WP_009808

Iiik tätä epäjärjestystä. Nyt mä romahdan!

Kävimme lastemme kanssa lego-elokuvassa. Elokuva ei muuten kovasti itseäni miellyttänyt, mutta lopun sanoma laittoi ajattelemaan.

Poika leikki kellarihuoneessa, johon isä oli rakentanut legokaupungin. Isä tuli kellariin ja sanoi pojalleen.
Isä: ”Miksi olet irrottanut pilvenpiirtäjästä tornin?”
Poika: ”Minä leikin sillä.”
Isä: ”Ei, ei täällä saa irrotella hommia. Laitan pikaliimaa ja korjaan kaiken. Kaupungin pitää olla järjestyksessä.”

Lasten leikkiminen on usein (tai oikeastaan aina) melkoisen sotkuista puuhaa. Vanhempia saattaa stressata sotku ja epäjärjestys. Paikat pitäisi olla järjestyksessä, aivan kuten legoelokuvan isän legokaupungissa. Kaiken piti olla tip top. Elokuvassa isä huomasi, että tiukkapipoisena oleminen ei ollut järkevää ja laittoi pikaliimansa kiinni ja tuumasi:

”Nyt saa riittää liimaaminen. Nämähän ovat leluja, joilla saa leikkiä. Pyydetään pikkusiskokin leikkimään.”

Ja niin duplolegotkin ilmestyivät legoelokuvaan. Itseäni tuo elokuvan ajatus pisti hymyilyttämään, sillä mieleeni tuli juuri oma käyttäytymiseni poikamme legoleikeissä. Pojallamme on hienot paloautot pikkulegoista ja olen vaalinut, että ne pysyvät kasassa, että niillä voi leikkiä, eivätkä ne ole palasina muiden joukoissa.

Nipottamisen kaksi puolta

Olen kuitenkin huomannut, että pojallamme on tarve rakentaa paloautonsa uudelleen ja uudelleen. Sehän on juuri lapsien tehtävä. Leikkiä leluilla yhä uudestaan ja uudestaan. Rakentaa autot, hajottaa ne ja rakentaa ne hiukan erilaisiksi. Olemme sopineet, että tietyt legot ovat alakerran legoja ja tietyt legot ovat  yläkerran legoja. Näin saadaan järjestystä pidettyä jollakin tasolla. Samoin erityislegot ovat omassa rasiassa, jotta kun sitä kirvestä tarvitaan leikissä niin se myös löytyy sieltä. Nämä säännöt olen saanut myytyä hyvin lapsillemme, sillä hekin ovat huomanneet, että tämähän homma toimii. Toisaalta annan lapsiemme todellakin leikkiä kodissamme. Lelut ovat ahkerasti käytössä, kun lapsemme leikkivät merirosvoja tai rosvoa ja poliisia. On mahtava seurata sitä iloa, mikä lapsillamme on, kun he keksivät leikkiinsä uusia juttuja. Yhä uudelleen ja uudelleen.

Leikki on lapsen työtä

Lasten touhuja seuratessa tulee usein mieleen, että leikkiminen on todellakin heidän työtään. Uusi leikki toisen perään ja roolit vaihtuvat lennosta. Pieni (lue järkyttävä) kaaos ei tuossa tilanteessa saa olla esteenä leikille, sillä leikkiminen jos mikä kehittää lasta. Mielestäni on hyvä, että leikkiä kodissa saa, eikä sitä ole liikaa rajoitettu. Mikäli maja halutaan tehdä, niin se voidaan tehdä. Lapsien leikeissä huipuinta on se, miten tosissaan he ovat omassa leikkimaailmassaan ja useasti leikit tempaisee aikuisetkin mukaan. Leikkimaailmassa voi hyvin pelleillä ja ennen kaikkea nauraa itselleen ihan täysillä.

Lapsille leikki on elämää. Mitä sekaisemmin ovat lelut, usein sen parempi leikki. Järjestyksestä on hyvä pitää huolta, mutta se ei saa rajoittaa liikaa lasten leikkimistä. Annetaan lasten olla lapsia. Niitä mestarirakentajia, joita legoelokuvassakin esiintyi. Niitähän lapset juuri ovat. 

WP_000480

No kun mä en tykkää…

”En mä oikein tykkää luistelemisesta, siksi me ei käydä luistelemassa. Vien lapsen luistelukouluun.”
”En pidä uimisesta. Lapsena pelkäsin vettä kuollakseni, enkä enää uskalla kastella päätäni. Kaippa ne koulussa oppii uimaan.”
”Meillä ei maalailla. En kestä sitä siivoa.”
”Pelaa tietokoneella muistipeliä. Ei tarvi siivota palasia ja voit tehdä sen yksin.”
”Tuolla on paperi ja kynä. Piirrä itse.”

Onko sinulla asioita, joita et välttämättä haluaisi tehdä lapsien kanssa, koska et itse siitä tykkää? Olen itse törmännyt asiaan sen kautta, että esimerkiksi piirtäminen on ollut minulle ihan kauhea asia kouluvuosista lähtien. En ole tykännyt yhtään piirtää. Miksi? No koska en osaa. Kuitenkin lapsien kanssa en ole omaa inhoani tekemisen kautta tuonut esille, vaan olen kääntänyt asian niin, että toivottavasti lapset oppivat tykkäämään piirtämisestä. Usein olen sanonut, että äiti ei osaa, kun ei ole harjoitellut. Aivan, harjoittelu tekee mestarin, on kyse sitten shakin pelaamisesta tai värikuvien värittämisestä.

Omat ajatukset taka-alalle

Usein on helppoa olla tekemättä asiaa, kun se ei nappaa yhtään. Usein luistelemaan jää lähtemättä, kun itse ei jaksa seistä kentän laidalla tai kun sitä on vaan niin vaikea opettaa lapsille. Onneksi ulkopuoliset tahot ovat tarttuneet tähän ”ei kiinnosta”- asiaan huomiota ja lapsille tarjotaan yhä enemmän maksullisia aktiviteettejä. On erilaisia harrastuskerhoja ja harrastuksia, joissa näitä taitoja pääsee kokeilemaan, eikä tarvi vanhempien olla kärvistelemässä.

Mielestäni tällainen asenne on väärä. Jos en omien lapsieni takia voi heittää näitä ”en tykkää/en pidä”-asenteita sivulle, niin kenen sitten? Joka kerta ei voi olla nautintoa, mutta kun on päättäväinen ja jaksaa tehdä sitä vaikeampaakin työtä pikkuisen aikaa, niin se palkitaan korkojen kera. Mikä onkaan sen parempaa, kun taata lapselle hyvä itsetuntoa ja tieto, että hän osaa ja paljon.

Minä osaan – anna lapsen loistaa

Hyvä esimerkki asiasta oli, kun lapseni päiväkodissa on käyty kovasti lapsien keskuudessa kehuskelun sävyistä keskustelua, että kuka osaa mitäkin ja kuka on missäkin paras. Olen useasti sanonut lapsilleni, että tuollainen on ihan turhaa. Ei se tee kenestäkään parempaa, jos harrastaa jotain ja leuhkii osaamisellaan. Näytätte sitten kun on sen aika, että mitä te osaatte.

Ja sitten tuli päiväkodin luisteluhetken aika. Tyttäreni oli tohkeissaan, kun palasi kotiin päiväkodista.

”Kukaan muu ei osannut sitä temppua, jota harjoittelimme?” Tyttäreni tuumi.
Hymyilin itsekseni ja tuumasin tyttärelleni.
”Aivan. Harjoittelu tekee mestarin.”
”Oli siistiä, kun osasin tehdä kaikkia asioita. Se oli tosi kivaa!”, tyttäreni vastasi minulle.

Juuri näin! Anna lapsellesi mahdollisuus loistaa. Näitä mahdollisuuksia syntyy juuri näistä ”en kehtaa, en tykkää”-asioiden välttelystä ja siitä, että tarttuu härkää sarvista. Vielä kun siihen lisää sen extran, että tekee itse lapsien kanssa, niin siitähän vasta huippu juttu syntyy. Ja yllättäen voi käydä niin, että sinäkin pidät asiasta, ihan yllättäen :).

Ei välitetä ”ei kiinnosta”-asennetta eteenpäin. Annetaan lapsille mahdollisuuksia tulla niin hyväksi asioissa, kun he itse haluavat. Toimi itse mukana, näin kaikki tekeminen on kaksin kerroin mukavempaa.

family

Isi-päätteet tekevät usein hallaa lasten kasvatuksessa

Kuulin kerran päiväkodin pihalla, kun äiti ja tytär kävivät keskustelua päiväkodista kotiin lähtemisestä.

Äiti: ”Lähdettäisiinkö jo kotiin?
Tyttärellä oli leikit yllättäen pahasti pihalla kesken.
Tytär: ”Ei vielä. Leikin vielä tämän leikin.”

Tätä ”lähettäisiinkö”-keskustelua jatkettiin sitten seuraavat kymmenen minuuttia. Itselläni ei olisi tullut mieleen kysyä tyttäreltämme, että lähdetäänkö kotiin. Kotiin olisi lähdetty halusi lapsi sitä tai ei.

Älä anna vaihtoehtoja, kun niitä ei pidä antaa

Isi-päätteet ovatkin usein turmioksi lasten kasvatuksessa. Mikäli vanhemmat antavat siimaa lapselle esimerkiksi juuri tällaisissa lähtötilanteissa, ei hommasta kerta kaikkiaan tule vain mitään. Lapselle on selvästi ja jämerästi näytettävä, että kuka määrää ja miten homma tästä eteenpäin menee.

Olimme kerran lasten kanssa uimahallista pois lähtemässä ja pukuhuoneessa äiti ja noin 6-vuotias poika kävivät mielenkiintoista keskustelua. Pakkasta ulkona oli reilut -15 celsiusastetta.

Äiti: ”Laittaisitko kalsarit jalkaan?”
Poika: ”En”
Äiti: ”Olisit niin ystävällinen ja laittaisit pitkät housut jalkaan. Tulee kylmä.”
Poika: ”En laita”
Äiti: ”No, ehkä sinä pärjäät noilla pitemmillä housuilla.”

Ja kalsarit jäivät välistä pois. Lopulta pojalla oli päällä t-paita, takki, pitemmät housut ja pyöräilykypärä. Kauhistelin tilannetta ja mietin samalla, että en olisi kyllä tuossa tilanteessa antanut siimaa, kun on kyse lapsen terveydestä. Perhe oli pyörillä liikenteessä.

Noloilua yleisillä paikoilla

Onko niin, että vanhemmat eivät vain viitsi komentaa lapsiaan yleisillä paikoilla ja turvautuvat silloin isi-pyyntöihin? Isi-pyynnöt ovat yleensä tuhoon tuomittuja, sillä ne antavat lapselle mahdollisuuden päättää asioista, joita heidän ei pitäisi päättää. Jos lapselta kysytään, että milloin hän haluaisi mennä nukkumaan tai milloin lähdettäisiin ulkoileen, ei vastaus useinkaan olisi myönteinen. Lapsen ei pitäisi saada päättää asioista, jotka ovat hänelle liian isoja. Ei pieni lapsi voi sanoa kuinka paljon unta on hänelle tarpeeksi, vaan kyllä se on vanhempien tehtävä pitää huoli, että lapsi nukkuu tarpeeksi.

On asioita, joissa lapsen mielipide voidaan ottaa huomioon

Toki on paljon tilanteita, joissa lapsen mielipide voidaan ottaa huomioon ja voi olla hyväkin ottaa huomioon, mutta vanhemmalla on tällöinkin vastuu päätöksestä. Olemme suoneet tyttärellemme mahdollisuuden ehdottaa, mitä haluaa laittaa päälle päiväkotiin ja tämän jälkeen on tehty yhdessä lopullinen päätös asiasta. Hän tietää, että lopullinen päätös on vanhemmilla, mutta täytyy todeta, että hän on oppinut valitsemaan varsin fiksusti vaatetuksen, eikä ole tarvinnut käydä taisteluita. Jos oikeasti on kyse ”haluaisitko” –asiasta niin silloin voi kysyä haluaisitko, mutta jos kysymys on retorista lässytystä niin silloin se vie pohjan vanhemman auktoriteetilta.

Luonto pois – kaiken A ja O

Oli mahtava katsoa Teemu Selänteen dokumenttia ja kuunnella Teemun isän kommentteja lastensa kasvatuksesta. Teemun isällä oli oikea asenne. Nukkumaan mentiin yhdeksältä ja nukuttiin kunnon yöunet isompana koululaisenakin.

Oikein!

Uni jos mikä on lapsen kehitykselle tärkeää. Samoin kunnon kuri. Mikäli kuria ei ole ja lapset hyppivät vanhempien silmille, ei hommasta tule yhtään mitään. Vanhempien täytyy näyttää kaapin paikka silloin, kun sitä tarvitaan. Jos kaapin paikkaa ei näytetä, on lapsilla usein pallo hukassa ja samoin auktoriteettien kunnioitus.

Päätä, Näytä ja Toimi. Älä anna lapsen päättää asioista, jotka ovat hänelle liian isoja.

kättely

Hyvät tavat opitaan samastumisen kautta

”Terve kaikille!” kuuluu hyviin tapohin, kun juhliin astutaan ja tupa on täynnä porukkaa. Tai sitten ”Kiitos ja Hei hei”, kun ollaan lähdössä kotiapäin. Luulisi näiden perusjuttujen kuuluvan ihmisten hyviin käyttäytymistapoihin, mutta useasti saa ihmetellä, miten vanhemmat näyttävät omalla toiminnallaan huonoa esimerkkiä jälkikasvulle. Miten ihmeessä pienet ihmiset oppivat hyvät tavat, jos niitä ei omat vanhemmat ensimmäisten joukossa viljele?

Näytä itse – lapsikin oppii

Oman esimerkin näyttäminen on asiassa kuin asiassa todella tehokas opettaja. Lapset samastuvat auktoriteettien toimintaan todella tehokkaasti. Puhutaan tahattomasta kasvatuksesta, mitä tapahtuu jatkuvasti arkielämässä toimiessamme. Miten ihmiset toimivat esimerkiksi linja-autosta poistuttuaan? Kiittävätkö he kuskia turvallisesta matkasta vai lämpsivät ovesta ulos sanomatta sanaakaan tai ottamatta katsekontaktia kuskiin. Toinen esimerkki tahattomasta kasvatuksesta liittyy turvavöiden kiinnilaittamiseen autoon istuttaessa. Vanhemmat opettavat lapsilleen, että on tärkeää laittaa turvavyö aina kiinni, kun autolla ajetaan, mutta unohtavat itse kiinnittää turvavyönsä.  Tämä on lapsille merkki, että ei tämä asia nyt niin tärkeä olekaan.

Toimi johdonmukaisesti

Mikäli lapselle on opetettu kotona, että leikit siivotaan leikin loputtua niin miksi tämä sääntö ei ole sitten voimassa enää esimerkiksi kyläreissuilla? Mielestäni on todella tärkeää, että olemme kasvattajina johdonmukaisia ja toimimme paikasta riippumatta samoilla periaatteilla. Mikäli kotona on tärkeää siivota leikit, niin sen pitäisi olla tärkeää myös kyläreissulla tai neuvolan leikkipaikalla. Aikuisen tehtävä näissä tilanteissa on toimia poliisina ja tarkistaa, että homma hoituu sovitulla tavalla.

Näyttämällä esimerkkiä ja toimimalla johdonmukaisesti hyvät tavat saavat arvokkaan merkityksen lapsen elämässä. On aikuisten vastuu vaalia hyviä tapoja, lapset eivät siihen kykene ilman samastumisen kohdetta!

WP_003325

Sankarimme pojat ja prinsessamme tytöt

On ollut mielenkiintoista seurata tyttöjen ja poikien kehittymistä lähipiirissä. Kuinka monesta pikkutytöstä on kasvanut prinsessojen ihailija ja kuinka monesta pikkupojasta on tullut sankari, joka tappelee, riehuu ja kokeilee voimiaan koitoksissaan? Lapsien sielunelämä on todella rikasta ja samaistumisen kohteita etsitään ympäristöstä jatkuvasti.

Sankarit ja prinsessat

Pojastani kuoriutui päiväkotiin astuessa poika isolla P:llä. Yhtenä päivänä hämmästyin ihan, että minunko poika se tuossa riehuu, painii ja näyttää nyrkkejä. Samanikäisten seura ja samankaltaiset vinkeet näyttää tarttuvan melko pian ja samaistumista on ryhmässä helppo tehdä. Samoin tyttäreni prinsessavinkeet ovat olleet mielenkiintoisia. Kolmivuotiaana pikkukoulusta kotiin tullessa tytöllä oli kovasti prinsessat, hameet ja korut mielessä. Tytöt olivat leikkineet pikkukoulussa prinsessaleikkiä ja Ella sai olla Tuhkimo. Muistan tuon päivän kuin eilisen. Sen jälkeen prinsessavaihe sen kun kiihtyi ja jatkuu edelleen. Olikin mielekiintoista, kun tyttäreni meni päiväkotiin esikouluun ja yhtäkkiä ei prinsessat enää kiinnostaneetkaan. Kyselin,että etkö oikeasti tykkää enää prinsessoista? Ella tuumasi:”No kun ei muutkaan tykkää eskarissa, niin en mäkään voi tykätä.” Kävimme pitkän keskustelun tyttäreni kanssa siitä, miten jokainen saa olla täysin se mikä on. Kaikki saa tykätä juuri siitä mistä tykkää, eikä tarvi olla samanlainen kuin muut, jos mielenkiinnon kohteet ovat toisenlaisia. Ei sillälailla oikeita kavereita saa, jos ei ole oma itsensä. Sen keskustelun jälkeen prinsessat olivat jälleen iloisesti leikeissä mukana ja tyttäreni oli ylpeä siitä. Ja kyllä niitä kavereitakin tuli, vaikka mielenkiinnon kohteet eivät täysin kohdanneetkaan.

Lapset kasvavat omien intressejen suuntaan

Lapsia on turha koittaa muokata sellaisiksi mitä he eivät ole. Jos tyttö tykkää barbeista, hän tykkää niistä ja leikkii niillä kyllä jossakin. Mikäli pojan pitää purkaa jokainen lelu kappaleiksi, jotta pääsee tutkimaan sen perinpohjin, niin ei auta, että hänelle antaa lelun, joka ei hajoa atomeiksi. Kyllä hän sellaisen tavaran löytää käsiinsä. Kun lapsen mielenkiinnon kohteita seuraa ja tukee häntä niissä, kasvaa pikkuisesta itsetunnoltaan vahva persoona, joka uskaltaa olla mikä on. Jos poikani tykkää pinkistä ja nukkeleikeistä, niin tykätköön. Joku tarkoitus niillä on hänen sielunelämäänsä ja persoonallisuuteensa.

Jokaisella on juttunsa. Olkoot poikamme sankareita ja tyttömme prinsessoita, jos ne ovat heidän juttunsa.

Ella_käärmeet

Lapsi esimerkin näyttäjänä!

Olimme Teneriffan reissulla mieheni suvun kanssa. Hotellillamme esiintyivät käärmemiehet, joilla oli mukanaan kolme python käärmettä. Pieni Cleo, valkea Shakira ja isoin Edi. Miehet kertoivat käärmeistä ja esittelivät niitä ja sitten kävivät yleisön joukossa niitä esittelemässä. Heidän tarkoituksenaan oli poistaa ihmisten pelkoja käärmeitä kohtaan.

Pelon siedätystä esimerkin voimalla

Itse inhosin käärmeitä. Todellakin inhosin. Hyi.

En tiedä mikä niissä on vain niin iljettävää, mutta en todellakaan aikonut mennä koskettelemaan käärmettä tai sitten katsomaan sitä läheltä. Mitä tapahtuikaan shown lopussa? Kaverit sanoivat, että nyt halukkaat saivat tulla ottamaan käärmeet syliinsä ja meidän Ella nosti reippaana kätensä ensimmäisenä pystyyn. Eihän siinä auttanut kuin kannustaa lasta, että mene vain, jos rohkeat. Oot kyllä rohkea! Ihastelin tyttäremme rohkeutta ja sitä miten häntä ei pelottanut asia yhtään. Aloin jo miettiä mielessäni, että jos pikkuinen lapsi uskaltaa tehdä tuon, niin eihän tässä oikeasti auta kuin mennä ja kokeilla miltä se käärme tuntuu.

Anoppini näytti meille käärmepelkoisille Ellan jälkeen myös mallia ja sanoi, että hän menee Elmerin kanssa kuvaan. Ei auttanut kuin hattua nostaa jo siinäkin vaiheessa, sillä mummo oli meistä käärmepelkoisista se toinen, joka inhosi todella käärmeitä. Kun Ella ja mummo olivat kolme eri käärmettä niskaan ottaneet, niin täytyihän itsekin se kokeilla. Ja täytyy sanoa, että onneksi tein sen. Ei se niin pahalta tuntunut.

Olisiko tehnyt asiaa ilman, että lapsi olisi näyttänyt minulle, ettei tämä äiti nyt niin paha juttu ole? En varmasti! Ei olisi aikuisetkaan saaneet minua sitä tekemään, mutta pieni pahaa aavistamaton lapsi teki minuun suuren vaikutuksen.

Älä anna omien pelkojen pelottaa lasta

Vanhempien pelot eivät saa vaikuttaa lapseen. Niinpä. Mikäli olisin omalla pelollani sanonut Ellalle, että älä missään nimessä mene ja olisin kieltänyt häntä menemästä silittämään ja sylittämään käärmettä, olisin tartuttanut Ellaan ihan vääränlaista pelkoa. Tämä asia tulee esille muissakin tapauksissa. Jos minua pelottaa laskea laskettelurinteessä, niin miksi annan oman pelkoni estää lastani tekemästä sitä, jos häntä ei asia pelota? Tietenkin aikuisen järki täytyy olla mukana lapsen tekemisissä.  Usein kuitenkin ohjaamme lasta omilla peloillamme, emmekä uskalla antaa lapsen kokeilla rajoja, koska itse emme uskalla. Ella näytti minulle närhen munat ja saan olla kiitollinen hänelle siitä. Ehkä minua ei nyt enää inhotakaan käärmeet niin paljon ja ennen kaikkea en pelkää niitä enää niin paljoa.

Älä tartua pelkoasi lapseen, jos lapsi ei pelkää. Uusien asioiden kokeileminen ei ketään tapa, kunhan järki on mukana. Aikuisen tehtävä on olla järki asioissa, eikä jarruttaja.

lumia.jpg

Älypuhelimet ja lapset

Näin Facebookissa kuvan, jossa oli vertailtu puhelimia, joilla koululaiset aloittavat koulukäynnin. Kuvassa oli 80-luvun lankapuhelin ja 2010-luvun älypuhelin. Esikoisemme on aloittamassa ensi syksynä koulun käynnin ja olen miettinyt, että minkälaisen puhelimen hänelle laittaisin. Jäinkin pohtimaan, että mitkä ovat älypuhelimien hyvät ja huonot puolet:

1.     Älypuhelimessa on kaikkea mitä tarvitset. Kamera, netti, sosiaalinen media, kaikki mahdolliset sovellukset. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.

Itse olen koukussa älypuhelimiin parista syystä: a) Niissä on niin hyvä kamera, että digikameraa en tarvitse enää. b) Sosiaalinen media pitää hyvin yhteydessä kavereihin, tapahtumiin ja ympärillä tapahtuviin asioihin c) Netti toimii, kun matkustelee ja tarvii tietoa asioista heti d) Navigointipalvelut autoreissulla ihan huiput e) Työ- ja henkilökohtaiset mailit saa kätevästi yhteen paikkaan päivitettyä. Lasten päiväkoti- ja kouluasiat päivittyvät heti puhelimeen. Ihan mahtavaa ja miten yksinkertaista elämä on älypuhelimen kanssa.

Aivan, mutta tarvitsevatko koululaiset kaikkea tätä? (Toki herää kysymys, tarvitseeko aikuinenkaan? J ) Onko heillä tarvetta heilua sosiaalisessa mediassa päivät pitkät? Onko twiittailu, Instagrammiin kuvien laittelu, Whatsapp oikeasti ne jutut, joita nuoriso tarvii? Tarvitseeko koululainen koulussa puhelintaan? Tarvitseeko kavereiden kanssa twiittailla, chättäillä ja pelailla? Ja missä määrin tämä on kohtuuden rajoissa?

Onko vanhemmilla ehkä pelko siitä, että ilman näitä monipuolisia älypuhelimen suomia mahdollisuuksia oma lapsi jää kaveriporukoista ulos, kun ”kaikki” muut käyttävät niitä? Tulisko asian olla näin?

 2.     Omien henkilökohtaisten ja ”selfie”-kuvien julkaiseminen netissä

Julkisuudessa on paljon pyörinyt juttua siitä, kun nuoret tytöt laittavat seksuaalisia omia kuvia sosiaaliseen mediaan ja ihmiset jakavat niitä eteenpäin. Eivätkö nuoret todella mieti, mitä kaikkea noille kuville voikaan tapahtua? Sosiaalisessa mediassa kuvat leviävät kuin häkä huolimatta yksityisyysasetuksissa mahdollisesti tehdyistä rajoituksista. Onko oikein, että alaikäiset tytöt ”kaupittelevat” itseään omilla kuvillaan ja kaiken kukkuraksi eivät ymmärrä tekevänsä tätä?

Toisaalta asianmukaisten ”selfie”-kuvien julkaisemisen jälkeen tulevat tykkäykset ja kommentit voivat tehdä hyvää lapsen tai nuoren itsetunnolle minäkuvan kehittymisen kannalta. Lisäksi kuvien avulla voi kertoa omia kuulumisiaan laajalle kaveripiirille jouhevasti. ”Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.”

 3.     Roolipelit / pelimaailma

Rooli- ja nettipelit ovat nykypäivän juttu. Itse en nettipelejä ymmärrä, kun en ole koskaan niitä harrastanut, joten en voi niiden puolesta paljoa puhua. Kai niissä on se oma viehätyksensä, kun niihin oikeasti uppoutuu.

Hyväksikäyttötapauksia on julkisuudessa pyörinyt näistäkin. Entä se riippuvuus, jota pelit pelaajilleen teettävät? Eikö nuorisolla ole oikeasti muuta tekemistä kuin istua roolipelimaailmassa netissä? Missä ovat entisajan kunnon pihapelit, kavereiden tapaamiset, urheiluhommat koulun kentillä? Ovatko harrastukset todellakin nykyään vain sitä, että pyöritään netissä?

Onko pelimaailmassa kolikon toinen puoli kuitenkin se, että IT-alalla voi olla Suomen tulevaisuudessa isoja mahdollisuuksia? Mitä jos 70-80 –luvulla syntyneet eivät olisi päässeet pelaamaan varsin alkeellisilla tietokoneilla 90-luvun taitteessa lapsuudessa? Olisiko ”rovioita” Suomessa nyt?

4.     Sosiaalinen verkostoituminen

Sosiaalinen verkostoituminen on todella tehokasta, jos haluaa työllistyä nykypäivänä. Se, että sinulla on hyvät suhteet ja tunnet paljon ihmisiä on todella tärkeää, kun uralla haluaa edetä eteenpäin. Sosiaalisessa mediassa on paljon hyvää, kun sitä käyttää järkevästi hyväkseen.

Verkostoitumisen myötä puskaradio pelaa tiedotuskanavana mainiosti. Näin sitä saa tiedon tapahtumista ja uutisista vähemmälläkin vaivalla.

Tietysti sosiaalinen media toimii omana käyntikorttina niin hyvässä kuin pahassa ja pienetkin  ylilyönnit saattavat saada isoja mittasuhteita nopeasti ja laajasti. Esimerkiksi edesmenneen ”R.I.P. Karoliinan” –FB-sivulla oli useita törkeitä kunniaa loukkaavia viestejä, mikä sinällään on jo paheksuttavaa, mutta samalla kyseiset nuoret tahraavat henkilökohtaisesti omaa mainettaan ala-arvoisilla kommenteillaan.

5.     Sosialistuminen

Kun nuoriso pääsee helposti chättäilemään ihmisten kanssa omilla puhelimillaan, niin osaavatko he olla enää normaalissa kanssakäymisessä ihmisten kanssa? Mielestäni oli hälyyttävää, kun olimme eräissä juhlissa ja sohvalla istuivat vierekkäin 15 v, 20 v ja 30 v vieraat. Jokainen näppäili omaa puhelintaan, eikä kukaan keskustellut kenenkään muun kanssa. Saa sitä ihmetellä, että ihmisillä on nykyään huonot käyttäytymistavat, kun nuoriso kontaktoituu vain puhelimen välityksellä toisiin ihmisiin. On tilanteita, joihin puhelin (tai muu ylimääräinen värkkääminen) ei vain kuulu.

Positiivisena puolena sosiaalisten mahdollisuuksien merkeissä on se, että kirjallisesti itseään paremmin ja luontevammin ilmaisevat ihmiset pääsevät paremmin tuomaan itseään julki. Jotkut ovat kasvotusten ujompia tai eivät tykkää soitella ihmisille, joten kirjoittaminen käy kenties luontevammin sosiaalisten suhteiden ylläpitoon.

Pohdittuani asiaa tulin siihen tulokseen, että tyttäreni saa tässä vaiheessa halvimman peruspuhelimen käyttöönsä. Nettiä siihen ei tarvita, eikä paljon muitakaan applikaatioita. Riittää, että osaa soittaa, viestittää ja toimia hätätapauksessa. Älypuhelimet ovat mainio asia, mutta niistä voi koitua paljon haittaakin, jos elämä alkaa pyöriä vain niiden ympärillä.

Mieti kaksi kertaa ennen kuin älypuhelimen lapsellesi ostat. Tarvitseeko hän oikeasti sitä? Oletko tietoinen vanhempana, mitä puhelimella oikeasti tehdään? Älypuhelin voi olla hyvä juttu, mutta onko se sitä sinun lapsellesi ja onko hetki kypsä sille nyt vai myöhemmin?