tylsaa

Aina ei voi olla vain kiva

Eikö vanhempana olisi mukavaa olla aina kiva, joustava ja tehdä niin kuin toiset tahtoo? Ikävä kyllä se ei lapsia kasvattaessa aina ole mahdollista. Aina ei voi sanoa, että hienoa, jos käytös on jotain muuta. Joskus on oltava vähän ilkeä ja sanottava asia niin kuin se on, ja tuottaa se pettymys, vaikka se ei aina vanhemmasta kivalta tunnukkaan.

Itse koin kaksijakoisen tunteen yhtenä päivänä, kun Ella tyttäremme 8v piirsi piirustusta aikomuksena antaa se kummitädilleni. Ajatus oli mahtava ja olin siitä todella otettu, että tyttö mietti kuinka voisi vanhaa tätiä ilahduttaa. Ella piirsi nopeasti pari ruusua ja näytti työtään minulle. Mietin hetken, että mitä sanoisin, kun piirustus ei minusta ollut sellainen, jonka hän osaa piirtää. Mielestäni työ oli vähän hutaistu. Päätin kuitenkin sanoa mitä olin mieltä ja eihän tyttö siitä tietenkään tykännyt. Selitin, miksi olin sitä mieltä, kun olin. Meni hetki, ja tyttö tuli piirustusta näyttämään. Sain ilokseni todeta, että nyt oli sellainen. Ella ratkaisi asian piirtämällä piirustuksen toiselle puolelle piirustuksen, johon oli panostanut ja lopputulos oli ihan toisenlainen.

Oliko tarvetta?

Tilanteen jälkeen jäin miettimään, että olihan se kurja tuottaa pettymys tytölle, jonka ajatus oli kultainen ja hyvä. Oliko mun tarvetta pilata tytön fiilis? Olisin ihan hyvin voinut tuumata, että hyvä on, hienoa, mutta päätin sanoa mitä mieltä olin. Tuli pahamieli, niin tytölle kuin äidille, mutta lopputulokseen olin tyytyväinen. Tyttö huomasi itsekin mistä kiikasti ja halusi parantaa tekemistään. Tuli tunne, että aivan, ei mun aina pidäkään miellyttää ja sanoa ihan vain sanomisen vuoksi, että hyvä on, jos olen ihan eriä mieltä.

Miten parantaisit työtäsi?

Kuulin mieheltäni loistavan tarinan esimiehestä, jolle tiimiläinen tuli esittelemään raporttiaan. Ennen kuin tiimiläinen pääsi esittämään raporttiaan, jonka oli lähettänyt esimiehelle, esimies kysyi: ”Pystytkö parantamaan työtäsi? Onko se sellainen, johon pystyt?” Tiimiläinen meni hämilleen ja tuumasi, että voisi hän muutamaa asiaa vielä parantaa. Tiimiläinen lähti parantamaan työtään, eikä esitellyt sitä vielä esimiehelle. Tiimiläinen palasi seuraavana päivänä esimiehensä luokse, jolloin esimies kysyi jälleen kerran: Onko raportti nyt sellainen, ettei siihen ole mitään lisättävää tai parannettavaa? Työntekijä mietti hetken ja tuumasi, että kyllä vielä muutaman asian voisi parantaa. Kolmannen kerran kun tiimiläinen tuli raporttiaan esittelemään, esimies kysyi saman asian vielä kerran. Silloin työntekijä tuumasi:”Nyt ei ole mitään parannettavaa.” Esimies tuumasi sitten:”No nyt voin lukea raporttisi.”

Esimies siis kokeili työntekijän omaa harkintaa oman työn jäljestä. Tässä kohtaa esimiehen arvostelu osui oikeaan, sillä raportti parani noiden kolmen päivän aikana entisestään ja ihan itsestään, kun sitä vähän kritisoitiin. Mielestäni tarina osoittaa loistavasti sen, että aina vanhempi/auktoriteetti voi kyseenalaistaa töitä ja kysyä, että miten asiaa parantaisi itse ilman, että esittää vielä kritiikkiä tai kehua. Tuossa kohtaa työn tekijä pääsee miettimään ja arvioimaan itseään ja tekemistään, ennen työn arviointia.

Aina ei voi olla kivaa, eikä pidäkään olla. Parasta on se, jos lapsen annetaan itse oivaltaa, että hän voisi toimia/tehdä asiat paremmin. Jos lapselle syntyy oivallus siitä, miten hän voisi parantaa käytöstään/tekemistään, voi hän ottaa siitä opiksi ja tehdä asiat paremmin.

Enni_nukkuu

Se tärkeä UNI

Kesälomien loppusuoralla on syytä taas tarkistaa, että mitkä ne arkirutiinit olivatkaan. Meillä ainakin kesälomalla on nukkumisrytmit vaihtuneet pari tuntia myöhemmäksi ja nyt koulujen alkaessa saa taas totutella aikaisempaan rytmiin. Mikäpä sen tärkeämpää kasvavalle nuorelle kuin riittävä uni.

Rauhallisuutta iltoihin

Lapset rauhoittuvat nukkumistouhuihin rauhallisin menoin. Heti huomaa, jos illalla on ollut liian paljon hälinää ja touhua, niin nukkumaan meneminen on tuskaista puuhaa. Meno ja touhu päivän aikana ei haittaa ja sitä pitääkin olla, jotta lapsi saa energiat purettua ja liikuttua suosituksiakin enemmän. Muistan hyvin, kun meillä oli aikoinaan jalkapalloreenit iltamyöhään, niin meni muutama tunti reenien päätyttyä, kun kroppa kävi vielä melkoisilla ylikierroksilla. Ei uni tullut, kun energiaa oli ihan liiaksi asti. Sama asia on lapsillakin, jos iltatouhut ovat liian villejä. Ei kukaan nukahda, kun mielenpäällä on sata eri asiaa.

Arkirutiinit – ihana asia

Koulun alkaessa huomaa, että miten oikeastaan on ihana palata taas arkirutiinien pariin. Kun opiskelut alkavat, saa uutta fiilistä ja itsestä taas enemmän irti. Lapsille rutiinien muodostuminen on tärkeä asia, sillä kun nuorena oppii rytmittämään läksyjen teon, liikunnan, syömisen ja riittävän unen saannin, niin pärjää niillä eväillä aikuisenakin. Itse pidän kovasti siitä, kun syksy tulee ja haasteet työ- tai opiskeluelämässä alkavat. Saa taas laittaa aivot raksuttamaan loman jälkeen toden teolla ja saa myös silloin aikaiseksi asioita, jotka lomalla eivät olleet mielessäkään. Ja tätähän varten juuri loma oli – aivojen nollaamiseen ja levähtämiseen, jotta syksyllä jaksetaan painaa taas täysillä.

Taataan lapsille riittävän unen saanti, sillä se on avain jaksamiseen syksyn pimetessä. Kun nukkuu tarpeeksi, on energinen heti aamusta ja jaksaa painaa täysillä päivän.

jalkapalloperhe

Älä pelaa liian pitkään

Näin facebookissa Metsokankaan 4- ja 8-luokkalaisten tekemän opettavaisen videon tietokonepeleistä ja siitä, ettei ole terveellistä pelata liian kauan. Näytin videon lapsillemme, kun tuntuu aina välillä, että pelikoneet ovat niin mieluisia. Pidimme videon katselun jälkeen mielenkiintoisen keskustelun lapsiemme kanssa.

”Mitä tapahtuu, jos pelaa liian pitkään?”, kysyin lapsiltamme.
”Unohtaa kaverit. Se olisi kyllä melko tylsää, silloin olisi aika yksin. Eihän ne pelikoneen ukkelit sulle vastaa. Ainakaan silleen oikeesti”, tuumasi 7-vuotias tyttäremme Ella.
”Niin ja jos pelaa vain, niin mitä sitten tekee muilla leluilla. Mä ainakin haluan leikkiä legoillani”, kommentoi puolestaan 4-vuotias Elmeri poikamme.
Jatkoimme keskustelua ja kysyin:”Tiedättekö miksi käymme pyöräilemässä ja ulkoilemassa?”
”No, että kunto kasvaa!”, Ella vastasi välittömästi.
”Koska ei saa pelata liian pitkään”, lisäsi Elmeri.

Keskustelun käytyäni olin sitä mieltä, että lapset ovat ymmärtäneet jotain todella tärkeää.

Ystävät ja leikkien mielikuvitus

Pelailu on kivaa, minäkin pidän siitä, varsinkin kun sitä ei tee liian kauan. Joskus on ihan kiva hetkeksi pysähtyä ja pelata joku kiva seikkailupeli, mutta mieluummin kyllä pelaan lautapelejä. Siinä on sitä oikeanlaista jännitystä ja mikä sen parempaa, kun  lähteä lähikentälle pelaamaan vaikka jalkapalloa. Se vasta jännää peliä on :).

Ystävien merkitys elämässä on iso ja se, että sosiaalista elämää pitää yllä on tärkeää. Lapset viihtyvät kavereiden kanssa ja haluavat usein kavereistaan leikkiseuraa. Ihmiset ovat sosiaalisia ja kaipaavat toisia ihmisiä. Yksin ei ole kiva olla. Kun pelailut jättää vähempään, ehtii kavereitakin näkemään ja oikeasti vaihtamaan ajatuksia.

Lapsien mielikuvitus on huikeaa ja varsinkin kun siihen antaa sopivasti virikkeitä. Usein mitään sen ihmeempää ei tarvita, kun heittää ajatus legomaailmasta tai satumetsästä, niin kas kummaa, kun alkaa tapahtumaan. Eikä aikuista tarvita leikkien ohjaamiseen.

Liikunnan tärkeys

Nykypäivänä puhutaan paljon lapsien liikkumattomuudesta ja ylipainosta. Ongelmien ydin on usein siinä, ettei lapset ole tottuneet liikkumaan ja tekemään omilla lihaksillaan töitä. Nykyään ei asuinpaikkojen lähellä enää sellaisia metsiä, joissa me pienenä leikittiin Tarzania ja Robin Hoodia. Mielestäni parasta on se, että lähtee retkeilemään lapsien kanssa ja etsii uusia seikkailuja, vaikka vähän kauempaa. Mikäs sen parempaa, kun pyöräillä useampi kilometri, käydä uudessa puistossa ja nauttia yhdessäolosta. Ihan huikeeta kesätekemistä!

Suosittelen katsomaan Älä pelaa liian pitkään– musiikkivideon ja näyttämään sen myös lapsille. Video sisältää todella tärkeän sanoman siitä, ettei pelikonemaailma saa ottaa otetta oikeasta todellisuudesta ja elämästä. Nautitaan ulkoilemisesta, liikkumisesta ja ystävistä!

Neljävuotiaan uhmaikä – rajoja ja rakkautta

On kyllä ollut ihana huomata, että pojallamme on alkanut oikein rytinällä nelivuotiaan uhmaikä. Rajoja kokeilaan koko ajan, viimeiseen asti. Rajojen asettamisen tärkeys on tullut todella tutuksi tässä lähiaikoina.

Rajat ovat rakkautta

Kun jaksaa muistaa, että rajat luovat rakkautta, on jo melko pitkällä. Joskus tiukkapipoisena oleminen ei ole niin hauskaa, mutta kun sitä jaksaa johdonmukaisesti noudattaa, saavuttaa sillä lopulta voiton. Nelivuotias ei vain voi määrätä asioita perheessä. Ei vain voi!

Nipottamisen hyvä puoli

Kun säännöistä jaksaa toitottaa kyllästymiseen asti, tulet huomaamaan, että kyllä ne menevät vielä perille, vaikka kyseessä olisikin vähän itsepäisempi yksilö. Tärkeää on se, että joka kerralla pätee samanlaiset säännöt ja jos jonkun säännön sanoo, niin se myös pätee, loppuun asti. Hyvä esimerkki nipottamisen toimimisesta on lasten lelujen siivoaminen. Kun vanhemmat pitävät huolen, että lapset tietävät mihin tavarat kotona laitetaan, niin enemmin tai myöhemmin se alkaa kantaa hedelmiä ja näistä hedelmistä pääsee nauttimaan.

Rajaton lapsi heijastaa pahaa oloa

Kun lapsi on rajaton, heijastaa hän usein käyttäytymisellä pahaaoloaan. Pieni ihminen voi mennä kovastikin sekaisin siitä, jos hän esimerkiksi saa aina periksi. Mitä käy sitten paikassa, jossa on laitettava rajat, ihan jokaiselle. Näin esimerkiksi kouluissa ja kerhoissa. Jos lelupäivänä on määrä tuoda yksi lelu tai muutama pienempi asia, niin hoitoon ei voi vain viedä kokonaista legolaatikkoa, junarataa tai kymmentä kirjaa. Näissä asioissa ei voi antaa periksi, sillä hoitajilla on muuten kauhea työ asian kanssa hoitopaikassa.

Uhmaikä – kasvamisen aikaa

Uhmaikäisen lapsen kanssa täytyisi muistaa se, että lapsi ei ole paha, vaikka huonosti käyttäytyykin välillä. Näissä hetkissä on hyvä keskustella lapsen tasolla asioissa ja antaa hellyyttä ja rakkautta. Käyttäytyä voi joskus väärin, mutta paha ei ole kukaan. Positiviiset puolet esiin niin hyvä tulee.

Kasvaminen ei aina ole helppoa ja se olisi syytä muistaa vaikeissa kasvatusasioissa. Aina ei voi saada periksi ja vanhempien on laitettava rajat, jottei homma ryöstäydy ihan käsistä. Rajat ovat rakkautta.

Kova, kovaa vasten

Olimme poikamme kanssa keskustelleet useasti siitä, että ketään ei saa lyödä. Sanalliset keinot eivät enää riittäneet, kun taas tuli kerta, jolloin siskoa piti ihan tahallaan lyödä pari kertaa napakasti ilman syytä. Ei auttanut, kun ottaa poika tiukkaan syliin ja kertoa napakasti, mitä se tarkoittaa, kun toista ihmistä satuttaa. Täytyy sanoa, että oli muuten mielenkiintoinen keskustelu.

Kova, kovaa vasten

Joskus kasvattajana joutuu tilanteisiin, joissa ei voi kun laittaa kova kovaa vasten ja ottaa lapselta luulot pois. Se, että aikuinen näyttää kaapin paikan näissä tilanteissa on todella tärkeää. Törmäsin kerran puistossa tilanteeseen, jossa mielestäni isä toimi oikein hienosti. Hänen nelivuotias poikansa oli ottanut risuja metsästä ja huitoi niillä lamppuja ja muita lapsia. Isä komensi ja kielsi lasta, mutta mikään ei näyttänyt tehoavan. Isä lampsi lapsen luo ison risun kanssa totisena ja kysyi, että mitäs tällä tehdään? Lyödäänkö tälläkin toisia? Poika katsoi itku silmässä isäänsä ja totesi:”Ei se sattuu!” Isä katkaisi kepin useaan pikkuosaan ja sanoi:” Juuri näin! Me emme lyö ketään, koska se sattuu!” Poika otti oman risunsa ja katkaisi senkin palasiin ja tuumasi:”Ei lyödä ketään.” Tämän episodin jälkeen poika leikki puistossa nätisti, ilman risuja ja huitomisia.

Jäin miettimään tilannetta kävellessämme pois puistosta. Miten hienosti isä osasi ilman väkivaltaa ottaa tilanteesta luulot pois pojalta, hän sai pojan kuuntelemaan ja uskomaan tarinansa. Jotain ihmeellistä tapahtui tuossa hetkessä,sillä poika ymmärsi mistä oli kyse.

Myönnä jos teet virheen – kukaan ei ole täydellinen

Usein kasvattajana toimii ensin ja sitten vasta jää miettimään, että olisikohan tilanteen voinut ratkoa toisin. Mielestäni on hyvä, jos pystyy myöntämään itselle, että nyt en onnistunut ja täytyy ottaa opiksi. Mielestäni myös se, että tilanteen voi lapsille myöntää, on hyvä asia. Vanhemmatkin voivat käyttäytyä huonosti ja jos sen osaa näyttää katuvasti lapsille, niin ehkä hekin oppivat tilanteesta jotain. Tässä kuitenkin täytyy huomata se ero, että anteeksi ei saa mennä pyytelemään tekonsa tarkoitusta, sillä yleensähän se on ollut ihan oikea. Tapa millä asian on hoitanut, ei vaan ole välttämättä ollut oikea tilanteeseen nähden. Kun huonosta käyttäytymisestä osaa ottaa itseensä ja parantaa käytöstään seuraavalla kerralla, ollaan jo pitkällä.

Lapsille rajat ovat rakkautta

Lapset kaipaavat rajoja. He kokeilevat jatkuvasti mitä saa tehdä ja missä se raja oikein menee. On ollut äitinä mielenkiintoista seurata lasten psykologista kasvua tässä mielessä ja huomata miten erilailla 4 vuotias ja 7 vuotias käyttäytyvät. Usein sanotaan, että koululaiset ovat helpossa vaiheessa, eikä heitä silloin niin helposti huomata, kun he ovat nin reippaita ja osaavat käyttäytyä, kun taas sitten tällainen uhmaikäinen rajojaan kokeileva nelivuotias kyllä tekee kaikkensa saadakseen huomion, jos ei hyvällä niin sitten pahalla. Arkisissa tilanteissa olen huomannut, että on todella tärkeää huomioida tasapuolisesti molempia ja vaikka pienemmän toilailut olisivat negatiivissävyisiä, niin nostaa hänestäkin se positiivinen puoli esiin ja kehua hyvissä jutuissa. Näin usein ne negatiivisemmat asiat jäävät piiloon.

Aikuisten täytyy joskus olla kovia. Se on ihan ok, kunhan muistaa millä tavalla sen tekee. Ja tärkeintä on ottaa virheistä oppia, kaikkihan me ollaan täällä oppimassa, eikä valmista tule koskaan. Tsemppiä!

WP_002180

Hiljaa hyvä tulee. Vai tuleeko? Mitä kuuluu kulissien taakse? (Vieraspostaus: Satu Haikara)

Vaimo/mies nalkuttaa. On tylsää, synkkä syksy, tuli lopputili töistä. Otan muutaman napsin unilääkkeeksi. Kipulääkkeeksi. Synttärit. Perjantaipullo. Pikkujoulut. Saunailta. Rentoudun. Paska elämä, paska yhteiskunta, hallitus, eduskunta. Mitä se kenellekään kuuluu, mitä teen ja miten paljon otan vapaa-ajallani, kun työssä käyn säännöllisesti ja asiani muuten hoidan. Hallitsen tilanteen ja voin lopettaa koska haluan. Jos haluan. Ei lapsia tarvitse koko ajan paapoa ja kytätä. Otan kun he ovat nukkumassa, en heidän nähden. Jos ei muuta seuraa ole, valvotan puolisoa ja haastan riitaa, jos sille päälle satun.

Varmasti moni osaa käyttää alkoholia viisaasti, mutta väärinkäytölle löytyy aina syitä ja selityksiä. Syy on yleensä muualla kuin käyttäjässä itsessään ja hän ehkä kokee, että se on yksityisasia. Kohtuukäytön ja väärinkäytön raja on veteen piirretty viiva ja yksilöllistäkin. Yksityisasia se ei kuitenkaan ole (tai ei saisi olla) enää siinä vaiheessa, kun asia alkaa häiritä ympäristöä ja etenkin jos se vaarantaa lasten elämän. On sanottu, että yksi alkoholisti sairastuttaa aina myös kymmenen muuta ihmistä lähipiiristään.

Lapset oireilevat

Vaikka tilanne olisi se, että edes toinen vanhemmista kykenee huolehtimaan lapsista, kun toinen on poissa pelistä, lapset aistivat ilmapiirin perheessä ja imevät itseensä mallin, miten asioita käsitellään ja miten niihin suhtaudutaan. Lapset reagoivat perheen kireään ilmapiiriin eri tavoin mm. selittämättöminä vatsa- tai päänsärkyinä, väsymyksenä, ehkä aggressiivisella käytöksellä. Lapsi saattaa mennä mieluummin itse kavereiden luokse, kuin tuo heitä kotiinsa.

Ainakin isompien lasten kanssa voi jo asioita yrittää pukea sanoiksi ja kysyä, mitä he vanhempien käyttäytymisestä ajattelevat ja mitä tuntevat. Eräs 11-vuotias Henna totesi äidilleen, että kunpa sitä juomaa ja tupakkaa ei olisi koskaan keksittykään. Hän sanoi sopineensa ystävänsä kanssa, etteivät he koskaan ala itse niitä käyttää.

Läheiset pakenevat häpeäänsä

Olen miettinyt, miksi ihmeessä väärinkäyttäjän lähipiiri niin usein pysyy hiljaa ja antaa asian olla. Totta kai jokainen päättää viime kädessä itse, mitä elämällään tekee, mutta jos se jotenkin loukkaa muita tai vaarantaa lasten turvallisuuden, pitäisi olla rohkeutta puuttua asiaan. Koska asia yleensä koskettaa niin monen elämää, olen ymmärtänyt, että läheiset suojelevat samalla myös toistensa yksityisyyttä. Kukaan ei kuitenkaan ole syyllinen alkoholistin käyttäytymiseen. Hänen täytyy itse ottaa vastuu elämästään.

Vanhaan, tuttuun ja turvalliseen on niin helppo tuudittautua ja paeta asioita potemalla syyllisyyttä tekemättä jättämisestä kuin että kohtaisi häpeän siitä, ettei ole ymmärtänyt ajoissa vaihtaa suuntaa. Koskaan ei kuitenkaan ole liian myöhäistä, sillä mennyttä ei voi muuttaa, mutta tähän hetkeen ja tulevaan voi vielä vaikuttaa. Oman epätäydellisyyden kohtaaminen voi olla yllättävän vapauttavaa. Syyllisyyteen pakenemalla läheiset mahdollistavat väärinkäyttäjän terrorismin jatkumisen. On toisaalta myös rakkaudeton teko mahdollistaa asian jatkuminen, koska läheinen evää myös väärinkäyttäjältä mahdollisuuden muutokseen, jos hän ei itse tilannettaan näe. Syyllisiä on kuitenkin turha etsiä, eikä syyllistäminen ketään paranna. Toisinaan ongelma syntyykin pikkuhiljaa ja hyvin salakavalasti pitkän ajan kuluessa.

Jokaiselle annetaan se, mikä hänelle kuuluu

Niin kauan kuin lähipiiri mahdollistaa ongelman olemassa olon, kaikki ovat armollisia alkoholistille, mutta julmia lapsille ja toisille aikuisillekin, jotka asiasta tavalla tai toisella kärsivät. Oikeudenmukaista on olla armollinen lapsille ja ”julma” alkoholistille. Kun kykenemme kohtaamaan oman häpeämme, teemme ongelmasta näkyvän ja toivottavasti onnistumme samalla katkaisemaan sukupolvien yli jatkuvan kierteen. Lapset eivät voi valita vanhempiaan, mutta me vanhemmat voimme vaikuttaa siihen, millainen lapsuus heillä on. Lapsilla on oikeus turvalliseen, huolettomaan ja päihteettömään elämään.

Vieraspostaus Satu Haikara

WP_003601

Voiko lasta opettaa ilman pakkoa?!

Opiskelin kasvatustieteitä ja siellä käsiteltiin pedagogista paradoksia eli kysymystä ”Voiko lasta kasvattaa ilman pakkoa?” Voiko lapsi olla vapaa ja itsemääräävä ihminen, jos kasvattaja häntä ”pakottaa” kasvamaan tiettyyn tavoitteeseen? Tämä on kasvatustieteessä paradoksaalinen kysymys ja käytännön elämässä tämä tulee oikein hyvin esille.

Mikäli lapsi haluaa syödä karkkia iltapalalla, annatko?

Lapsen omamääräytyvyys kärsii, mutta sinä määräät kasvattajana missä kaappi seisoo.

Mikäli lapsen pitää opetella petaamaan oma sänky aamuisin, onko ok, että se jää petaamatta, kun ei huvita?

Lapselle on määriteltävä tehtäviä, joihin hän kykenee. Tämä on tärkeä osa kasvatusta: miten osaat määrittää milloin lapsi osaa tietyt asiat ja milloin hän kykenee siihen? Itse olen huomannut, että usein tämä asia menee niin, että asioita kannattaa kokeilla. Kasvattajana huomaat varsin pian, onko tehtävä lapselle liian vaikea ja haastava, vai onko kyse vain laiskuudesta ja viitseliäisyydestä, ”no kun ei kiinnosta”-asenteesta.

Vapaa kasvatus – Mitä se on?

Olen usein miettinyt, kun kasvatuspiireissä puhutaan vapaasta kasvatuksesta. Onko tämä kasvatusmalli nyt sitä, että lapsi saa tehdä juuri mitä itse tahtoo ja oman mielen mukaan? Kasvattaja ei siis aseta näitä tavoitteita/pakkoja lapselle.

Itse en ymmärrä, miten tuollainen homma voi toimia. Lapsista ei tule ihmisiä, jos heille ei opeteta sivistystä ja käyttäytymissääntöjä. Mikäli lapset saisivat toimia miten lystäävät, veikkaisin, että meillä olisi melkoinen yhteiskunta. Kuka olisi se taho, joka asettaisi rajat lapselle? 

Miten kasvattaa ilman pakkoa?

Tämä on hyvä ja mielenkiintoinen kysymys, johon mielestäni ei ole oikeaa vastausta. Se, että joudut määrittelemään kasvattajana rajat lapsellesi, ei mielestäni ole pakkoa, vaan turvallisia rajoja, jossa voi kasvaa turvallisen lapsuuden.

Rajattomat lapset heijastavat pahaaoloaan kouluissa ja päiväkodeissa, joissa rajat saattavat tulla ensimmäistä kertaa vastaan. Yhteiskuntamme on sääntöyhteiskunta, jossa säännöt laatii hallitus, poliisi ja muut auktoriteetit.

Hellä, rakastava ja rajat luova ympäristö on lapselle turvallinen paikka olla. Lapset hämmentyvät, jos heillä ei ole rajoja ja he joutuvat vastaamaan liian isoista asioista itse. Positiivinen pakko lasten kasvattamisessa on hyvä pitää mielessä ja aina sekään ei riitä, valitettavasti.