post

Lapsen tulee kestää kova kritiikki ja myös huutaminen

Mikä meitä X- ja Y-sukupolven taitteilla syntyneitä vaivaa?

Poikamme tulee treeneistä kotiin ja sanoo, että valmentaja korotti ääntään ja huusi niin laitamme välittömästi valmentajalle viestiä, että nyt poika on pahoittanut mielensä.

Otimmehan huomioon samalla, että valmentaja sanoi aiheesta, kun oma kullannuppumme oli jo yli tunnin ajan pelleillyt harjoituksissa ja tartuttanut huonoa asennetta muihin pelaajiin? Asenne pojalla oli huono läpi harjoitusten, eikä hän korjannut sitä rakentavilla huomautuksilla.

Mekö odotamme, että 16 pelaajaa valmentavan valmentajan pitäisi ottaa poika kentän laidalle ja käyttää kallista treeniaikaa siihen, että käy jonkin psykoterapeutti Maaret Kallion ”positiivisen kautta” (lue: lässynlässy) -keskustelun pojalle, ettei vain poika pahoita mieltään? Meidän kullannuppu menee muiden edelle eikö?

Herätys! Valmentaja valmentaa koko joukkuetta eikä vain yhtä pelaajaa, vaikka pyrkii yksilöllisesti kohtaamaan kunkin. Joukkueen, ryhmän, valmentaminen on erilaista kuin yksilöurheilijan valmentaminen. Eikä valmentajalla ole intressiä käyttää energiaansa turhaan huutamiseen pelaajille, jos treeni sujuu kuten pitää ja kaikki tekevät hommia hyvällä asenteella.

En sano, että ihmisille pitäisi antaa kritiikki huutamalla, eikä millään tavalla ilkeästi. Mutta kun rapatessa vaan roiskuu välillä. Poikamme tulee saamaan kritiikkiä myös koulussa ja tulevassa työpaikassaan – myös aiheetta. Pomo saattaa huutaa – aiheesta tai aiheetta! Työkaveri saattaa huutaa – aiheesta tai aiheetta.

Eikö pojan pidä oppia kestämään myös kova ja aiheeton kritiikki niin, että hänellä ei kasetti leviä samantien antoipa kommenttia pelikaveri, työkaveri, pomo tai kuka tahansa? Aiheettoman kritiikin voi jättää omaan arvoonsa.

Koetetaan nyt hyvänen aika antaa valmentajien hoitaa oma työnsä ja älkäämme odottako, että he olisivat jotain täydellisiä Maaret Kallioita joka tilanteessa ja joka hetkessä. Ei siihen pysty edes itse Maaret Kallio. Varmasti hänelläkin tunteet räiskyvät omien lastensa kanssa. Aivan! Me olemme vain ihmisiä!

Enkä tarkoita, että kenenkään valmentajan tulee tarkoituksella tylyttää ketään. Ne, jotka ovat harrastaneet joukkueurheilua tietävät, mistä puhun.

Eräällä valmentajakurssilla parikymppiset kasvatustieteen opiskelijatytöt olivat yrittäneet ottaa teini-ikäisiä poikia hanskaan treeniin aloittamiseksi. Eihän siitä tullut mitään siitä piiperryksestä. Kokeneempi naisvalmentaja komensi voimakkaalla äänellä, mihin poikien pitää tulla riviin niin pojat seisoivat hetken päästä rivissä kuin köyhän talon porsaat ja tiesivät, kuka johtaa.

Valmentajan pitää ottaa paikkansa ja ansaita auktoriteettinsä ja se ei vain onnistu oikeassa elämässä joukkueurheilussa pelkällä ”positiivisella psykologialla”. Kaapin paikka pitää näyttää aina tarpeen tullen, että pelaajat tietävät, kuka johtaa. Kärpästen herra -ilmiö tapahtuu juuri silloin, kun kukkahattutäti yrittää johtaa joukkuetta liian pehmeästi.

Sinä täydellisyydenharhainen ja täydellinen kasvattaja, ei muuta kuin hyppää valmentajaksi ”huutajan” tilalle ja tuo osaamisesi joukkueen hyväksi äläkä huutele puskista. Muussa tapauksessa anna valmentajalle työrauha ja puutu vain todellisiin epäkohtiin, jotka Suomen laissa täyttävät rikoksen tunnusmerkit kuten kunnianloukkaus. Ja kysy pojaltasi seuraavan mielensäpahoittamisen hetkellä, että kerropa oma osuutesi, mistä huutaminen johtui ja toisekseen, koetapa kestää kritiikki myös.

P.S. Onneksi nämä nk. huutamiset ovat harvinaisempia, mutta todellakin ihmetyttää, että ollaanko me ruuhkavuosivanhemmat oikeasti sitä mieltä, että ikäviä tunteita ei saa syntyä ollenkaan harrastusten parissa? 

Juha Ahola
– n. 25 vuotta takana futista joukkueessa, n. 10 vuotta futsalia
– 10 vuotta pelaaja-valmentajana aikuisissa futis/futsal
– 3 vuotta junnuvalmentajana, kun olin 13-15 vuotias
P.S. Eipä tule mieleen, että kukaan valmentaja kymmenistä valmentajistani olisi huutanut niin ”kovaa”, että olisin pahoittanut mieleni, mutta sen muistan, että huutoa on ollut luonnollisesti.

post

”Se on vanhempien saamattomuutta, jos lapsi ei opi uimaan.” Oppimiselle on kypsä hetkensä!

Olin 3-vuotiaan poikamme kanssa uimahallissa. Hän porskuttelee jo mielellään pelkillä käsikellukkeilla tai keskivartalon ympäri laitettavalla kellukkeella. Poika ei kuitenkaan mielellään ollut harjoitellut sukeltamista, mutta onnistuin käyttämään kypsän hetken ja tilaisuuden kuin viekas varas, vaikkakin hyvin vilpittömiin ja hyviin aikeisiin.

Kun leikimme lastenaltaassa, poika lorkki renkaita ja pieniä kumikukkia altaan pohjasta pyytäen minulta apua. Isipä ei ”onnistunut” poimimaan rengasta. No, poika päätti napata renkaan jalalla ujuttaen varpaat renkaan alle ja onnistui. Päätin näyttää mallia ja puhaltelin hauskasti veteen samalla, kun poimin renkaan ja kumikukkia altaan pohjasta. Poika teki samoin, mutta käänsi päätä ovelasti, eivätkä kasvot menneet veden pinnan alle, kuten tarkoitukseni oli.

Leikkiä jatkettiin ja kohta poika uskaltautui laittamaan kasvot hiukan veden pinnan alle ja nappasi renkaan ja kukat. ”Jee, mää osasin!” Ja mitä tästä seurasi. Poika työnsi päätä uudelleen ja uudelleen syvemmälle ja poimi esineitä altaan pohjasta. Kohta hän leikitteli yhä enemmän ja puisteli päätään leikkisästi veden alla. ”Mää kerron äitille, että mää osasin.”

Lasta on tärkeä kannustaa ja höystää, että rohkenee kokeilemaan asioita. Usein kokemus on positiivinen ja lapsi innostuu, kun huomaa, ettei niin kamalasta asiasta ollutkaan kyse – päinvastoin. Eräs uimaharrastuksen parissa lapsensa kanssa aktiivisesti toimiva isä kertoi muutama vuosi sitten osuvasti uimataidosta.

”Se on vanhempien saamattomuutta, jos lapsi ei opi uimaan.”

Yhtälailla aikuisia tulee kannustaa haastamaan itseään oppimaan sekä laajentamaan mukavuusaluettaan. Kairos (ajoitus) on keskeisessä asemassa eli oppimiselle on oikea tai kypsä hetkensä. Kun hetki on kypsä, tilaisuus kannattaa käyttää.

Eräs ”kiireinen” isä kertoi jälkiviisaana, että tytär pyysi häntä aikoinaan lukemaan kirjoja itselleen, mutta isäpä ei ”ehtinyt”. Muutamaa viikkoa myöhemmin isä oli tarjonnut tyttärelleen, että luetaanpa kirjoja niin eipä kirjojen lukeminen kiinnostanutkaan. ”Ostoikkuna”, otollinen hetki, oli sulkeutunut. Sama pätee vaikkapa asiakkaiden ostokäyttäytymiseen. Silloin, kun ostoikkuna on auki, täytyy tehdä kauppa kotiin.

Onko sinulla kokemuksia, että olet onnistunut oikealla hetkellä olemaan auttamassa oppimaan? Entäpä päinvastaisesta?

Oppiminen on mukavaa, mutta niin on myös osaaminen! 

Artikkelin kirjoitti Juha ”Vauhtipyörä” Ahola 1.9.2013 blogissaan www.vauhtipyörä.fi/blog

post

Pökköä pesään – rauta on kuumaa nyt! Lapsellasi voi olla otollinen hetki kehittyä nopeasti! (vieraspostaus)

Joulun alla tyttäremme sai idean, että hän haluaa perustaa kaupan. Jalostimme ideaa ja seuraavina päivinä ja viikkoina tytär myi noin 130 eurolla vuosikalentereita. Koska rahaa kertyi kassalippaaseen, tuli luontevasti puheeksi se, miten rahan raha pysyisi hyppysissä. Yhden barbinuken Ella sai ostaa palkinnoksi tehdystä työstä, osa rahoista laitettiin pankkitilille ja loput jätettiin kassalippaaseen kauppaleikkejä varten.

On muuten selvästi motivoimampaa leikkiä kauppaleikkejä oikeilla rahoilla kuin leikkirahoilla. Ja lisäksi rahat pysyvät tallessa paremmin! =)

Viimeiset viikot kauppaleikit ovat olleet kuumaa kamaa. Äidin, isän tai pikkuveljen pitää jatkuvasti mennä ostoksille. Ensin pitää käydä “pankissa” nostamassa rahaa ja sitten mennä “kauppaan” käyttämään niitä. Ella on laittanut tuotteet (barbi- ja legoleffoja, kirjoja ja barbeja) esille, hoitanut tuotteiden hinnoittelun ja samalla tietysti kauppaneitinä laskee ostosten loppusumman ja pääsee antamaan vaihtorahaa. Rahojen käsittely tuo selvästi kiksejä tytölle ja on saanut matemaattista kiinnostusta pintaan!

Ehdottelin, että pitäisikö laskukirjoja hankkia, että ois vaikka 19-5 ja tällaisia laskuja niin Ella tuumasi vain: “No sehän on neljätoista. En tarvi tuollasiin laskuihin tarvi laskukirjaa ku pystyn laskemaan ne mielessä.” Hyvä, että itseluottamusta löytyy! Mutta näköjään rauta on kuumaa, joten otollinen hetki on hyödynnettävä. Nythän ‘pitää’ ehdottomasti treenata matematiikkaa kovasti, jotta voi toimia kauppaneitinä.

Nyt tuli ideaa, että järjestetään muksuille kekkerit, joissa on pomppulinnaa, karkkikiskaa ym. Ella haluaa olla lipunmyyjä ja kauppias. Hänellä silmät paloivat kuin mopon valot ja tekstiä tuli suuta sulkematta. Myyntiin on kuulemma tulossa karkkia, tikkareita, patukoita ja hinnoittelu oli 50 sentistä kahteen euroon. Pomppulinnoihin saa rannekkeen eurolla. Pikkuveli Elmeri pääsee kuitenkin pomppulinnoihin maksutta. Ideoita pursuaa.

Tuleeko lukijalla mieleen, että nythän yrittäjä-tj –isä on innoissaan, että oma tytär on antaa signaalia kiinnostuksesta yrittäjyyteen, myyntiin tms? Olkoon sitäkin, mutta minusta tällainen tekemisen meininki ja innostus on sellaisia asioita, joilla menee elämässään pitkälle. Meidän vanhempien tehtävä on antaa tukea ja järjestää riittävät puitteet, jotta lapsi pääsee toteuttamaan itseään.

Ymmärrys kaupanalan lainalaisuuksista ihan tuossa mittakaavassa on kuusivuotiaalle hyvää oppia. Kenellepä niistä haittaa olisi?

Katso, mitä (hyvää) lapsi tekee innostuneena. Sinun tehtävä on laittaa löylyä lisää ja olla messissä!

Vieraspostauksen kirjoitti Juha Ahola

post

Ota luonto pois heti lapsilta! (vieraspostaus)

C-juniorina vuonna -95 olimme Pietarsaaressa jalkapalloturnauksessa. Otteluumme pietarsaarelaista joukkuetta vastaan oli asetettu erotuomariksi yli 50-vuotias jämäkän oloinen harmaatukkainen mies. Ottelu ehti vanheta vain yhden peliminuutin, kun saimme vapaapotkun pietarsaarelaisten rikottua meitä. Vastustajan pelaaja kyseenalaisti tuomiota muutamalla sanalla (lue: tulkutti).

Tuomari huusi isolla äänellä: “Kymppi tänne, kymppi heti tänne!” Ja nosti keltaisen kortin.

Tuomari otti siis joukkueen mielipidevaikuttajalta luonnon pois samantien ja tämän seurauksena ottelun aikana kukaan ei tulkuttanut tuomarille. Tässä kohtaa on hyvä muistaa se, että itselläni on tapana kommunikoida tuomareiden kanssa varsin voimallisestikin otteluissa, mutta tällä kertaa ymmärsin, että jos niin teen, siimaa ei ole yhtään, vaan kahden tulkutuksen jälkeen minut poistettaisiin kentältä.

Tänä päivänä taitaa olla niin, että lapsia paapotaan enemmän kuin aikaisemmin. Kasvatusmetodit ovat menneet yhä verbaalisempaan muotoon, ainakin hyväksyttävät sellaiset. Osa vanhemmista “lässyttää” ja “maanittelee” lapsilleen pitkiä siivuja koettaen suostutella heitä yhteen sun toiseen.

Ehkä tietty suostuttelu voi olla paikallaan, mutta itse tykkään kyllä tyylistä, joka on lähempänä tuota erotuomarin linjaa. Lapsen on kunnioitettava aikuisen auktoriteettia. On sääntöjä ja normeja, joiden mukaan kuuluu elää. Olen joutunut puuttumaan usein näiden lässyttäjävanhempien lasten epäsopivaan käyttäytymiseen eri tilanteissa.

Voin sen sanoa, että tietääkseni ei ole tullut vastaan yhtään tilannetta, jossa minulla olisi mennyt murot uikkareihin. En vedä ihan tuolla tuomarin tyylillä, vaan useimmiten sanon asian ensin suostuttelevammin, mutta mikäli ensimmäinen viesti ei mene perille, seuraavaksi napsahtaa nk. keltainen kortti ja sen jälkeen todellakin puutun peliin niin, että toiminta muuttuu.

Äitini on toiminut vuosikymmeniä ammatikseen lastenhoitotyössä. Jotkut vanhemmat saattavat kysyä, onko heidän lapsellaan ADHD tai jotain. Äitini mukaan usein kysymys ei ole sellaisesta, vaan kyseessä on entivanhoin termein “kuriton penikka”. Ja kurittomalta penikalta pitää ottaa luonto pois ja asettaa selvät rajat juuri niinkuin tuo erotuomari teki meille wannabe koville jätkille eli näytti kaapin paikan samantien.

Kaverini isä otti tällaiselta kurittomalta penikalta jokunen vuosi sitten luonnon pois. Poika oli syytänyt lumipalloja pienten lasten päälle ja äitinsä pehmeät pyynnöt lopettaa toiminta menivät kuuroille korville. Kaverini isä astui poikaa lähemmäksi ja sanoi jämäkästi: “Ne lumikopit tipahtaa nyt!” Ja niin lumikopit todellakin tipahtivat maahan ja pienempien kiusaaminen loppui siihen.

Kun tarvitaan rajoja, aikuisen tehtävä on silloin ottaa luonto pois ja näyttää, että nyt on vain yksi vaihtoehto, miten toimitaan. Olen todella painavasti sitä mieltä, että lasten on kunnioitettava vanhempia/aikuisia.

Luonto pois heti, kun epäkohtia ilmenee, on vanhankansan viisautta ja toimii tänäkin päivänä!

Juha ”Vauhtipyörä”  Ahola

post

Pidä huolta.

On ollut ilo lukea tätä sivustoa ja nähdä, että lasten asia koskettaa, ja myös huolettaa niin monia isiä ja äitejä. Huoli on todellinen ja yhteinen. Se on samalla huoli tulevaisuudesta, erityisesti lasten hyvinvoinnista yhteiskunnassa, mutta myös huoli Suomen tulevaisuudesta yleensä. Nyt varttuva sukupolvi on se, jonka varaan rakennamme toivon paremmasta huomisesta. Muuta meillä ei ole.

Moni, ja minä muiden muassa, kantaa sydämessään jatkuvaa kipua siitä, onko ollut tarpeeksi hyvä isä tai äiti. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Olisiko laiminlyönnit voitu jotenkin välttää siinä vaiheessa kun lapset olivat pieniä ja arki kiireinen ja työntäyteinen? Annoinko tarpeeksi aikaa lapsilleni?

Kun näitä mietin, tulee mieleeni eräs kaunis keväinen päivä vuosia sitten. Lumi oli vielä maassa mutta aurinko lämmitti jo niin, että takapihalla suojaisessa paikassa saattoi istua ja paistatella päivää. Opiskelin silloin yliopistossa ja opiskelu, varsinkin sen loppuvaihe, vei kaiken huomioni ja, niin ainakin tuntui, kaikki voimavarani.

Ajattelin, että on ehkä helpompi lukea ulkona raskasta aihetta, matematiikkaa, joka oli kuin hepreaa ja aukeni minulle työläästi ja tuskaisen hitaasti. Kaivoin varastosta tuolin ja menin kirjoineni ulos auringon paisteeseen. Kuulin kun portti kävi ja katsoin kun poikani tuli jälleen kerran koulusta reppu tunnollisesti selässä pyörää taluttaen; portti auki, pyörä nojalleen seinää vasten, portti taas kiinni ja sisälle omaan huoneeseen.

Mikä siinä oli niin omituista?

Se hiljaisuus. Sanaakaan siinä ei vaihdettu. Ei sanaakaan.

Ehkä poika ei vaan huomannut minua? Vai olinko kenties muuttunut näkymättömäksi?!

Ja olinhan minä. Nimittäin pojalleni minä olin muuttunut olemattomaksi ja yhdentekeväksi, sellaiseksi, joka ei ansaitse edes normaalia tervehdystä. Vuosikausia olin keskittynyt vain itseeni, omiin asioihini ja opiskeluuni. En ollut enää läsnä perheeni elämässä.

Tuli kauhean paha olla. Oli aivan kuin näkymätön sormi olisi osoittanut minuun vaativana ja ehdottomana. Ja yhtäkkiä asia valkeni minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sinun on tehtävä jotakin. Täytä velvollisuutesi. Nyt! Nyt on tehtävä asialle jotakin! Ei huomenna, ei ylihuomenna, vaan nyt. Oikein hätäännyin siinä ja tenttiin lukeminen jäi siihen paikkaan. Menin sisälle ja mietin kuumeisesti mitä ihmettä tekisin asialle. Pitäisi kehittää jokin yhteinen projekti. Juuri niin. Pitää keksiä jotakin yhteistä mukavaa ja pitkäaikaista tekemistä ja värkkäämistä. Tosiaan! Sillä tavalla saisin kestävää kontaktipintaa minun ja poikani välille ennen kuin on liian myöhäistä. Mutta mitä ihmettä tekisin?

Kuinka ollakaan, seuraavana päivänä oli naapurin pihalle ilmestynyt peräkärryllinen polkupyöriä. Menin moista ihmettelemään ja naapurikin tuli siihen. Sanoin:

– Oot pyöriä hommannu.

– Ei ne mun oo, naapuri vastasi – Kaveri pukkas kärryn tuohon siksi aikaa kun meni kauppaan. Ovat menossa kaatopaikalle.

Selvän teki! Kannoin pyörät, kaikki viisi, meidän autotalliin. Illalla menin pojan huoneeseen ja kysyin kiinnostaisiko eräs homma. Poika oli ensin vähän ihmeissään mutta kun kerroin asiani, hän oli valmis kuin Melperi sotaan. Autotallista tuli verstas, jossa pyöränraatoja purettiin osiin, ja toimintakuntoisista osista rakennettiin toimivia polkupyöriä. Teknisiä ongelmia tuli vastaan ja niitä ratkottiin yksissä tuumin. Kun katsoin pojan tekemistä, huomasin, että siemen oli pudonnut otolliseen maaperään. Kohta poika oli jo isäänsä etevämpi. Niin se menee ja niin sen pitääkin mennä. Sitten tulivat ne mopovuodet ja pyörät vaihtuivat skoottereihin, omiin ja kavereiden sellaisiin, joissa oli milloin mitäkin vikaa. Autotalli oli enimmäkseen kuin hävityksen kauhistus mutta ei se minua ainakaan haitannut. Päinvastoin. Talli oli parhaassa mahdollisessa käytössä.

Poikani valmistuu nyt koneinsinööriksi Kemin – Tornion ammattikorkeakoulusta ja työskentelee teknisenä myyjänä ja tekee lopputyötä firmalle lujuustestauslaitteiston hankinnasta. Samalla hän hakee aktiivisesti oikeisiin insinöörin hommiin. Yllätyin kun eräänä päivänä nyt itsekin perheen isäksi tullut poikani sanoi:

– Isä. Mistä sinä silloin yhtäkkiä hoksasit, että ruvetaan puuhaamaan sitä pyörähommaa yhdessä.

Niin. Mistä tosiaankin? Vähän hymyilytti kun en osannut siinä kummoistakaan vastausta antaa.

Mutta olipa mistä hyvänsä, niin kiitos siitä. Yhteinen tekeminen on kantanut hedelmää. Monta asiaa olen ehkä jättänyt tekemättä ja paljon olen tehnyt vääriä asioita. Mutta tuota kevättä vuosia sitten voin muistella ylpeänä ja ilolla yhdessä poikani kanssa.

– Hannu Anttila –

Karvatenava

venni

Karvatenava tuli perheeseemme nelisen vuotta sitten. Heti se otti meidät omakseen, kulki tutkimassa paikat, asettui taloksi.

Syntymäkodissaan se oli ollut pentueensa pienin. Se oli jäänyt vahvempien jalkoihin ja siitä oli tullut arka. Vaikka se on nyt ajan myötä reipastunut, ei sille voi sankarin viittaa asetella edelleenkään. Jokainen ulkona käynti on sille jännittävä ja ihmeellinen seikkailu. Äänet ja hajut ja autot ja ihmiset ja toiset karvatenavat kiehtovat ja samalla myös pelottavat.  Juttusille se ei antaudu kenenkään kanssa, ei vaikka samat ihmiset omine karvatenavineen tulevat vastaan harva se päivä.

Lue loppuun

post

”Se on vanhempien saamattomuutta, jos lapsi ei opi uimaan.” Oppimiselle on kypsä hetkensä!

Olin 3-vuotiaan poikamme kanssa uimahallissa. Hän porskuttelee jo mielellään pelkillä käsikellukkeilla tai keskivartalon ympäri laitettavalla kellukkeella. Poika ei kuitenkaan mielellään ollut harjoitellut sukeltamista, mutta onnistuin käyttämään kypsän hetken ja tilaisuuden kuin viekas varas, vaikkakin hyvin vilpittömiin ja hyviin aikeisiin.

Kun leikimme lastenaltaassa, poika lorkki renkaita ja pieniä kumikukkia altaan pohjasta pyytäen minulta apua. Isipä ei ”onnistunut” poimimaan rengasta. No, poika päätti napata renkaan jalalla ujuttaen varpaat renkaan alle ja onnistui. Päätin näyttää mallia ja puhaltelin hauskasti veteen samalla, kun poimin renkaan ja kumikukkia altaan pohjasta. Poika teki samoin, mutta käänsi päätä ovelasti, eivätkä kasvot menneet veden pinnan alle, kuten tarkoitukseni oli.

Leikkiä jatkettiin ja kohta poika uskaltautui laittamaan kasvot hiukan veden pinnan alle ja nappasi renkaan ja kukat. ”Jee, mää osasin!” Ja mitä tästä seurasi. Poika työnsi päätä uudelleen ja uudelleen syvemmälle ja poimi esineitä altaan pohjasta. Kohta hän leikitteli yhä enemmän ja puisteli päätään leikkisästi veden alla. ”Mää kerron äitille, että mää osasin.”

Lasta on tärkeä kannustaa ja höystää, että rohkenee kokeilemaan asioita. Usein kokemus on positiivinen ja lapsi innostuu, kun huomaa, ettei niin kamalasta asiasta ollutkaan kyse – päinvastoin. Eräs uimaharrastuksen parissa lapsensa kanssa aktiivisesti toimiva isä kertoi muutama vuosi sitten osuvasti uimataidosta.

”Se on vanhempien saamattomuutta, jos lapsi ei opi uimaan.”

Yhtälailla aikuisia tulee kannustaa haastamaan itseään oppimaan sekä laajentamaan mukavuusaluettaan. Kairos (ajoitus) on keskeisessä asemassa eli oppimiselle on oikea tai kypsä hetkensä. Kun hetki on kypsä, tilaisuus kannattaa käyttää.

Eräs ”kiireinen” isä kertoi jälkiviisaana, että tytär pyysi häntä aikoinaan lukemaan kirjoja itselleen, mutta isäpä ei ”ehtinyt”. Muutamaa viikkoa myöhemmin isä oli tarjonnut tyttärelleen, että luetaanpa kirjoja niin eipä kirjojen lukeminen kiinnostanutkaan. ”Ostoikkuna”, otollinen hetki, oli sulkeutunut. Sama pätee vaikkapa asiakkaiden ostokäyttäytymiseen. Silloin, kun ostoikkuna on auki, täytyy tehdä kauppa kotiin.

Onko sinulla kokemuksia, että olet onnistunut oikealla hetkellä olemaan auttamassa oppimaan? Entäpä päinvastaisesta?

Oppiminen on mukavaa, mutta niin on myös osaaminen!