WP_003601

Voiko lasta opettaa ilman pakkoa?!

Opiskelin kasvatustieteitä ja siellä käsiteltiin pedagogista paradoksia eli kysymystä ”Voiko lasta kasvattaa ilman pakkoa?” Voiko lapsi olla vapaa ja itsemääräävä ihminen, jos kasvattaja häntä ”pakottaa” kasvamaan tiettyyn tavoitteeseen? Tämä on kasvatustieteessä paradoksaalinen kysymys ja käytännön elämässä tämä tulee oikein hyvin esille.

Mikäli lapsi haluaa syödä karkkia iltapalalla, annatko?

Lapsen omamääräytyvyys kärsii, mutta sinä määräät kasvattajana missä kaappi seisoo.

Mikäli lapsen pitää opetella petaamaan oma sänky aamuisin, onko ok, että se jää petaamatta, kun ei huvita?

Lapselle on määriteltävä tehtäviä, joihin hän kykenee. Tämä on tärkeä osa kasvatusta: miten osaat määrittää milloin lapsi osaa tietyt asiat ja milloin hän kykenee siihen? Itse olen huomannut, että usein tämä asia menee niin, että asioita kannattaa kokeilla. Kasvattajana huomaat varsin pian, onko tehtävä lapselle liian vaikea ja haastava, vai onko kyse vain laiskuudesta ja viitseliäisyydestä, ”no kun ei kiinnosta”-asenteesta.

Vapaa kasvatus – Mitä se on?

Olen usein miettinyt, kun kasvatuspiireissä puhutaan vapaasta kasvatuksesta. Onko tämä kasvatusmalli nyt sitä, että lapsi saa tehdä juuri mitä itse tahtoo ja oman mielen mukaan? Kasvattaja ei siis aseta näitä tavoitteita/pakkoja lapselle.

Itse en ymmärrä, miten tuollainen homma voi toimia. Lapsista ei tule ihmisiä, jos heille ei opeteta sivistystä ja käyttäytymissääntöjä. Mikäli lapset saisivat toimia miten lystäävät, veikkaisin, että meillä olisi melkoinen yhteiskunta. Kuka olisi se taho, joka asettaisi rajat lapselle? 

Miten kasvattaa ilman pakkoa?

Tämä on hyvä ja mielenkiintoinen kysymys, johon mielestäni ei ole oikeaa vastausta. Se, että joudut määrittelemään kasvattajana rajat lapsellesi, ei mielestäni ole pakkoa, vaan turvallisia rajoja, jossa voi kasvaa turvallisen lapsuuden.

Rajattomat lapset heijastavat pahaaoloaan kouluissa ja päiväkodeissa, joissa rajat saattavat tulla ensimmäistä kertaa vastaan. Yhteiskuntamme on sääntöyhteiskunta, jossa säännöt laatii hallitus, poliisi ja muut auktoriteetit.

Hellä, rakastava ja rajat luova ympäristö on lapselle turvallinen paikka olla. Lapset hämmentyvät, jos heillä ei ole rajoja ja he joutuvat vastaamaan liian isoista asioista itse. Positiivinen pakko lasten kasvattamisessa on hyvä pitää mielessä ja aina sekään ei riitä, valitettavasti. 

WP_002619

Huumorintaju – Oppiiko sen jo pienenä?!

Lapsemme katsoivat youtubesta vaaleanpunaista pantteria ja yhtäkkiä molemmat alkoivat räkättää ihan täysillä. Mielenkiinnosta menin katsomaan,  mikä siinä oli niin hauskaa ja täytyy sanoa, että kyllä muakin nauratti.

Olen jäänyt useasti miettimään, että mistä huumorintaju oikein syntyy, jos on syntyäkseen? Vaikuttaako siihen ympäristö ja onko sekin asia, jonka oppii jo pienenä? Jos pienenä asiat nauratti, niin oletko  yhtä herkkä huumorille myös vanhempana?

Naura yhdessä lasten kanssa

Sen olen huomannut, että lapset oppivat tehokkaasti mallista. Malli-opppiminen on kaiken a ja o. Behavioristinen oppinäkemys korostaa juuri tätä ärsyke-palkinto oppimista, jossa lapselle annetaan ensin ärsyke eli opittava asia ja sitten kun onnistumisia tulee niin niistä saa palkinnon. Kun vanhemmat nauraa jutuille, se tarttuu lapsiin ja lapsetkin nauravat jo varsin pienenä mukana, vaikka eivät tajuaisi vielä jutuista yhtään mitään.

Mieheni on opettanut lapsillemme kovasti huumoria ja he tykkäävätkin yhdessä katsoa ohjelmia ja opetella erilaisia lausahduksia ulkoa. Eräänä päivänä tulin töistä kotia ja lapsemme katsoivat isänsä kanssa videota, jossa ”hullumies” riehui onnensa kukkuloilla ja huusi jonkin sortin kannustushuutoa. Ei mennyt kuin muutama päivä, niin kuulin lapsiemme ja isän hokevat tuota juttua yhdessä.

Opi nauramaan itsellesi

Parasta on, jos osaa nauraa itselle ja omille munauksilleen. Aina ei voi olla täydellinen, tai paremminkin ei koskaan tule sitä olemaan. Miksi sitten tämän elämän täytyisi olla niin vakavaa?! Naura itsellesi, kun mokaat. Samalla näytät lapsille, että ei tämä elämä niin vakavaa ole.

Nauramisessa parasta on se, että se tarttuu. Kun näet positiivisen ja nauravaisen ihmisen, tulet itsekin paremmalle tuulelle. Olen usein huomannut, että jos itsellä on huono päivä. niin lasten seurassa, et voi olla myrtsinä, koska he näyttävät ilonsa ja surunsa niin spontaanisti, että sekin tarttuu.

Nauru pidentää ikää. Opitaan ja opetellaan huumorintajua yhdessä lapsien kanssa. On huippua, jos elämässä on iloa ja naurua ja ennen kaikkea positiivisuutta ympärillämme. Heitän haasteen juuri sinulle: Naurata jotain ihmistä tänään ja huomaa kuinka hyvälle tuulelle siitä itsekin tulee.

WP_013758

Kodin ja koulun yhteistyö osana arkea (vieraspostaus)

Mitä asioita sinulle tulee ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan kodin ja koulun eli lapsen opettajien ja vanhempien välisestä yhteistyöstä?

Tavallisimpia yhteistyön teknisiä välineitä ovat sähköiset reissuvihkot helmi ja wilma, vanhempainvartit ja koulun vanhempainillat. Paras väline taitaa kuitenkin olla molemminpuolinen aktiivisuus.

Reissuvihko

Meillä helmi on ahkerassa käytössä. Läksyt tarkistellaan sieltä lähes päivittäin, jotta ne tulisi myös tehtyä. Todellakin tarkistellaan, sillä mitä isommaksi lapset ovat kasvaneet, sen enempi heidän tulee jo ottaa itse vastuuta tehtävistään ja opetella itse huolehtimaan mukaansa tarvittavat välineet esim. liikuntatunneille. Huomautusmerkinnöiltä ei ole vältytty. Vaikka vastuuseen pitää oppia, mielestäni missään vaiheessa ei silti saisi jättää reissuvihkon käyttöä ja seurantaa yksin lapsen vastuulle omilla oppilastunnuksilla, vaikka hän olisi jo yläluokilla. Esimerkiksi koulusta pois jääminen ilman pätevää syytä tulee sitä kautta pian vanhempienkin tietoon poissaolomerkinnän muodossa.

Vanhempainvartti

Vanhempainvartti on todella arvokas tapa kuulla opettajalta suoraan, miten omalla lapsella koulussa menee. Vaikka kyselemmekin lapsilta usein, miten päivä meni ja miten kavereiden kanssa sujuu, opettajalta saa enemmän käsitystä, miten lapsen varsinainen opiskelu sujuu. Tapaaminen on myös mahdollisuus kertoa lapsen kodin asioista opettajalle. Monessa asiassa luottamuksellinen avoimuus auttaa lasta eteenpäin.

Vanhempainillat

Itse en ikävä kyllä ole syystä tai toisesta vielä näihin kertaakaan osallistunut. Mitä niissä mahtaa tapahtua, kertokaa. Olen kuullut, että lastemme koulussa niissä joskus on kokoonnuttu luokittain keskustelemaan opettajien ja vanhempien kesken. Ilmeisesti koulun yleisistä asioista saa noissa illoissa paremmin tietoa ja kehitellään ideoita.

Yhteistyön hedelmiä

Reissuvihkoa aktiivisesti seuraamalla saa aika nopeasti tiedon esim. ikävistä lähes joka syksy esiintyvistä ongelmista, kuten lapsia ahdistelevista kyytiin kyselijöistä. Koulumatkat ovatkin tärkeä osa koulupäivää ja sinällään oppimistapahtuma. Koulukiusaaminen on myös yksi ikuisuuskysymyksiä. Miten toimia tai mitä ajatella, jos oma lapsi ja useampi tämän kaveri kertovat jatkuvasti samasta luokkansa oppilaasta, joka tuntuu joutuvan jatkuvasti hankaluuksiin ja riitoihin toisten kanssa? Haluaisitko itse kuulla, jos kyseinen lapsi olisi omasi ja miten asia olisi paras ottaa esille?

Koulun ja kodin yhteistyölle löytyy useita eri keinoja, mutta pääasia on, että on itse vanhempana aktiivinen. Kuitenkin on syytä muistaa, että opettajia ei kannata turhaan kuormittaa jatkuvilla kyselyillä. Joskus voi olla järkevämpää ottaa puhelin kouraa ja soittaa ja kysellä suoraan kuulumisia, jos tuntuu, että niistä on jäänyt paitsi. 

(Vieraspostaus: Satu Haikara)

sadut

Onko sadut totta?!

”Hammaskeiju tulee hakemaan hampaan, kun laitan sen tyynyn alle.”
”Näkki asustaa vedessä ja vetäsee sut mukaansa, jos menen yksin liian lähelle vettä.”

Sadut, ne ihanat sadut. Lapset usko on uskomattoman hienoa. Puhuimme Ellan, 6v, kanssa saduista ja kysyin Ellalta, että onko sadut totta? Ella sanoi: ”Onhan ne. Niinkuin hammaskeiju.” Huomasin siinä hetkessä, että lapsen usko on vielä niin vahva, vaikka sitä koitan horjuttaa, niin hän uskoo siihen ihmeeseen, että hammaskeiju vie hampaan. Ja samalla jäin ajattelemaan, että tosi ihana juttu. Sadut ovat niin totta, kun lapsi niistä itselleen tekee.

Satujen ihmeellinen maailma

Hammaskeijusta tuli meilä todellinen tarina, kun Ellalta lähti ensimmäinen hammas. Ella sanoi illalla, että laittaa hampaan tyynynsä alle, jotta hammaskeiju voi hakea sen. Tuumasin, että laitetaanko hammas pieneen minigrippussiin, niin se ei mene hukkaan, kun on niin pieni. Ellalle ajatus oli ok. Meni yö ja tuli aamu ja mitä ihmettä!!! Hammaskeiju ei ollutkaan käynyt. Siinä samassa hetkessä, kun Ella tuli huoneeseeni itku kurkussa, huomasin, että miten kamalaa on, jos satua ei pidä yllä. Tosiasiassa olin täysin unohtanut koko asian. Tyhmä äiti! Onneksi Ella itse pelasti tilanteen: ”Hammaskeiju ei nähnyt hammasta, kun se oli pussissa. Onneksi vielä on yö, joten ehkä se ehtii sen vielä hakemaan!”. Olin tyytyväinen lapsen tapaan ratkaista pettymys ja ennen kaikkea selittää se. Tuin Ellaa hänen mietteissään ja lähdin alakertaan hakemaan rahaa :). Ella meni nukkumaan ja kas kummaa, hammaskeiju olikin käynyt aamulla hänen herätessään. Ja oli itseasiassa käynyt vielä tuplastikin, kun isäkin oli hoitanut hommansa :).

Miksi saduista pitäisi luopua?!

Jäin miettimään, että miksi ihmeessä aikuisten täytyy sadut lopettaa. Kyllä lapsi antaa sadulle periksi, kun on siihen valmis omassa maailmassaan. Esimerkiksi joulupukista on selvästi jo tieto lapsella, että niitä voi olla monta ja äiti ja isä ja mummokin voi auttaa halutessaan pukkia ja kaikki voi antaa toisille jouluna lahjoja. Vielä kuitenkin se magia, että joulupukki tuo lahjat, on jotain suurta ja todella ihanaa!

Mielestäni on mahtavaa, että lapset uskaltavat olla lapsia, eivätkä koita aikuistua liian aikaisin. Tästä hyvänä esimerkkinä oli, kun Ella tuli eräänä päivänä kotiin koulusta ja tuumasi minulle: ”Minulla on salaisuus, jota en kerro koulussa.” Kysyin, että voiko sen äidille kertoa ja Ella sanoi: ”En kerro, että tykkään prinsessoista!” Sanoin Ellalle, että kuule sä saat tykätä prinsessoista ja vaikka muut ei tykkäiskään, niin se on ihan ok. Minäkin tykkään prinsessoista. Sadut saavat elää ja niihin liittyvät mielikuvitusasiat, kunhan ne ei liikaa sekoitu oikeaan elämään.

Eläköön satujen ihmeellinen maailma. Joskus on aikuistenkin syytä sukeltaa satujen maailmaan ja antaa mennä vain! Sadut ovat uskomaton rikkaus lapselle ja mielikuvitukselle.

tylsaa

Mikä minusta tulee isona?!

”Äiti, milloin sinä päätit sen mikä sinusta tulee isona? Voisiko minusta tulla prinsessa tai näyttelijä tai johtaja?”

”Minä haluan olla palomies tai poliisi!”

Todellakin isoja kysymyksiä. Mikä minusta tulee isona? Oli mielenkiintoista keskustella lapsien kanssa siitä, mitä he haluaisivat isona tehdä, kun  sama kysymys on pyörinyt itsellänikin tässä mielessä jo useita vuosia. Mitä todellakin haluaisi tehdä, kun mahdollisuuksia on niin paljon?

Unelmat – pidä ne mielessä

Lapsien haaveillessa isona tulemisen juttuja on hyvä muistaa, että unelmat kuuluvat elämään ja niitä kannattaa ylläpitää. Alitajunta on jännä asia ihmisellä. Se muistaa lapsen haaveilut vielä aikuisenakin. Jos lapsena ei ole haaveillut, että voisi olla mahtava ja iso ja pelastaa maailmaa, ei sitä aikuisenakaan helposti usko. Lapsen usko on jotain uskomatonta ja ennen kaikkea nuo haaveilut.

Olen huomannut, että unelmat, jotka minulla on ollut mielessä pitemmän aikaa, alkavat nostaa päätään tilanteessa, kun on pakko vaihtaa suuntaan. Miksi ihmeessä olen miettinyt asioita niin kauan? Miksi en ole ollut kuin lapsi, joka sanoo päättäväisesti ”minusta tulee tähti”? On ollut hauska pohtia asioita myös lapsien kanssa, kun heiltä saa usein niin mahtavia ideoita.

Kysyinkin Elmeriltä, 4v, että mitä jos äiti tulisi leikkimään sun kanssa päiväkotiin? Elmeri tuumasi: ”Joo, ja sit me voitaisiin olla pollaria ja rosvoa ja ninjaleikkejä. En tiiä ottaisivatko pojat sua leikkeihin, ku et oo poika.” Aivan, en ole poika :).

Ellalle heitin idean, että mitä jos tulisin opettamaan heidän luokkaa. Ella tuumasi:” Heh, äiti ethän sä oo ope! Juha on meidän ope.” Hih, niin konkreettista ajattelua. Aivan, en ole Juha, enkä ope, ainakaan vielä :).

Mikä on tärkeintä?

Kun aikuisena aletaan miettiä, että mikä minusta tulisi isona, pohditaan usein palkkaa tai sitä, että onko töitä kyseisellä ammattiryhmällä. Lapset pohtivat asiaa ihan eri näkökulmasta. Heidän isona jutut ovat niitä oikeita unelmia ja haaveita. Usein pojat ihailevat poliiseja tai palomiehiä, jotka pelastavat ihmisiä pulasta. Tytöt taas haaveilevat olevansa prinsessoja tai äitejä. Jäinkin miettimään, että miksi en itsekin miettisi lapsenlailla: ”Mitä oikeasti haluaisin ja mistä oon haaveillut?”

Tuetaanko nuoria tarpeeksi isojen kysymysten edessä?

Nuoret joutuvat melko nuorena tekemään päätöksen mikä heistä tulisi isona. Jo valinta meneekö lukioon tai ammattikouluun, on eräänlainen valinta. Toinen valinta on opiskelupaikan valinta ja ennenkaikkea sinne pääseminen. Ei ole yhtään selvää, että johonkin kouluun pääsisi tuosta vaan, vaan sinne on tehtävä töitä. Mahdollisesti useita vuosiakin.

Olenkin usein miettinyt, että miksi ihmeessä yläasteella ei käynyt puhumassa oikeita työelämän edustajia, jotka olisivat kertoneet ammattiryhmästään ja ammatistaan. Mitä se oikeasti tarkoittaa olla diplomi-insinööri tai sairaanhoitaja? Mitä he oikeasti tekevät työkseen? Muistan itsekin, kun mietin lukioikäisenä, että miksi haluan ja en todellakaan tiennyt mikä minusta isona tulisi. Menin vain mielijohteesta jonnekin, minne ehkä muut halusivat että menen. En ole katunut päätöstäni pätkääkään, sillä olen huomannut, että kun menee sinne minne vähiten odottaa itsensä menevän, voi saavuttaa melkoisesti. Olen kehittynyt ja saanut mahtavia kokemuksia, joista on minulle todella paljon hyötyä nyt miettiessäni mitä oikeasti haluan.

Enkä ole varma onko siihen yhtä ainoaa vastausta. Kun haluaisi tehdä niin paljoa :).

Isot päätökset, ovat ne tehtävä nuorena tai aikuisena, ovat isoja juttuja, joiden päättämiseen ja pohtimiseen tarvitaan usein tukea.