun juuri on kotiin päässyt. Olen itsekin tämän huomannut, kun on pitkä työpäivä takana, niin kotona on ihana ottaa ilta rennosti ja tehdä sitten jotain, jos siltä tuntuu.

Käsityöt ja taide ovat todella hyviä harrastuksia ja niitä voi ihan hyvin kotonakin harrastaa. Varsinkin alle koululaisten lapsien kanssa perheen kesken voi harrastaa yhtä ja toista. Kesäisin voi pelailla pelejä pihalla, käydä urheilukentällä juoksemassa, käydä metsässä ihmettelemässä luontoa, voi pyöräillä, rullaluistella, uida. Näitä harrastuksia on luonnostaan jo niin useita. Talvella taas hiihtäminen, luisteleminen ja lumileikit ovat sellaisia asioita, joita pystyy melko pienelläkin vaivalla harrastamaan. Ja kaiken a ja o ihan yleisellä tasolla on yleinen hyötyliikunta. Se, miten liikumme paikasta A paikkaan B. Onko lapsille luonnollista ottaa pyörä alleen ja lähteä sillä liikkeelle, vai vaaditaanko aina äiti ja isi kuskaushommiin tai pyydetään bussirahaa?

Hyötyliikunta on parasta liikuntaharrastusta. Jos lapset oppivat liikkumisen jo pienestä, tulee tästä koko elämää kantava luonnonvara. Kannustakaamme, tsempatkaamme ja touhutkaamme yhdessä lapsien!

lego1

Ajatus-Tunne-Toiminta: Mikä ohjaa toimintaasi?

Juttelin erään työpsykologin kanssa siitä, miten ihmisen toimintaa ohjaa aina kolme asiaa: Ajatus, Tunne ja Toiminta. Testasin tuota asiaa käytännössä eri arkitilanteissa.

Tilanne: Jumpasta tulin kotiin kello 22.00. Minulla oli väsynyt olo ja halusin istahtaa hetkeksi kiireisen päivän jälkeen. Mikä odotti kotona? Lapsien tarhavaatteiden laittaminen valmiiksi, omien työeväiden ja -vaatteiden laittaminen, kaaos keittöissä, pyykit kuivausrummussa jne.
Tunne: Ärsyynnyin miehelleni.
Toiminta: Hermostuminen ja turhautuminen. Sanoin, että mustakin on ihan kiva, jos nämä asiat olisi valmiina, kun tulen kotiin, eikä mun tarvisi nitä tehdä, vaan saisin istahtaa ja rauhoittua hetkeksi.
Tulos: Mieheni suuttui takaisin, sillä nukutusten viipymisen takia ei ollut ehtinyt tehdä em. toimista mitään, eikä tosiaan tämän öyästämisen jälkeen suostunut tekemään yhtään mitään. 

Tilannetta kirjoittaessani ylös jäin miettimään, että tunne vallitsi minut ja vaikutti toimintaani. Jos olisin ajatellut (laskenut kymmeneen), olisin voinut esittää asian rakentavasti. Tunne->Toiminta (ilman ajatusta) ei siis toiminut. Tapahtui tunnekaappaus. Päätin, että seuraavassa ärsyttävässä tilanteessa kokeilen toimia toisin.

Tilanne: Elmeri, 3v , ei ollut yhtään yhteistyökykyinen iltanukutuksessa, vaan joka asiasta piti vääntää. Ei kelvannut yöpuku päälle, kun ei ollut palomiespaita, ei kelvannut unilelu, ei mikään.
Tunne: Kova ärsytys, väsymys oli itselläkin pitkän päivän päätteeksi päällä, hermokynnys ylittymässä.
Ajatus: Ajattelin, ennenkuin toimin. Mietin, että no niin, Elmeri on ihan yliväsynyt. Tuumasinkin hänelle asiasta.
Toiminta: Laitoin kylmän viileästi valot kiinni ja pään tyynyyn.
Tulos: Elmeri protestoi hetken, mutta sitten rauhoittui ja nukahti viereeni.
Tunne: Mahtava voittajafiilis. En antanut ärsytykseni vaikuttaa toimintaani, vaan käyttäydyin kuin kypsä aikuinen. Kymmenen pistettä itselleni tästä.

Oli mahtava huomata, että ajatuksen käyttäminen ennen toimintaa rauhoitti tilannetta ja energiatasoja ja homma toimi. Ei siis turhaan sanota, että laske kymmeneen ennen kuin sanot tai toimit asioissa, joissa olet hermostunut ja ärtynyt. Se todellakin toimii. Toisaalta väsyneenä ja surullisena ei aina jaksa käyttää tuota ajatteluhetkeä, jolloin tunteet heijastuvat toiminnassa ja se aiheuttaa, vaan turhaa negatiivisuutta tilanteeseen.

Harjoitus näissä käytännön tilanteissa antoi minulle luottoa siihen, että jos jaksaa käyttää ajattelua hetken, niin tunteetkin rauhoittuvat ja lopputulos ei ole niin räjähtävä. Itse tunteikkaana ihmisenä, sain tästä harjoituksesta todella paljon hyötyä arkielämääni. Joka päivä tulee eteen tilanteita, joissa olisi hyvä miettiä, että mikä kolmesta (ajatus -> tunne -> toiminta) ohjaa sinua ja annatko sen ohjata. Itse huomasin harjoituksissa, että voin vaikuttaa siihen, minkä näistä kolmesta annan itseäni johtaa. Jos jaksan ajatella hetken, niin en ehkä päädy toimimaan, kuten olisin toiminut aikaisemmin. Tästä mielenkiintoinen tilanne, kun ajattelu johti toimintaani:

Tilanne: Olin lapsien kanssa kotona ja lapset olivat leikkineet yläkerrassa pitemmän tovin ja menin katsomaan mikä tilanne siellä on. Kaaos: kaikki lelut sekaisin lattialla.
Ajatus: Ehdin ajatella, että nyt tästä en tykkää, hermostunko vai en?
Toiminta: Päätin komentaa lapsia ja sanoin heille, että en tykkää, että kaikki lelut ovat sikin sokin. Leikit pitää lopettaa ennen kuin uuteen ryhtyyn. Kaikki lelut ovat muuten hukassa.
Tulos: Lapset alkoivat kiltisti siivota sotkujaan ja myöntelivät ajatuksiani, että näinhän ne hukkaan tavarat menevät.

Tässä tilanteessa ajatuksen käyttäminen ennen toimintaa mahdollisti sen, että sain ”hyvän” syyn komentaa lapsia. Tilanteessa oli mielenkiintoista huomata se, että kun puhelin itsekseni tunteistani lapsille: ”Äiti ei nyt oikein tykkää. Mitähän äiti nyt sanoo?” niin lapsetkin huomasivat, että olivat toimineet huonosti. Parasta tilanteessa oli se, että lapset itse huomasivat toimineen hölmösti ja alkoivat nätisti kerätä ja lajitella lelujaan ja kaikilla oli sen jälkeen kivaa. Tyttäreni tuumasikin minulle: ”Näin juuri lelut ei mene hukkaan ja pikkulegoauton rattikin löytyy ensi kerralla.” Vau! Juuri näin. Tätähän minä hain.

Tunne -> Ajatus -> Toiminta. Loistava kolmikko oikeassa järjestyksessä käytettynä, jota itse ohjaamalla saamme toimintaamme uusia ulottovuuksia.

WP_002601

Hiljennä se rääkyvä lapsesi!!

Olimme Teneriffa-matkalla kaksi vuotta sitten, kun poikamme oli reilun vuoden ikäinen. Paluulento oli yölento, joka lähti kello 02.00 eli parhaimpien unien aikaan. Lentokentällehän tietysti jouduimme lähtemään jo pari tuntia tuota aiemmin, joten lasten yöunet jäivät muutamaan tuntiin. Lentokoneen istumapaikat olivat jälleen tilaihmeet ja oli herkullista istua sylikkäin yksivuotiaan touhutoopen kanssa. Alkumatka meni kivasti, kun keksin kaikenlaisia virikkeitä. Mutta mitäs tapahtuikaan, kun väsy iski? Poikamme aloitti ihanan itkukonsertin, jota ei sitten saanut millään loppumaan. Ei auttanut paijaukset, ei silitykset, ei nukutusyritykset, ei maitopullot, ei mikään. Huuto jatkui ja jatkui.

Mites kanssamatkustajat sympatiseerasivat tilannetta? Eräs vanhempi mies, joka istui muutaman penkkirivin takanamme, nousi ja tuli penkkiriville ja sanoi:

”Hiljennä se rääkyvä lapsesi! Ihmiset ovat maksaneet tästä matkasta ja pilaatte sen!”

Katselin miestä silmät suurina ja mietin, että onko hän tosissaan? Ihan tahallenihan minä tässä pienokaista huudatan ja minusta tämä on todella hauskaa. En voinut kuin ihmetellä ihmisen kommentteja. Jatkoin poikamme nukuttamisyrityksiä ja lopulta pikkumies nukahti rättiväsyneenä kaikesta huudosta ja väsymyksestä. Kun poikamme nukahti, sisälläni kiehui ja lujaa. Olin todella raivoissani miehen kommenteista ja siitä, että kehtasi tulla kommentoimaan asiasta. Teki mieli antaa lapsi hänelle ja sanoa, että saa suorittaa. Kaikkeni olen yrittänyt. Onneksi matkalla oli myös ihmisiä, jotka tajusivat tilanteen ja kommentoivat:

”Lapset ovat lapsia. Nämä yölennot ovat rasittavia aikuisellekin!”

Niinpä! En voi käsittää, miksi yölennolla lentokoneessa on täydet valot päällä? Kuka ihme tuollaisessa loisteessa voi nukkua?

Ihmisten kommentit lasten kasvattamisesta voivat joskus olla todella ärsyttäviä. Neuvojen jakamisessa onkin syytä miettiä aina, onko se tilanteeseen sopivaa ja miten asian esittää. On helppo tulla neuvomaan vierestä, kun ei tiedä asioiden taustoja ja ei tunne lasta. Ei ole olemassa kahta samanlaista lasta ja kaikille ei samat temput toimi. Temperamenttierot ovat myös suuret, jotka heijastuvat reagoimistavassa ja myös rauhoittumisessa.

”Lapsen kasvattaminen on hyvin helppoa. Kuvittele vain, että se on jonkun toisen lapsi. Jokainen tietää, kuinka toisten lapsia olisi kasvatettava.”

ellalahja1

Kiitollisuus – hyveenä kaunis

Kiitollisuus on kaunis asia.

Osaavatko lapset olla kiitollisia pienistä jutuista tässä materiaalisessa maailmassa?

Nykyaikana lapset ovat tottuneet saamaan paljon kaikkea, on leluja, on vaatteita,on sitä sun tätä. Kun vanha mummo kutoo villasukkia iltojensa iloksi ja ajatellen lapsenlapsiaan, niin osaavatko lapset ja vanhemmat arvostaa tätä tekoa oikeasti? Itse olen tottunut käsitöitä tekemään ja tiedän mikä vaiva niissä on. Villasukat eivät synny tuosta vaan, vaan niihin täytyy käyttää aikaa ja keskittyä niiden tekemiseen.

Kun anoppini tekee villasukkia ja antaa joka vuosi lapsille uudet sukat, valtaa sydämeeni kaunis kiitos anoppiani kohtaan. Nämä ihmiset ovat todella arvokkaita lähelläsi, sillä he auttavat omalla panoksellaan suuresti arkielämän kiireessä. Kun lapsilla on syntymäpäivät, niin miten he osaavat arvostaa saamiaan lahjoja? Avataanko lahjat kiireellä ja heitetään nurkkaan, koska toisesta paketista tuli parempi lahja? Tai hoksaako lahjan saaja ylipäätään kiittää lahjasta sen käsiin saatuaan, sillä lahjan antaja saattaa jopa ”jäätyä” odottamaan kiitosta kyseiseen tilanteeseen luontevana.

Olen monesti miettinyt, että mikä on antamisen tarkoitus. Itse olen oppinut siihen, jo pienestä pitäen, että lahjat tehtiin itse eikä rahalla mälskätty. Siskoni kanssa meillä oli suunnittelupalavereita ja mietimme mitä kaikille tekisimme. Lahjat eivät olleet koskaan mitään tuulesta temmattuja, vaan aina mietittiin käytännöllisyyttä ja sitä, että niistä olisi käyttäjälle jotain hyötyäkin. Tästä ajasta on elämääni jäänyt muisto, joka kantaa elämässäni edelleen. Antamisen hienous on asia, joka saa minut aina niin hyvälle tuulelle. Ei ole merkitystä miten arvokas asia on rahallisesti, vaan se mikä sen antamisen idea on.

Sama asia laittaa ihmisen tekemään isoja juttuja, vaikka helpommallakin voisi päästä. Jouluruokailussa voisi tyytyä muutamaan ruokalajiin, mutta asiaan vihkiytynyt ja antamisen lahjalla siunattu ihminen tekee lajeja toista kymmentä. Ihan vain antamisen ilosta. Itse olen opettanut lapsille, että täytyy olla kiitollinen jokaisesta asiasta mitä elämässä tapahtuu. Se, että saamme hengittää ja olla elossa, on iso asia, josta saa olla kiitollinen joka päivä. Se, että ruoka on pöydässä ruoka-aikana ja läsnä on ihmisiä, jotka välittävät.