Pomottelulle stop!

”Sun pitää olla hevonen!”
”Tässä leikissä ei voi olla koiraa, kun me ollaan hevosia”

Kuulin puistossa parin tytön leikkivän tällä tavalla. Kuljin ohi ja kävin juttelemassa tytöille. Kysyin, että eikö hevoset tykkää koirista? Tyttö, joka pomotteli leikissä, vastasi:”Kyllä hevoset tykkää koirista. Kerran mä olin ratsastamassa ja …” Tarina jatkui seuraavan pari minuuttia. Kysyin sitten, että ”Miksi teidän leikissä ei voi olla hevosia ja koiria, kun ne tosielämässäkin ovat kavereita?” Tyttö katsoi minua hämmästyneenä ja tuumasi:”Ei ne voi olla, kun tää on MUN leikki ja tässä kaikki on hevosia.” Jatkoin juttelua ja tuumasin, että ”Silloinhan muut eivät voi leikkiä sun kanssa, jos pomottelet heitä. Ei tuollainen ole kivaa. Leikissä kaiken karvaiset ovat sallittuja.” Tyttö sanoi:”Niin, mutta ei yksin ole kiva leikkiä tätä leikkiä, kun hevosia täytyy olla monta.” Vastasin:”Voisikohan tuota kysyä ja sanoa vähän nätimmin? Mitä jos neuvottelisit kaverisi kanssa, että jos hän vähän aikaa on hevonen niin sitten saisi olla koira?” Tyttö katsoi minua kirkkain silmin ja sanoi:”Joo.” Ja leikki jatkui niin, että ensin oltiin hevosia ja sitten oltiin koiria. Ja ennen kaikkea kaikilla oli kivaa!

Ei pomottelulle

Pomottelu on huono asia. Niin työelämässä aikuisten kesken niin kuin myös lasten leikkimaailmassa. Jos joku alkaa tyrannisoida leikkiä, ei siinä ole kiva leikkiä. Kun kävelin puistosta kotiin, mietin, että lasten olisi hyvä oppia neuvottelemaan. Leikissä kukaan ei voi kieltää toista olemasta joku muu, vaan leikin pitäisi sallia erilaisuus ja tapahtumien muuttuminen. Kuten työelämässä ja elämässä yleensä ihmiset ovat erilaisia ja se erilaisuus on useimmiten rikkaus, kunhan sen kanssa osaa elää oikein. Toisen mielikuvitusta ei kannata torpata, vaan joskus voisi olla hyvä kuunnella ja ottaa oppia. Ehkä siellä on jotain, mistä voisi saada itsellekin jotain.

Aikuisten puututtava

Mielestäni on tärkeää, että lasten leikkejä seuraavat aikuiset puuttuvat pomotteluun. Jos lapsi saa tunteen, että hän voi sanoa ihan mitä vain toisille, aiheutuu siitä paljon pahaa. Lopulta käy niin, että leikistä kaverit lähtevät hiljaa pois ja voi jäädä yksin. Koulumaailmassa välitunneilla leikeissä tapahtuu paljon tällaista pomottelua. Silloin on tärkeää, että lapsi johon tämä pomottelu kohdistuu osaa suhtautua siihen oikein, eikä anna toisen pomotella itseään. Mikäli aina lannistuu ja antaa periksi pomottelijalle, ei omaa ääntä tule saamaan esille. Pitää uskaltaa olla erilainen ja sanoa mielipiteensä ja lähteä pois leikistä, eikä anna toisen pomottaa. Lasten tulisi luottaa siihen, että aikuiselle voi kertoa tällaisesta ja aikuinen puuttuu tällaiseen toimintaan. Jos lapsi ei uskalla kertoa tapahtumista kotona tai koulussa opettajalle, ei tilanne mene eteenpäin.

Uskalla olla omaa mieltä

Parasta mitä lapselle voi opettaa, on se, että pitää uskaltaa olla omaa mieltä ja sanoa se. Ei tarvitse lannistua pomottavan lapsen alle. Hyvä itsetunto lähtee siitä, että uskaltaa olla erilainen ja uskaltaa sanoa mitä on mieltä. Vanhempien tulisi kannustaa lapsia olemaan sellaisia kuin ovat, ja olemaan ylpeitä siitä mitä ovat. Ei kaikilla tarvitse olla Mikki Hiiri-penaalia tai farkkuja koulussa. Saa olla vapaasti erilainen, jos se on sitä, mitä lapsi haluaa tehdä.

Pomottelulle tiukka EI. Aikuisten on puututtava tällaisiin tilanteisiin, jos sellaista huomaavat tapahtuvan. Erilaisuus on rikkaus ja tätä rikkautta on tuettava.

tylsaa

Aina ei voi olla vain kiva

Eikö vanhempana olisi mukavaa olla aina kiva, joustava ja tehdä niin kuin toiset tahtoo? Ikävä kyllä se ei lapsia kasvattaessa aina ole mahdollista. Aina ei voi sanoa, että hienoa, jos käytös on jotain muuta. Joskus on oltava vähän ilkeä ja sanottava asia niin kuin se on, ja tuottaa se pettymys, vaikka se ei aina vanhemmasta kivalta tunnukkaan.

Itse koin kaksijakoisen tunteen yhtenä päivänä, kun Ella tyttäremme 8v piirsi piirustusta aikomuksena antaa se kummitädilleni. Ajatus oli mahtava ja olin siitä todella otettu, että tyttö mietti kuinka voisi vanhaa tätiä ilahduttaa. Ella piirsi nopeasti pari ruusua ja näytti työtään minulle. Mietin hetken, että mitä sanoisin, kun piirustus ei minusta ollut sellainen, jonka hän osaa piirtää. Mielestäni työ oli vähän hutaistu. Päätin kuitenkin sanoa mitä olin mieltä ja eihän tyttö siitä tietenkään tykännyt. Selitin, miksi olin sitä mieltä, kun olin. Meni hetki, ja tyttö tuli piirustusta näyttämään. Sain ilokseni todeta, että nyt oli sellainen. Ella ratkaisi asian piirtämällä piirustuksen toiselle puolelle piirustuksen, johon oli panostanut ja lopputulos oli ihan toisenlainen.

Oliko tarvetta?

Tilanteen jälkeen jäin miettimään, että olihan se kurja tuottaa pettymys tytölle, jonka ajatus oli kultainen ja hyvä. Oliko mun tarvetta pilata tytön fiilis? Olisin ihan hyvin voinut tuumata, että hyvä on, hienoa, mutta päätin sanoa mitä mieltä olin. Tuli pahamieli, niin tytölle kuin äidille, mutta lopputulokseen olin tyytyväinen. Tyttö huomasi itsekin mistä kiikasti ja halusi parantaa tekemistään. Tuli tunne, että aivan, ei mun aina pidäkään miellyttää ja sanoa ihan vain sanomisen vuoksi, että hyvä on, jos olen ihan eriä mieltä.

Miten parantaisit työtäsi?

Kuulin mieheltäni loistavan tarinan esimiehestä, jolle tiimiläinen tuli esittelemään raporttiaan. Ennen kuin tiimiläinen pääsi esittämään raporttiaan, jonka oli lähettänyt esimiehelle, esimies kysyi: ”Pystytkö parantamaan työtäsi? Onko se sellainen, johon pystyt?” Tiimiläinen meni hämilleen ja tuumasi, että voisi hän muutamaa asiaa vielä parantaa. Tiimiläinen lähti parantamaan työtään, eikä esitellyt sitä vielä esimiehelle. Tiimiläinen palasi seuraavana päivänä esimiehensä luokse, jolloin esimies kysyi jälleen kerran: Onko raportti nyt sellainen, ettei siihen ole mitään lisättävää tai parannettavaa? Työntekijä mietti hetken ja tuumasi, että kyllä vielä muutaman asian voisi parantaa. Kolmannen kerran kun tiimiläinen tuli raporttiaan esittelemään, esimies kysyi saman asian vielä kerran. Silloin työntekijä tuumasi:”Nyt ei ole mitään parannettavaa.” Esimies tuumasi sitten:”No nyt voin lukea raporttisi.”

Esimies siis kokeili työntekijän omaa harkintaa oman työn jäljestä. Tässä kohtaa esimiehen arvostelu osui oikeaan, sillä raportti parani noiden kolmen päivän aikana entisestään ja ihan itsestään, kun sitä vähän kritisoitiin. Mielestäni tarina osoittaa loistavasti sen, että aina vanhempi/auktoriteetti voi kyseenalaistaa töitä ja kysyä, että miten asiaa parantaisi itse ilman, että esittää vielä kritiikkiä tai kehua. Tuossa kohtaa työn tekijä pääsee miettimään ja arvioimaan itseään ja tekemistään, ennen työn arviointia.

Aina ei voi olla kivaa, eikä pidäkään olla. Parasta on se, jos lapsen annetaan itse oivaltaa, että hän voisi toimia/tehdä asiat paremmin. Jos lapselle syntyy oivallus siitä, miten hän voisi parantaa käytöstään/tekemistään, voi hän ottaa siitä opiksi ja tehdä asiat paremmin.