Neljävuotiaan uhmaikä – rajoja ja rakkautta

On kyllä ollut ihana huomata, että pojallamme on alkanut oikein rytinällä nelivuotiaan uhmaikä. Rajoja kokeilaan koko ajan, viimeiseen asti. Rajojen asettamisen tärkeys on tullut todella tutuksi tässä lähiaikoina.

Rajat ovat rakkautta

Kun jaksaa muistaa, että rajat luovat rakkautta, on jo melko pitkällä. Joskus tiukkapipoisena oleminen ei ole niin hauskaa, mutta kun sitä jaksaa johdonmukaisesti noudattaa, saavuttaa sillä lopulta voiton. Nelivuotias ei vain voi määrätä asioita perheessä. Ei vain voi!

Nipottamisen hyvä puoli

Kun säännöistä jaksaa toitottaa kyllästymiseen asti, tulet huomaamaan, että kyllä ne menevät vielä perille, vaikka kyseessä olisikin vähän itsepäisempi yksilö. Tärkeää on se, että joka kerralla pätee samanlaiset säännöt ja jos jonkun säännön sanoo, niin se myös pätee, loppuun asti. Hyvä esimerkki nipottamisen toimimisesta on lasten lelujen siivoaminen. Kun vanhemmat pitävät huolen, että lapset tietävät mihin tavarat kotona laitetaan, niin enemmin tai myöhemmin se alkaa kantaa hedelmiä ja näistä hedelmistä pääsee nauttimaan.

Rajaton lapsi heijastaa pahaa oloa

Kun lapsi on rajaton, heijastaa hän usein käyttäytymisellä pahaaoloaan. Pieni ihminen voi mennä kovastikin sekaisin siitä, jos hän esimerkiksi saa aina periksi. Mitä käy sitten paikassa, jossa on laitettava rajat, ihan jokaiselle. Näin esimerkiksi kouluissa ja kerhoissa. Jos lelupäivänä on määrä tuoda yksi lelu tai muutama pienempi asia, niin hoitoon ei voi vain viedä kokonaista legolaatikkoa, junarataa tai kymmentä kirjaa. Näissä asioissa ei voi antaa periksi, sillä hoitajilla on muuten kauhea työ asian kanssa hoitopaikassa.

Uhmaikä – kasvamisen aikaa

Uhmaikäisen lapsen kanssa täytyisi muistaa se, että lapsi ei ole paha, vaikka huonosti käyttäytyykin välillä. Näissä hetkissä on hyvä keskustella lapsen tasolla asioissa ja antaa hellyyttä ja rakkautta. Käyttäytyä voi joskus väärin, mutta paha ei ole kukaan. Positiviiset puolet esiin niin hyvä tulee.

Kasvaminen ei aina ole helppoa ja se olisi syytä muistaa vaikeissa kasvatusasioissa. Aina ei voi saada periksi ja vanhempien on laitettava rajat, jottei homma ryöstäydy ihan käsistä. Rajat ovat rakkautta.

Sivusta katsojat – Tehkää jotain!!

Ekaluokkalaisemme Ella tuli kotia koulusta ja kertoi minulle mielenkiintoisen tarinan, jonka he olivat koulussa käyneet läpi. Opettaja oli kertonut kiusaamistilanteesta, jossa oli ollut kiusattu, kiusaajat, kiusaajia komppaavat lapset ja sitten sivusta seuraajat, jotka eivät olleet tehneet mitään. Kysyin Ellalta, että mitä tapahtuma opetti hänelle, hän tuumasi: ”On väärin kiusata ketään. Ei saa mennä kiusaamiseen mukaan, jos joku höystää sinua mukaan. Jos näet sivusta kiusaamisen, asialle täytyy uskaltaa tehdä jotain.” VAU! Olipas opettaja osannut asian tuoda mahtavasti esille ekaluokkalaisille, sillä tuossahan se tärkein tulikin.

Sivullisten pitää toimia

Usein kasvatuksellisissa asioissa kuin myös juuri näissä inhottavissa kiusaamistapauksissa on kyse useasti siitä, että asian näkee ja tiedostaa moni ihminen, mutta harva uskaltaa toimia. Usein lapset pelkäävät kiusaajia ja sitä, että he saavat juoruakan maineen, jos menevät kertomaan opettajalle. Tämä on mielestäni asia, joka täytyy ottaa lapsien kanssa vakavasti puheeksi. Jos näet toisen tekevän väärin, kerro siitä ihmeessä. Jos et uskalla opettajalle kertoa, kerro se vanhemmillesi. Älä pidä tietoa itselläsi.

Pelko – tunne, joka vallitsee

Muistan hyvin kun olin neljäsluokkalainen ja luokallamme oli poika, joka oli raju ja hän käyttäytyi ilkeästi. Eräänä päivänä näin koulussa, että hän käytti nuuskaa ja menin siltä seisomalta kertomaan asiasta opettajalle. Turhia miettimättä. Sen jälkeen alkoikin pelottaa. Muistan hyvin vieläkin, kun menin nopeasti pyörätelineelle koulun jälkeen ja pelkäsin koko ajan. Lähdin täysillä ajamaan pois koulusta. Seuraavana päivänä pelotti vieläkin. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja lopulta olin ylpeä itsestäni, että uskalsin kertoa asiasta. Tuosta jäi mieleeni vaan se pelon tunne, joka lapsilla voi toisia lapsia kohtaan olla. Se pelko on todellista, raastavaa ja saattaa lamaannuttaakin lapsen. Joskus lapsi saattaa keksiä tekosyitä, ettei kouluun halua mennä ja syynä voi olla juuri pelko. Tämän takia on todella tärkeää puhua lapsille näistä tilanteista ja neuvoa miten tulisi toimia. Vanhemmat kun ovat lapsen tukena ja turvana ja jos kommunikointi on avointa, niin lapsi uskaltaa näistä peloistaan myös avautua.

Kuuntele lapsiasi, tarkkaile käytöstä. Jos jokin asia mietityttää, kysy siitä. Joskus pelkoa on vaikea kertoa ja sen kertominen jännittää. Lapsen on hyvä tietää, ettei hän ole yksin, vaan häntä autetaan. Yhdessä saamme enemmän aikaan.

Kova, kovaa vasten

Olimme poikamme kanssa keskustelleet useasti siitä, että ketään ei saa lyödä. Sanalliset keinot eivät enää riittäneet, kun taas tuli kerta, jolloin siskoa piti ihan tahallaan lyödä pari kertaa napakasti ilman syytä. Ei auttanut, kun ottaa poika tiukkaan syliin ja kertoa napakasti, mitä se tarkoittaa, kun toista ihmistä satuttaa. Täytyy sanoa, että oli muuten mielenkiintoinen keskustelu.

Kova, kovaa vasten

Joskus kasvattajana joutuu tilanteisiin, joissa ei voi kun laittaa kova kovaa vasten ja ottaa lapselta luulot pois. Se, että aikuinen näyttää kaapin paikan näissä tilanteissa on todella tärkeää. Törmäsin kerran puistossa tilanteeseen, jossa mielestäni isä toimi oikein hienosti. Hänen nelivuotias poikansa oli ottanut risuja metsästä ja huitoi niillä lamppuja ja muita lapsia. Isä komensi ja kielsi lasta, mutta mikään ei näyttänyt tehoavan. Isä lampsi lapsen luo ison risun kanssa totisena ja kysyi, että mitäs tällä tehdään? Lyödäänkö tälläkin toisia? Poika katsoi itku silmässä isäänsä ja totesi:”Ei se sattuu!” Isä katkaisi kepin useaan pikkuosaan ja sanoi:” Juuri näin! Me emme lyö ketään, koska se sattuu!” Poika otti oman risunsa ja katkaisi senkin palasiin ja tuumasi:”Ei lyödä ketään.” Tämän episodin jälkeen poika leikki puistossa nätisti, ilman risuja ja huitomisia.

Jäin miettimään tilannetta kävellessämme pois puistosta. Miten hienosti isä osasi ilman väkivaltaa ottaa tilanteesta luulot pois pojalta, hän sai pojan kuuntelemaan ja uskomaan tarinansa. Jotain ihmeellistä tapahtui tuossa hetkessä,sillä poika ymmärsi mistä oli kyse.

Myönnä jos teet virheen – kukaan ei ole täydellinen

Usein kasvattajana toimii ensin ja sitten vasta jää miettimään, että olisikohan tilanteen voinut ratkoa toisin. Mielestäni on hyvä, jos pystyy myöntämään itselle, että nyt en onnistunut ja täytyy ottaa opiksi. Mielestäni myös se, että tilanteen voi lapsille myöntää, on hyvä asia. Vanhemmatkin voivat käyttäytyä huonosti ja jos sen osaa näyttää katuvasti lapsille, niin ehkä hekin oppivat tilanteesta jotain. Tässä kuitenkin täytyy huomata se ero, että anteeksi ei saa mennä pyytelemään tekonsa tarkoitusta, sillä yleensähän se on ollut ihan oikea. Tapa millä asian on hoitanut, ei vaan ole välttämättä ollut oikea tilanteeseen nähden. Kun huonosta käyttäytymisestä osaa ottaa itseensä ja parantaa käytöstään seuraavalla kerralla, ollaan jo pitkällä.

Lapsille rajat ovat rakkautta

Lapset kaipaavat rajoja. He kokeilevat jatkuvasti mitä saa tehdä ja missä se raja oikein menee. On ollut äitinä mielenkiintoista seurata lasten psykologista kasvua tässä mielessä ja huomata miten erilailla 4 vuotias ja 7 vuotias käyttäytyvät. Usein sanotaan, että koululaiset ovat helpossa vaiheessa, eikä heitä silloin niin helposti huomata, kun he ovat nin reippaita ja osaavat käyttäytyä, kun taas sitten tällainen uhmaikäinen rajojaan kokeileva nelivuotias kyllä tekee kaikkensa saadakseen huomion, jos ei hyvällä niin sitten pahalla. Arkisissa tilanteissa olen huomannut, että on todella tärkeää huomioida tasapuolisesti molempia ja vaikka pienemmän toilailut olisivat negatiivissävyisiä, niin nostaa hänestäkin se positiivinen puoli esiin ja kehua hyvissä jutuissa. Näin usein ne negatiivisemmat asiat jäävät piiloon.

Aikuisten täytyy joskus olla kovia. Se on ihan ok, kunhan muistaa millä tavalla sen tekee. Ja tärkeintä on ottaa virheistä oppia, kaikkihan me ollaan täällä oppimassa, eikä valmista tule koskaan. Tsemppiä!

WP_015957

Perheen yhteiset harrastukset – Mikä voimavara!

Mikä onkaan sen kivempaa, kun tehdä perheenä yhdessä jotain. Niin, että kaikilla on kivaa ja jokainen nauttii tekemisestä. Tällaisiä perheen yhteisiä harrastuksia kun löytää perheelleen, niin volaa. Harrastus voi olla käytännössä ihan mitä vain: legojen rakentamista, pelien pelaamista, urheiluharrastuksia, käsitöitä, kulttuuria. Pääasia, että kaikki tekee sitä yhdessä.

Lapset harrastuksiin – Aikaa itselle

Lapsia kuljettaessani harrastuksiin, jäin miettimään, että mikä on ihmisillä syy harrastuksiin viemisessä. Osalla syyt ovat urheilullisia ja lapsen kiinnostuksesta lähteviä, osalla taas enemmän sitä, että saa vähän omaa aikaa, kun lapset juoksevat tai touhuavat jonkun muun kanssa. Itse olen allerginen sille ajatukselle, että veisin lapsia harrastuksiin, jotta pääsen itse helpommalla. Mielestäni lapsella täytyy olla halu tehdä harrastustaan ja sinne pitää itse olla vapaaehtoisesti lähtemässä joka viikko, jos sellaiseen ilmoittaudutaan. Samalla harjoitellaan sitoutumista päätettyyn asiaan.

Perheen keskeistä laatuaikaa

Perheen yhteisten harrastusten tärkeyttä ei voi ylikorostaa. Varsinkin kiireisessä nykymaailmassa lasten ja vanhempien yhteinen aika on kortilla ja silloin usein miettii, että tiedänkö mitä lapsilleni kuuluu, kun tuskin ehdin heitä näkemään? Jos näin käy, täytyisi hälyytyskellojen soida. Varsinkin kouluikäisten lasten kanssa voi tätä käydä helpostikin. Lasten harrastukset vievät paljon aikaa, varsinkin jos harrastaminen on kilpailupohjaista ja reenien määrä voi helposti nousta 4-5 kertaa viikossa. Tällöin olisi tärkeä pysähtyä ja miettiä, että mitä me tehdään yhdessä perheenä ja mikä on se meidän juttu.

Laatuaika – tehokasta ajankäyttöä tärkeimpien ihmisten kanssa. Miksei tuota laatuaikaa käyttäisi niin, että kaikki nauttivat siitä ja saavat energiaa siitä. 

WP_012896

Oletko valmis pistämään itsesi likoon?!

Vanhemmuus – mikä ihana asia. Aina se ei siltä tunnu ja joskus tuntuu, että saat oikeasti tehdä töitä niska limassa vanhemmuutesi kanssa. Kuinka monesti olet ollut tilanteessa, jossa mietit, että teen tämän lasteni vuoksi, vaikka itse ei nappaisi yhtään? On tilanteita, joita joutuu hoitamaan, vaikka ei itseä nappaisi, mutta sen tekee toisen eteen.

Uhraatko omaa aikaasi?

Lasten kasvaessa on paljon asioita, joita lasten kanssa pitäisi tehdä ja mitä taitoja lapsille tulisi opettaa. Koululaisen vanhempana tiedän, että koulussa lapset eivät ehdi saamaan sellaista henkilökohtaista opetusta mitä toivoisi ja sen vuoksi on todella tärkeää, että olen itse valmis kantamaan vastuuni esimerkiksi lasten koulukäynnistä. Jos en vanhempana ole kiinnostunut läksyistä, päivän tapahtumista, mitä koulussa tapahtui tai mitä koulussa tullaan tekemään, olen täysin pihalla kasvattajana.

Wilma kouluissa – hyöty vai haitta?

Usein kuulee juttuja, joissa vanhemmat olettavat koululta liikaa. He olettavat, että koulun tehtävä on tehdä heidän lapsistaan kunnon kansalaisia. Wilma-viestintäväline on nykypäivänä kätevä, mutta osaan kuvitella miten ärsyttävä tapa se on ottaa yhteyttä opettajaan. Miten helppoa on lähettää viesti jos toinenkin opettajalle, ihan vain tarkistaakseen jonkun asian. Tuossa on yksi asia, jota itse kartan täysin. Otan yhteyttä vain, jos oikeasti on ilmoitettavaa tai kysyttävää. Lapseen täytyy luottaa ja myös hänelle antaa vastuuta. Esimerkiksi jos vaate unohtuu kouluun, niin mielestäni on lapsen tehtävä tarkistaa asia seuraavana päivänä ja sitten vasta mahdollisesti kysellä opettajalta asiasta.

Vanhempien tehtävä on kasvattaa ja opettaa

On asioita ja taitoja, joita vanhempien tulisi lapsilleen opettaa. Hyvä esimerkki on esimerkiksi hiihto- tai luistelutaito. Kun liikuntatunnilla koululaiset menevät hiihtämään, niin opettajalla on järkyttävä työ jos osa lapsista ei ole pitänyt hiihtosuksia koskaan jaloissaan. Ei kateeksi käy opettajaa tuossa tilanteessa. Kun yhteistyötä tehdää koulun  ja muiden kasvatustahojen kanssa, niin yhdessä saadaan aikaan tuloksia, jotka kantavat läpi elämän.

Vanhemmuus on vastuun kantamista ja itsensä uhraamista. Joskus asiat eivät tunnu aina niin miellyttäviltä, mutta ne on vain tehtävä. Asioiden luistaminen tarkoittaa vain sitä, että ne löytää edestäpäin ja pian. 

WP_015654

Valitus – myrkkyä!

”Mä en jaksa enää kävellä!”
”En uskalla laskea mäkeä!”
”En jaksa viedä vaatteitani paikoilleni!”

Vali, vali ja vali. Valitus on sana, jota inhoan. On kyse sitten aikuisista vai lapsista, niin valitusta en siedä. Yleensä valituksen takana on huono asenne ja useimmiten laiskuus. Jos tv:tä tai tietokonetta jaksaa tuijottaa, niin kyllä jaksaa nostaa sen pyllyn tuolilta ja käydä vaatteet viedä paikoilleen. Tai jos ulkona ollaan kävelemässä niin kolmen metrin jälkeen ei kenelläkään voi olla vielä väsy.

Ylös – ja matka jatkuu

Usein lasten kanssa touhutessa lapset koittavat päästä tympeistä asioista eroon itkun tai valituksen kautta. Esimerkiksi luistelemassa ollessa saattaa yhtäkkiä velttomato tulla housuihin eikä luistelu kiinnosta. Tuolloin aikuisten tehtävä on kannustaa, eikä antaa ensimmäisestä itkusta periksi.

Olin kerran ammattikasvattajan opeissa. Täti opetti lapsia pyöräilleen ja hän näytti minulle juuri sen, minkä olen itsekin huomanut ”Älä anna ensimmäisestä itkusta tai pelon väläyksestä periksi”. Eräs tyttö harjoitteli pyörällä ajoa ilman apurattaita ja homma toimi ihan mallikkaasti, kunnes tyttö huomasi, että itse ajoi. Pelko voitti tilanteen. Täti tomerana sanoi itkevälle tytölle:”Ei muuta kuin kokeillaan uudestaan. Kyllä me pelko voitetaan.” Ja niin puoliväkisin tyttö jatkoi menoa ja mikä oli lopputulos? Tyttö oppi pyöräilemään ja hymy huulilla pyöräili seuraavan kierroksen. Lopussa tyttö sanoi tädille:”Mulla oli kiukkumies korvassa huutamassa. Kyllä mä osaan polkea.” Juuri näin! Joskus ne kiukkumiehet tulevat häiritsemään, mutta kun ei anna sen haitata hommia, niin hommat toimii.

Positiivinen kannustus – kaiken a ja o

Olin laskettelemassa perheeni ja ystäväni perheen kanssa. Ystäväni tyttö oli ensimmäistä kertaa rinteessä ja pelkäsi ihan kamalasti. Ikää tytöllä oli 7 v eli ei mistään vauvasta ollut kyse. Tiesin jo lähtötilanteessa, että tyttö osaa asiansa, kunhan vain saa varmuutta itselleen tekemisestä. Ensimmäinen mäki oli edessämme ja tyttö aloitti: ”Ei pelottaa. Takaata tulijat tulevat päällemme. Tää on jyrkkä mäki…” Jne. En ollut moksiskaan valituksista, vaan totesin, että ei pelätä asioita, joihin emme voi vaikuttaa. Näin emme keskittyneet muihin kuin itseemme ja siihen, miten käännöksiä tehdään, vaikka vauhtia olisi. Meni pari mäkeä, itkettiin enemmän tai vähemmän, mutta sitten tuli tilanne, jossa tyttö sanoi:”Täähän on kivaa!” Siinä samassa itselläni tuli voittajaolo. Näin juuri! Pelko voitettiin ja saavutettiin yhdessä se raja, jossa pelko ylitetään. Ja arvatkaapa mitä. Toisena päivänä tyttö paineli ihan yksin rinteitä alas. Ei paljon enää pelottanut!

Opin itse tuosta tilanteesta taas paljon. Ensimmäisenä sen, että kun opettajana jaksaa olla kannustava ja luoda positiivista uskoa oppijaan, saa hän myös siitä tukea ja turvaa pelkoonsa. Näin kun toimin johdonmukaisesti mäestä toiseen, niin lopulta se tuotti toivotun tuloksen. Toinen oppi oli se, että ole kärsivällinen. Joskus oppiminen kestää sekunnin, joskus se kestää kauemmin, mutta lopulta oppimista tapahtuu.

Valitus, ei vie ketään mihinkään. Positiivista ja hyvää asennetta voi harjoitella jo lapsien kanssa. Kun aikuinen ei ole valmis antamaan periksi, näin lapsetkin oppivat, että tukelammastakin tilanteesta voidaan selvitä! Hyvällä asenteella ja positiivisella kannustuksella!

WP_012020

Kiire, kiire ja kiire – Miksi ihmeessä?

”Nyt on kiire, pue reippaasti, lähdetään. Hopi hopi!”

Kuulostaako tutulta, kun lastasi haet päiväkodista tai viet hoitoon? Itse olen tähän useamman kerran törmännyt, jos en omalla kohdallani niin sitten jonkun toisen vanhemman. Jäin tuossa miettimään, että miksi ihmeessä aikuisten kiireen siirtää lapsille? Eihän se heidän vikansa ole, että linja-auto lähtee tiettyyn aikaan pysäkiltä tai tentti alkaa tiettyyn aikaan yliopistolla. Joskus asioita voisi helpottaa, kun lähtee vaikka viisi minuuttia aikaisemmin kotoota. Jep, kuulostaa helpolta! Mutta onko se sitä?

Herätys – uusi aamu ja uudet kujeet

Aamulla on mahtava herätä aina uuteen päivään ja uusiin haasteisiin. Jotkut aamut ovat lasten kanssa kivempia kuin toiset, varsinkin jos lapset ovat omaehtoisesti heränneet eikä ketään tarvitse herättää puoli väkisin sängystä ylös. Toisaalta noissa hetkissä olen huomannut, että lempeä herätys toimii myös tehokkaana tapana saada asiat eteenpäin. Kun ottaa väsyneen pienokaisen syliinsä ja pukee samalla vaatteet ja ulkovaatteet päälle, niin kas kummaa, on monta ongelmaa voitettu :).

Päivähoitoon lapsia vietäessä olen useasti todennut huonon äidin syndroomaan, kun itsellä on tuli perseen alla ja pitäisi olla jo ihan jossain muualla. Joskus ihan hävettää, kun tarhasta poistuu, että olipas taas loisto suoritus, mutta ei auta, pakko mennä ja lujaa paikasta toiseen. Noissa tilanteissa huomaa, että olisi helppoa kaikille, kun hoitaa homman tehokkaasti ja ripeästi, mutta ilman turhautumista ja turhan kiireen tuntua.

Vilkutus – älä unohda sitä

Mikä on pojallemme tärkeintä, kun hän hoitoon jää? Äidille ja isille vilkuttaminen ikkunasta. Tuota ei vain voi unohtaa, vaikka kuinka kiire olisi. On se ihanaa huomata, kuinka pieni asia on niin tärkeä pienelle ihmiselle ja tekee se isommankin ihmisen iloiseksi. Joka aamu.

Päivä lopussa – tiet taas kohtaavat

Kun työpäivä on loppunut ja lapset haetaan tarhasta tai hoidosta, niin silloin ei ikinä saisi olla kiire. Ei sillä tavalla, että tulee tiuskittua lapselle. Tietty on tilanteita, joissa lapsi koittaa kaikkensa, ettei lähdöstä tule mitään, mutta silloin on kaapin paikka näytettävä muilla keinoin.

Itse tein itselleni uuden vuoden lupauksen, jota koitan toteuttaa. Kun aamulla vien Elmerin hoitoon, ei koskaan saa olla niin kiire, ettei keritä halita ja pusutella ja vilkutella. Ja kun iltapäivällä haen niin aina pitää olla aikaa siihen, että ne tärkeimmät asiat saadaan hoidettua. Tuolla tavalla monta itkunpirausta jää pois matkasta ja kaikilla on kivempaa :).

Uusi vuosi ja uudet kujeet. Toivottavasti kaikilla uusi vuosi olisi kiireettömämpi ja positiivisempi. Ei tuoda toisille ihmisille omaa kiirettä, vaan pidetään ne mölyt ihan omissa mahoissamme. ITse voimme kiireeseemme aina vaikuttaa, ME itse!