WP_015654

Valitus – myrkkyä!

”Mä en jaksa enää kävellä!”
”En uskalla laskea mäkeä!”
”En jaksa viedä vaatteitani paikoilleni!”

Vali, vali ja vali. Valitus on sana, jota inhoan. On kyse sitten aikuisista vai lapsista, niin valitusta en siedä. Yleensä valituksen takana on huono asenne ja useimmiten laiskuus. Jos tv:tä tai tietokonetta jaksaa tuijottaa, niin kyllä jaksaa nostaa sen pyllyn tuolilta ja käydä vaatteet viedä paikoilleen. Tai jos ulkona ollaan kävelemässä niin kolmen metrin jälkeen ei kenelläkään voi olla vielä väsy.

Ylös – ja matka jatkuu

Usein lasten kanssa touhutessa lapset koittavat päästä tympeistä asioista eroon itkun tai valituksen kautta. Esimerkiksi luistelemassa ollessa saattaa yhtäkkiä velttomato tulla housuihin eikä luistelu kiinnosta. Tuolloin aikuisten tehtävä on kannustaa, eikä antaa ensimmäisestä itkusta periksi.

Olin kerran ammattikasvattajan opeissa. Täti opetti lapsia pyöräilleen ja hän näytti minulle juuri sen, minkä olen itsekin huomanut ”Älä anna ensimmäisestä itkusta tai pelon väläyksestä periksi”. Eräs tyttö harjoitteli pyörällä ajoa ilman apurattaita ja homma toimi ihan mallikkaasti, kunnes tyttö huomasi, että itse ajoi. Pelko voitti tilanteen. Täti tomerana sanoi itkevälle tytölle:”Ei muuta kuin kokeillaan uudestaan. Kyllä me pelko voitetaan.” Ja niin puoliväkisin tyttö jatkoi menoa ja mikä oli lopputulos? Tyttö oppi pyöräilemään ja hymy huulilla pyöräili seuraavan kierroksen. Lopussa tyttö sanoi tädille:”Mulla oli kiukkumies korvassa huutamassa. Kyllä mä osaan polkea.” Juuri näin! Joskus ne kiukkumiehet tulevat häiritsemään, mutta kun ei anna sen haitata hommia, niin hommat toimii.

Positiivinen kannustus – kaiken a ja o

Olin laskettelemassa perheeni ja ystäväni perheen kanssa. Ystäväni tyttö oli ensimmäistä kertaa rinteessä ja pelkäsi ihan kamalasti. Ikää tytöllä oli 7 v eli ei mistään vauvasta ollut kyse. Tiesin jo lähtötilanteessa, että tyttö osaa asiansa, kunhan vain saa varmuutta itselleen tekemisestä. Ensimmäinen mäki oli edessämme ja tyttö aloitti: ”Ei pelottaa. Takaata tulijat tulevat päällemme. Tää on jyrkkä mäki…” Jne. En ollut moksiskaan valituksista, vaan totesin, että ei pelätä asioita, joihin emme voi vaikuttaa. Näin emme keskittyneet muihin kuin itseemme ja siihen, miten käännöksiä tehdään, vaikka vauhtia olisi. Meni pari mäkeä, itkettiin enemmän tai vähemmän, mutta sitten tuli tilanne, jossa tyttö sanoi:”Täähän on kivaa!” Siinä samassa itselläni tuli voittajaolo. Näin juuri! Pelko voitettiin ja saavutettiin yhdessä se raja, jossa pelko ylitetään. Ja arvatkaapa mitä. Toisena päivänä tyttö paineli ihan yksin rinteitä alas. Ei paljon enää pelottanut!

Opin itse tuosta tilanteesta taas paljon. Ensimmäisenä sen, että kun opettajana jaksaa olla kannustava ja luoda positiivista uskoa oppijaan, saa hän myös siitä tukea ja turvaa pelkoonsa. Näin kun toimin johdonmukaisesti mäestä toiseen, niin lopulta se tuotti toivotun tuloksen. Toinen oppi oli se, että ole kärsivällinen. Joskus oppiminen kestää sekunnin, joskus se kestää kauemmin, mutta lopulta oppimista tapahtuu.

Valitus, ei vie ketään mihinkään. Positiivista ja hyvää asennetta voi harjoitella jo lapsien kanssa. Kun aikuinen ei ole valmis antamaan periksi, näin lapsetkin oppivat, että tukelammastakin tilanteesta voidaan selvitä! Hyvällä asenteella ja positiivisella kannustuksella!

WP_012020

Kiire, kiire ja kiire – Miksi ihmeessä?

”Nyt on kiire, pue reippaasti, lähdetään. Hopi hopi!”

Kuulostaako tutulta, kun lastasi haet päiväkodista tai viet hoitoon? Itse olen tähän useamman kerran törmännyt, jos en omalla kohdallani niin sitten jonkun toisen vanhemman. Jäin tuossa miettimään, että miksi ihmeessä aikuisten kiireen siirtää lapsille? Eihän se heidän vikansa ole, että linja-auto lähtee tiettyyn aikaan pysäkiltä tai tentti alkaa tiettyyn aikaan yliopistolla. Joskus asioita voisi helpottaa, kun lähtee vaikka viisi minuuttia aikaisemmin kotoota. Jep, kuulostaa helpolta! Mutta onko se sitä?

Herätys – uusi aamu ja uudet kujeet

Aamulla on mahtava herätä aina uuteen päivään ja uusiin haasteisiin. Jotkut aamut ovat lasten kanssa kivempia kuin toiset, varsinkin jos lapset ovat omaehtoisesti heränneet eikä ketään tarvitse herättää puoli väkisin sängystä ylös. Toisaalta noissa hetkissä olen huomannut, että lempeä herätys toimii myös tehokkaana tapana saada asiat eteenpäin. Kun ottaa väsyneen pienokaisen syliinsä ja pukee samalla vaatteet ja ulkovaatteet päälle, niin kas kummaa, on monta ongelmaa voitettu :).

Päivähoitoon lapsia vietäessä olen useasti todennut huonon äidin syndroomaan, kun itsellä on tuli perseen alla ja pitäisi olla jo ihan jossain muualla. Joskus ihan hävettää, kun tarhasta poistuu, että olipas taas loisto suoritus, mutta ei auta, pakko mennä ja lujaa paikasta toiseen. Noissa tilanteissa huomaa, että olisi helppoa kaikille, kun hoitaa homman tehokkaasti ja ripeästi, mutta ilman turhautumista ja turhan kiireen tuntua.

Vilkutus – älä unohda sitä

Mikä on pojallemme tärkeintä, kun hän hoitoon jää? Äidille ja isille vilkuttaminen ikkunasta. Tuota ei vain voi unohtaa, vaikka kuinka kiire olisi. On se ihanaa huomata, kuinka pieni asia on niin tärkeä pienelle ihmiselle ja tekee se isommankin ihmisen iloiseksi. Joka aamu.

Päivä lopussa – tiet taas kohtaavat

Kun työpäivä on loppunut ja lapset haetaan tarhasta tai hoidosta, niin silloin ei ikinä saisi olla kiire. Ei sillä tavalla, että tulee tiuskittua lapselle. Tietty on tilanteita, joissa lapsi koittaa kaikkensa, ettei lähdöstä tule mitään, mutta silloin on kaapin paikka näytettävä muilla keinoin.

Itse tein itselleni uuden vuoden lupauksen, jota koitan toteuttaa. Kun aamulla vien Elmerin hoitoon, ei koskaan saa olla niin kiire, ettei keritä halita ja pusutella ja vilkutella. Ja kun iltapäivällä haen niin aina pitää olla aikaa siihen, että ne tärkeimmät asiat saadaan hoidettua. Tuolla tavalla monta itkunpirausta jää pois matkasta ja kaikilla on kivempaa :).

Uusi vuosi ja uudet kujeet. Toivottavasti kaikilla uusi vuosi olisi kiireettömämpi ja positiivisempi. Ei tuoda toisille ihmisille omaa kiirettä, vaan pidetään ne mölyt ihan omissa mahoissamme. ITse voimme kiireeseemme aina vaikuttaa, ME itse!

kuppikuva

Eihän tämä nyt niin vakavaa ole! (Vieraspostaus Satu Haikara)

Facebookissa on kiertänyt kahvikuppihaaste, jossa ihmiset ottavat kuvia kahvikupeistaan ja haastavat toisiaan mukaan. Tarkoitus on ilmeisesti elvistellä, keneltä löytyy erikoisin kuppi tai muki. Lapsellisuuttani otin osaa, kun haasteen sain ja eräs haastamani ystävä kieltäytyi kohteliaasti osallistumasta vedoten mm. aamukiireisiin ja siihen, että hän sai enemmän aiemmin kiertäneestä vastaavanlaisesta kiitollisuushaasteesta. Sain itseni kiinni vastaamasta hänelle, että ”ei se mitään, eihän tämän niin vakavaa ole tarkoitus olla, olkoonkin, että haaste on mentaalisesti merkityksetön.” Hetkinen!!! Miten niin mentaalisesti merkityksetön? Kyllä ainakin minun pääni kaipaa välillä ”lepoa ja leivoksia” kasvavista lapsista nyt puhumattakaan.

Joululahja on vakava asia

Mieleeni muistui lastemme tädin taannoisen joulun kommentit lahjojen hankkimisesta. Hän ei aikonut tuhlata rahojaan turhiin leluihin vaan sanoi hankkivansa lapsille mieluummin jotain kehittävää. Sinällään kunnioitettava ajatus, mutta asiaa voisi ajatella myös siltä kannalta, että lasten kasvua ja kehitystä tukevaa toimintaa on varmasti riittämiin päiväkodeissa ja varsinkin kouluissa pitkin pitkää ja työntäyteistä vuotta ennen joulua. Aikuisten maailman tulosvastuu tunkee lastenkin elämään, kun tahti on aika kova oppimiselle ja eteenpäin menemiselle. Opitut asiat ja opiskelu on hyvä jättää välillä tauolle ja antaa niiden hautua jossain tietoisen mielen tuolla puolen kuten lapsi muutenkin tarvitsee paljon unta fyysiseen kasvuunsa.

Lyhyestä virsi kaunis. Joulussa on taikaa, joten annetaan lasten levätä ja toteutetaan toiveita, kohtuudella.

IMG_0431

”Se on vanhempien saamattomuutta, jos lapsi ei opi uimaan.” Oppimiselle on kypsä hetkensä!

Olin 3-vuotiaan poikamme kanssa uimahallissa. Hän porskuttelee jo mielellään pelkillä käsikellukkeilla tai keskivartalon ympäri laitettavalla kellukkeella. Poika ei kuitenkaan mielellään ollut harjoitellut sukeltamista, mutta onnistuin käyttämään kypsän hetken ja tilaisuuden kuin viekas varas, vaikkakin hyvin vilpittömiin ja hyviin aikeisiin.

Kun leikimme lastenaltaassa, poika lorkki renkaita ja pieniä kumikukkia altaan pohjasta pyytäen minulta apua. Isipä ei ”onnistunut” poimimaan rengasta. No, poika päätti napata renkaan jalalla ujuttaen varpaat renkaan alle ja onnistui. Päätin näyttää mallia ja puhaltelin hauskasti veteen samalla, kun poimin renkaan ja kumikukkia altaan pohjasta. Poika teki samoin, mutta käänsi päätä ovelasti, eivätkä kasvot menneet veden pinnan alle, kuten tarkoitukseni oli.

Leikkiä jatkettiin ja kohta poika uskaltautui laittamaan kasvot hiukan veden pinnan alle ja nappasi renkaan ja kukat. ”Jee, mää osasin!” Ja mitä tästä seurasi. Poika työnsi päätä uudelleen ja uudelleen syvemmälle ja poimi esineitä altaan pohjasta. Kohta hän leikitteli yhä enemmän ja puisteli päätään leikkisästi veden alla. ”Mää kerron äitille, että mää osasin.”

Lasta on tärkeä kannustaa ja höystää, että rohkenee kokeilemaan asioita. Usein kokemus on positiivinen ja lapsi innostuu, kun huomaa, ettei niin kamalasta asiasta ollutkaan kyse – päinvastoin. Eräs uimaharrastuksen parissa lapsensa kanssa aktiivisesti toimiva isä kertoi muutama vuosi sitten osuvasti uimataidosta.

”Se on vanhempien saamattomuutta, jos lapsi ei opi uimaan.”

Yhtälailla aikuisia tulee kannustaa haastamaan itseään oppimaan sekä laajentamaan mukavuusaluettaan. Kairos (ajoitus) on keskeisessä asemassa eli oppimiselle on oikea tai kypsä hetkensä. Kun hetki on kypsä, tilaisuus kannattaa käyttää.

Eräs ”kiireinen” isä kertoi jälkiviisaana, että tytär pyysi häntä aikoinaan lukemaan kirjoja itselleen, mutta isäpä ei ”ehtinyt”. Muutamaa viikkoa myöhemmin isä oli tarjonnut tyttärelleen, että luetaanpa kirjoja niin eipä kirjojen lukeminen kiinnostanutkaan. ”Ostoikkuna”, otollinen hetki, oli sulkeutunut. Sama pätee vaikkapa asiakkaiden ostokäyttäytymiseen. Silloin, kun ostoikkuna on auki, täytyy tehdä kauppa kotiin.

Onko sinulla kokemuksia, että olet onnistunut oikealla hetkellä olemaan auttamassa oppimaan? Entäpä päinvastaisesta?

Oppiminen on mukavaa, mutta niin on myös osaaminen! 

Artikkelin kirjoitti Juha ”Vauhtipyörä” Ahola 1.9.2013 blogissaan www.vauhtipyörä.fi/blog

WP_008505

Pökköä pesään – rauta on kuumaa nyt! Lapsellasi voi olla otollinen hetki kehittyä nopeasti! (vieraspostaus)

Joulun alla tyttäremme sai idean, että hän haluaa perustaa kaupan. Jalostimme ideaa ja seuraavina päivinä ja viikkoina tytär myi noin 130 eurolla vuosikalentereita. Koska rahaa kertyi kassalippaaseen, tuli luontevasti puheeksi se, miten rahan raha pysyisi hyppysissä. Yhden barbinuken Ella sai ostaa palkinnoksi tehdystä työstä, osa rahoista laitettiin pankkitilille ja loput jätettiin kassalippaaseen kauppaleikkejä varten.

On muuten selvästi motivoimampaa leikkiä kauppaleikkejä oikeilla rahoilla kuin leikkirahoilla. Ja lisäksi rahat pysyvät tallessa paremmin! =)

Viimeiset viikot kauppaleikit ovat olleet kuumaa kamaa. Äidin, isän tai pikkuveljen pitää jatkuvasti mennä ostoksille. Ensin pitää käydä “pankissa” nostamassa rahaa ja sitten mennä “kauppaan” käyttämään niitä. Ella on laittanut tuotteet (barbi- ja legoleffoja, kirjoja ja barbeja) esille, hoitanut tuotteiden hinnoittelun ja samalla tietysti kauppaneitinä laskee ostosten loppusumman ja pääsee antamaan vaihtorahaa. Rahojen käsittely tuo selvästi kiksejä tytölle ja on saanut matemaattista kiinnostusta pintaan!

Ehdottelin, että pitäisikö laskukirjoja hankkia, että ois vaikka 19-5 ja tällaisia laskuja niin Ella tuumasi vain: “No sehän on neljätoista. En tarvi tuollasiin laskuihin tarvi laskukirjaa ku pystyn laskemaan ne mielessä.” Hyvä, että itseluottamusta löytyy! Mutta näköjään rauta on kuumaa, joten otollinen hetki on hyödynnettävä. Nythän ‘pitää’ ehdottomasti treenata matematiikkaa kovasti, jotta voi toimia kauppaneitinä.

Nyt tuli ideaa, että järjestetään muksuille kekkerit, joissa on pomppulinnaa, karkkikiskaa ym. Ella haluaa olla lipunmyyjä ja kauppias. Hänellä silmät paloivat kuin mopon valot ja tekstiä tuli suuta sulkematta. Myyntiin on kuulemma tulossa karkkia, tikkareita, patukoita ja hinnoittelu oli 50 sentistä kahteen euroon. Pomppulinnoihin saa rannekkeen eurolla. Pikkuveli Elmeri pääsee kuitenkin pomppulinnoihin maksutta. Ideoita pursuaa.

Tuleeko lukijalla mieleen, että nythän yrittäjä-tj –isä on innoissaan, että oma tytär on antaa signaalia kiinnostuksesta yrittäjyyteen, myyntiin tms? Olkoon sitäkin, mutta minusta tällainen tekemisen meininki ja innostus on sellaisia asioita, joilla menee elämässään pitkälle. Meidän vanhempien tehtävä on antaa tukea ja järjestää riittävät puitteet, jotta lapsi pääsee toteuttamaan itseään.

Ymmärrys kaupanalan lainalaisuuksista ihan tuossa mittakaavassa on kuusivuotiaalle hyvää oppia. Kenellepä niistä haittaa olisi?

Katso, mitä (hyvää) lapsi tekee innostuneena. Sinun tehtävä on laittaa löylyä lisää ja olla messissä!

Vieraspostauksen kirjoitti Juha Ahola

WP_008949

Mitä sulle kuuluu?

”Äiti, tule leikkimään?”
”Äitihän sanoi sinulle, että nyt äitin täytyy kuunnella tätä luentoa.”
”Printtaa mulle ninjagoja.”
”ok, sitten menet leikkimään.”
”Äiti, leikitäänkö kauppaa?”
…..

Näin kävi tänään meidän keskustelu Elmerin kanssa, kun jouduin iltahommina tekemään opiskelujuttua ja kuuntelemaan luentoa etänä. Olin valmistellut Elmeriä hyvissä ajoin, että nyt sulla tulee tylsä ilta, kun äiti joutuu opiskelemaan ja Ella-sisko on kuorossa. Silloin kaikki oli hyvin, mutta sitten kun opiskelun aika tuli niin yllä käyty keskustelu käytiin ja arvatkaa miten se loppui?

Äiti antoi periksi, lopetti opiskelunsa ja antoi aikansa pojalle.

Luin tänään nimittäin niin mahtavan sanonnan Zig Ziglarilta ”To a Child, time is spelled, T-I-M-E”. Huomasin tuossa tilantessa, että lapselle järkisyyt ja perustelut eivät auta, kun hän kaipaa seuraa ja läsnäoloasi konkreettisesti. Lapsellehan tämä aika ei ole vain fyysistä läsnäoloa, vaan sitä minkä aikuinen on oikeasti läsnä, niin fyysisesti kuin myös henkisesti. Ja niinpä luovutin ja annoin aikani pojalle.

Halasimme pitkään ja äidin sydän suli. Kiukkuilu, ärsyttäminen ja huomion hakeminen olivat tarkoittaneet vain sitä, että äidin aikaa ei ollut lapsi saanut tarpeeksi. Ja kuinka tärkeäksi tunsinkaan siinä tilanteessa itseni.

Mitä sulle kuuluu?

Vain elämää sarjassa Elastinen alias Kimmo Laiho lauloi Toni Wirtasen ”Mitä sulle kuuluu”-biisin uusilla sanoilla. Tuon laulun ensimmäinen osio oli mielestäni loistava ja herättelevä:

”Nosta katsees, sulje juuri
Irtaudu sun näytöstä
Elämä on jossain tuo ulkona
Mut noi koneet ohjaa sun käytöstä
Kaukana normaalista
Media on epäsosiaalista
Kaikki on kaupan
ja ajankuluttaja on vain mainostajille saalista
Kun on tarvetta vuodattaa
Niin keneen silloin luotatkaa
Ne kavereita ja tykkäyksii
Mut ei ne tiedä susta puoltakaan
Ja mä en saa sun huomioo
Vaik samas huonees istuskellaan
Oot paikalla muttet läsnä
Sulje ne koneet ja keskustellaan
Suu auki sä tuijotat ruutuu
Vähemmästäki tää pää puutuu
Etkä ees kuullu ku kysyn mitä kuuluu
Hei hei mitä kuuluu…”

Tätähän se Elmerikin yritti mulle sanoa: ”ÄIti sä katot vain sitä tietokonetta ja mä oon tässä, etkä kysy mitä mulle oikeasti kuuluu!” Lapsi vaan, kun ei osaa pukea tunteitaan noin konkreettisesti ja aikuisen olisi vähän kuin tulkattava näitä käyttäytymismalleja, jotka ajavat useasti raivon partaalle.

Nykypäivänä, kun ihmisten kommunikointi on siirtynyt yhä enenevässä määrin nettiin, on syytä pysähtyä ja miettiä tiedänkö oikeasti mitä ihmisille kuuluu?! Se, että luulet tietäväsi, ei tarkoita, että todella tiedät mitä toinen ajattelee ja varsinkin mitä pieni ihminen ajattelee. Yksi hyvä tapa selvittää tuo asia on ottaa lapsi hellään syleilyyn ja kysyä:”Mitä sulle kuuluu?” Toivon, että tästä Elastisen biisistä tulisi jättihitti, sillä siinä on todella paljon sanomaa ihan kaikille.

Pysähdy, mieti ja kysy lähimmiltäsi ”Mitä sulle kuuluu?” Ehkä vastaus yllättää sinut, jos ei olet antanut oikeasti aikaasi tärkeille ihmisille oikealla tavalla.

WP_002180

Hiljaa hyvä tulee. Vai tuleeko? Mitä kuuluu kulissien taakse? (Vieraspostaus: Satu Haikara)

Vaimo/mies nalkuttaa. On tylsää, synkkä syksy, tuli lopputili töistä. Otan muutaman napsin unilääkkeeksi. Kipulääkkeeksi. Synttärit. Perjantaipullo. Pikkujoulut. Saunailta. Rentoudun. Paska elämä, paska yhteiskunta, hallitus, eduskunta. Mitä se kenellekään kuuluu, mitä teen ja miten paljon otan vapaa-ajallani, kun työssä käyn säännöllisesti ja asiani muuten hoidan. Hallitsen tilanteen ja voin lopettaa koska haluan. Jos haluan. Ei lapsia tarvitse koko ajan paapoa ja kytätä. Otan kun he ovat nukkumassa, en heidän nähden. Jos ei muuta seuraa ole, valvotan puolisoa ja haastan riitaa, jos sille päälle satun.

Varmasti moni osaa käyttää alkoholia viisaasti, mutta väärinkäytölle löytyy aina syitä ja selityksiä. Syy on yleensä muualla kuin käyttäjässä itsessään ja hän ehkä kokee, että se on yksityisasia. Kohtuukäytön ja väärinkäytön raja on veteen piirretty viiva ja yksilöllistäkin. Yksityisasia se ei kuitenkaan ole (tai ei saisi olla) enää siinä vaiheessa, kun asia alkaa häiritä ympäristöä ja etenkin jos se vaarantaa lasten elämän. On sanottu, että yksi alkoholisti sairastuttaa aina myös kymmenen muuta ihmistä lähipiiristään.

Lapset oireilevat

Vaikka tilanne olisi se, että edes toinen vanhemmista kykenee huolehtimaan lapsista, kun toinen on poissa pelistä, lapset aistivat ilmapiirin perheessä ja imevät itseensä mallin, miten asioita käsitellään ja miten niihin suhtaudutaan. Lapset reagoivat perheen kireään ilmapiiriin eri tavoin mm. selittämättöminä vatsa- tai päänsärkyinä, väsymyksenä, ehkä aggressiivisella käytöksellä. Lapsi saattaa mennä mieluummin itse kavereiden luokse, kuin tuo heitä kotiinsa.

Ainakin isompien lasten kanssa voi jo asioita yrittää pukea sanoiksi ja kysyä, mitä he vanhempien käyttäytymisestä ajattelevat ja mitä tuntevat. Eräs 11-vuotias Henna totesi äidilleen, että kunpa sitä juomaa ja tupakkaa ei olisi koskaan keksittykään. Hän sanoi sopineensa ystävänsä kanssa, etteivät he koskaan ala itse niitä käyttää.

Läheiset pakenevat häpeäänsä

Olen miettinyt, miksi ihmeessä väärinkäyttäjän lähipiiri niin usein pysyy hiljaa ja antaa asian olla. Totta kai jokainen päättää viime kädessä itse, mitä elämällään tekee, mutta jos se jotenkin loukkaa muita tai vaarantaa lasten turvallisuuden, pitäisi olla rohkeutta puuttua asiaan. Koska asia yleensä koskettaa niin monen elämää, olen ymmärtänyt, että läheiset suojelevat samalla myös toistensa yksityisyyttä. Kukaan ei kuitenkaan ole syyllinen alkoholistin käyttäytymiseen. Hänen täytyy itse ottaa vastuu elämästään.

Vanhaan, tuttuun ja turvalliseen on niin helppo tuudittautua ja paeta asioita potemalla syyllisyyttä tekemättä jättämisestä kuin että kohtaisi häpeän siitä, ettei ole ymmärtänyt ajoissa vaihtaa suuntaa. Koskaan ei kuitenkaan ole liian myöhäistä, sillä mennyttä ei voi muuttaa, mutta tähän hetkeen ja tulevaan voi vielä vaikuttaa. Oman epätäydellisyyden kohtaaminen voi olla yllättävän vapauttavaa. Syyllisyyteen pakenemalla läheiset mahdollistavat väärinkäyttäjän terrorismin jatkumisen. On toisaalta myös rakkaudeton teko mahdollistaa asian jatkuminen, koska läheinen evää myös väärinkäyttäjältä mahdollisuuden muutokseen, jos hän ei itse tilannettaan näe. Syyllisiä on kuitenkin turha etsiä, eikä syyllistäminen ketään paranna. Toisinaan ongelma syntyykin pikkuhiljaa ja hyvin salakavalasti pitkän ajan kuluessa.

Jokaiselle annetaan se, mikä hänelle kuuluu

Niin kauan kuin lähipiiri mahdollistaa ongelman olemassa olon, kaikki ovat armollisia alkoholistille, mutta julmia lapsille ja toisille aikuisillekin, jotka asiasta tavalla tai toisella kärsivät. Oikeudenmukaista on olla armollinen lapsille ja ”julma” alkoholistille. Kun kykenemme kohtaamaan oman häpeämme, teemme ongelmasta näkyvän ja toivottavasti onnistumme samalla katkaisemaan sukupolvien yli jatkuvan kierteen. Lapset eivät voi valita vanhempiaan, mutta me vanhemmat voimme vaikuttaa siihen, millainen lapsuus heillä on. Lapsilla on oikeus turvalliseen, huolettomaan ja päihteettömään elämään.

Vieraspostaus Satu Haikara

dreamstimefree_121048

Nipottamisen rajat

Menimme 4-5 vuotiaiden jumppaan Elmerin kanssa ja ohjaajat eivät olleet vielä rataa laittaneet pystyyn. Lapset olivat tulikärpäset housuissaan ja innoikkaita menemän jumppaan. Elmeri halusi näyttää mulle temppuja ja teki niitä siinä odotustilan matolla. Samalla kuulin muutaman vanhemman tuumaavaan lapselleen:

Äiti: ”Sulla on liimaa takamuksessa niin kauan kuin minä sanon.
Lapsi sanoi surullisena:”Saisinko minäkin näyttää temppuja?”
Äiti tuumasi:”Ei, minä irrotan liiman vasta, kun ohjaajat ovat antaneet luvan.”

Tuossa tilanteessa säälin lasta ja jäin miettimään, että ok on hyvä, että äiti pitää kuria lapselleen ja lapsi odottaa kiltisti jumpan alkua.

Mutta mitäpä oisi tapahtunut, jos äiti olisi antanut lapsen näyttää temppunsa hänelle? Olisiko suru tullut puseroon ja olisiko se ollut muilta pois?

Onko nipottaminen aina hyvästä?

Olen ollut usean kertaan tilanteissa, joissa vanhemmat ovat lastensa kanssa ja olen miettinyt usein, että onko aina niin tarpeen nipottaa joka asiasta? Lapset ovat lapsia, joiden kuuluu touhuta, jutella, leikkiä ja olla energisiä. Mitä jos kasvattajana karsin kaikki nuo elementit heistä, niin mitä heistä oikein jää jäljelle? 

Itse ajattelin jumppatilanteessa täysin toisenlailla. Mietin, että jos Elmerillä on niin kova hinku päästä näyttämään minulle hänen osaamistaan, niin sen ilon minä kyllä suon hänelle. Tietenkin pidän huolen, ettei hän häiritse ketään eikä ole tiellä. Säännöt ovat sääntöjä, mutta turha nipottaminen pois,

Sosiaalinen paine

 Onko vanhemmilla noissa tilanteissa niin kova sosiaalinen paine, että nipottamisella nostaa omaa häntäänsä muiden silmissä? En tiedä onko se sitä, mutta joskus kyllä tuntuu siltä. Sosiaalinen paine on tunnetusti vahva vaikuttaja ja on vaikeaa erottua joukosta ja olla erilainen. Huvitti, kun menin Ellan vanhempainiltaan ja reippaalla äänellä moikkasin tuttuani, kun saliin astuin sisään. Koko sali kääntyi katsomaan minua, aivan käyttäydyin normista poiketen ja moikkasin ääneen ihmisiä. Tervehdin uudestaan kaikkia isoon ääneen ja istuin paikalleni. Tilanne osoitti mielestäni hyvin juuri tuon sosiaalisen paineen.

Pää pystyssä saat olla sosiaalisissa tilanteissa. Jos olet kasvatuslinjojesi takana, niin voit seistä pää pystyssä olet sitten sosiaalisessa kanssa käymisessä muiden ihmisten kanssa tai sitten ihan itseksesi lasten kanssa. Ohjeet ja rajat ovat tarpeen, mutta turhaa nipottamista olisi hyvä välttää. Lapset ovat lapsia, eikä heiltä tarvitse aina olettaa täydellisyyttä. 

 

WP_003601

Voiko lasta opettaa ilman pakkoa?!

Opiskelin kasvatustieteitä ja siellä käsiteltiin pedagogista paradoksia eli kysymystä ”Voiko lasta kasvattaa ilman pakkoa?” Voiko lapsi olla vapaa ja itsemääräävä ihminen, jos kasvattaja häntä ”pakottaa” kasvamaan tiettyyn tavoitteeseen? Tämä on kasvatustieteessä paradoksaalinen kysymys ja käytännön elämässä tämä tulee oikein hyvin esille.

Mikäli lapsi haluaa syödä karkkia iltapalalla, annatko?

Lapsen omamääräytyvyys kärsii, mutta sinä määräät kasvattajana missä kaappi seisoo.

Mikäli lapsen pitää opetella petaamaan oma sänky aamuisin, onko ok, että se jää petaamatta, kun ei huvita?

Lapselle on määriteltävä tehtäviä, joihin hän kykenee. Tämä on tärkeä osa kasvatusta: miten osaat määrittää milloin lapsi osaa tietyt asiat ja milloin hän kykenee siihen? Itse olen huomannut, että usein tämä asia menee niin, että asioita kannattaa kokeilla. Kasvattajana huomaat varsin pian, onko tehtävä lapselle liian vaikea ja haastava, vai onko kyse vain laiskuudesta ja viitseliäisyydestä, ”no kun ei kiinnosta”-asenteesta.

Vapaa kasvatus – Mitä se on?

Olen usein miettinyt, kun kasvatuspiireissä puhutaan vapaasta kasvatuksesta. Onko tämä kasvatusmalli nyt sitä, että lapsi saa tehdä juuri mitä itse tahtoo ja oman mielen mukaan? Kasvattaja ei siis aseta näitä tavoitteita/pakkoja lapselle.

Itse en ymmärrä, miten tuollainen homma voi toimia. Lapsista ei tule ihmisiä, jos heille ei opeteta sivistystä ja käyttäytymissääntöjä. Mikäli lapset saisivat toimia miten lystäävät, veikkaisin, että meillä olisi melkoinen yhteiskunta. Kuka olisi se taho, joka asettaisi rajat lapselle? 

Miten kasvattaa ilman pakkoa?

Tämä on hyvä ja mielenkiintoinen kysymys, johon mielestäni ei ole oikeaa vastausta. Se, että joudut määrittelemään kasvattajana rajat lapsellesi, ei mielestäni ole pakkoa, vaan turvallisia rajoja, jossa voi kasvaa turvallisen lapsuuden.

Rajattomat lapset heijastavat pahaaoloaan kouluissa ja päiväkodeissa, joissa rajat saattavat tulla ensimmäistä kertaa vastaan. Yhteiskuntamme on sääntöyhteiskunta, jossa säännöt laatii hallitus, poliisi ja muut auktoriteetit.

Hellä, rakastava ja rajat luova ympäristö on lapselle turvallinen paikka olla. Lapset hämmentyvät, jos heillä ei ole rajoja ja he joutuvat vastaamaan liian isoista asioista itse. Positiivinen pakko lasten kasvattamisessa on hyvä pitää mielessä ja aina sekään ei riitä, valitettavasti. 

WP_002619

Huumorintaju – Oppiiko sen jo pienenä?!

Lapsemme katsoivat youtubesta vaaleanpunaista pantteria ja yhtäkkiä molemmat alkoivat räkättää ihan täysillä. Mielenkiinnosta menin katsomaan,  mikä siinä oli niin hauskaa ja täytyy sanoa, että kyllä muakin nauratti.

Olen jäänyt useasti miettimään, että mistä huumorintaju oikein syntyy, jos on syntyäkseen? Vaikuttaako siihen ympäristö ja onko sekin asia, jonka oppii jo pienenä? Jos pienenä asiat nauratti, niin oletko  yhtä herkkä huumorille myös vanhempana?

Naura yhdessä lasten kanssa

Sen olen huomannut, että lapset oppivat tehokkaasti mallista. Malli-opppiminen on kaiken a ja o. Behavioristinen oppinäkemys korostaa juuri tätä ärsyke-palkinto oppimista, jossa lapselle annetaan ensin ärsyke eli opittava asia ja sitten kun onnistumisia tulee niin niistä saa palkinnon. Kun vanhemmat nauraa jutuille, se tarttuu lapsiin ja lapsetkin nauravat jo varsin pienenä mukana, vaikka eivät tajuaisi vielä jutuista yhtään mitään.

Mieheni on opettanut lapsillemme kovasti huumoria ja he tykkäävätkin yhdessä katsoa ohjelmia ja opetella erilaisia lausahduksia ulkoa. Eräänä päivänä tulin töistä kotia ja lapsemme katsoivat isänsä kanssa videota, jossa ”hullumies” riehui onnensa kukkuloilla ja huusi jonkin sortin kannustushuutoa. Ei mennyt kuin muutama päivä, niin kuulin lapsiemme ja isän hokevat tuota juttua yhdessä.

Opi nauramaan itsellesi

Parasta on, jos osaa nauraa itselle ja omille munauksilleen. Aina ei voi olla täydellinen, tai paremminkin ei koskaan tule sitä olemaan. Miksi sitten tämän elämän täytyisi olla niin vakavaa?! Naura itsellesi, kun mokaat. Samalla näytät lapsille, että ei tämä elämä niin vakavaa ole.

Nauramisessa parasta on se, että se tarttuu. Kun näet positiivisen ja nauravaisen ihmisen, tulet itsekin paremmalle tuulelle. Olen usein huomannut, että jos itsellä on huono päivä. niin lasten seurassa, et voi olla myrtsinä, koska he näyttävät ilonsa ja surunsa niin spontaanisti, että sekin tarttuu.

Nauru pidentää ikää. Opitaan ja opetellaan huumorintajua yhdessä lapsien kanssa. On huippua, jos elämässä on iloa ja naurua ja ennen kaikkea positiivisuutta ympärillämme. Heitän haasteen juuri sinulle: Naurata jotain ihmistä tänään ja huomaa kuinka hyvälle tuulelle siitä itsekin tulee.

WP_013758

Kodin ja koulun yhteistyö osana arkea (vieraspostaus)

Mitä asioita sinulle tulee ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan kodin ja koulun eli lapsen opettajien ja vanhempien välisestä yhteistyöstä?

Tavallisimpia yhteistyön teknisiä välineitä ovat sähköiset reissuvihkot helmi ja wilma, vanhempainvartit ja koulun vanhempainillat. Paras väline taitaa kuitenkin olla molemminpuolinen aktiivisuus.

Reissuvihko

Meillä helmi on ahkerassa käytössä. Läksyt tarkistellaan sieltä lähes päivittäin, jotta ne tulisi myös tehtyä. Todellakin tarkistellaan, sillä mitä isommaksi lapset ovat kasvaneet, sen enempi heidän tulee jo ottaa itse vastuuta tehtävistään ja opetella itse huolehtimaan mukaansa tarvittavat välineet esim. liikuntatunneille. Huomautusmerkinnöiltä ei ole vältytty. Vaikka vastuuseen pitää oppia, mielestäni missään vaiheessa ei silti saisi jättää reissuvihkon käyttöä ja seurantaa yksin lapsen vastuulle omilla oppilastunnuksilla, vaikka hän olisi jo yläluokilla. Esimerkiksi koulusta pois jääminen ilman pätevää syytä tulee sitä kautta pian vanhempienkin tietoon poissaolomerkinnän muodossa.

Vanhempainvartti

Vanhempainvartti on todella arvokas tapa kuulla opettajalta suoraan, miten omalla lapsella koulussa menee. Vaikka kyselemmekin lapsilta usein, miten päivä meni ja miten kavereiden kanssa sujuu, opettajalta saa enemmän käsitystä, miten lapsen varsinainen opiskelu sujuu. Tapaaminen on myös mahdollisuus kertoa lapsen kodin asioista opettajalle. Monessa asiassa luottamuksellinen avoimuus auttaa lasta eteenpäin.

Vanhempainillat

Itse en ikävä kyllä ole syystä tai toisesta vielä näihin kertaakaan osallistunut. Mitä niissä mahtaa tapahtua, kertokaa. Olen kuullut, että lastemme koulussa niissä joskus on kokoonnuttu luokittain keskustelemaan opettajien ja vanhempien kesken. Ilmeisesti koulun yleisistä asioista saa noissa illoissa paremmin tietoa ja kehitellään ideoita.

Yhteistyön hedelmiä

Reissuvihkoa aktiivisesti seuraamalla saa aika nopeasti tiedon esim. ikävistä lähes joka syksy esiintyvistä ongelmista, kuten lapsia ahdistelevista kyytiin kyselijöistä. Koulumatkat ovatkin tärkeä osa koulupäivää ja sinällään oppimistapahtuma. Koulukiusaaminen on myös yksi ikuisuuskysymyksiä. Miten toimia tai mitä ajatella, jos oma lapsi ja useampi tämän kaveri kertovat jatkuvasti samasta luokkansa oppilaasta, joka tuntuu joutuvan jatkuvasti hankaluuksiin ja riitoihin toisten kanssa? Haluaisitko itse kuulla, jos kyseinen lapsi olisi omasi ja miten asia olisi paras ottaa esille?

Koulun ja kodin yhteistyölle löytyy useita eri keinoja, mutta pääasia on, että on itse vanhempana aktiivinen. Kuitenkin on syytä muistaa, että opettajia ei kannata turhaan kuormittaa jatkuvilla kyselyillä. Joskus voi olla järkevämpää ottaa puhelin kouraa ja soittaa ja kysellä suoraan kuulumisia, jos tuntuu, että niistä on jäänyt paitsi. 

(Vieraspostaus: Satu Haikara)

sadut

Onko sadut totta?!

”Hammaskeiju tulee hakemaan hampaan, kun laitan sen tyynyn alle.”
”Näkki asustaa vedessä ja vetäsee sut mukaansa, jos menen yksin liian lähelle vettä.”

Sadut, ne ihanat sadut. Lapset usko on uskomattoman hienoa. Puhuimme Ellan, 6v, kanssa saduista ja kysyin Ellalta, että onko sadut totta? Ella sanoi: ”Onhan ne. Niinkuin hammaskeiju.” Huomasin siinä hetkessä, että lapsen usko on vielä niin vahva, vaikka sitä koitan horjuttaa, niin hän uskoo siihen ihmeeseen, että hammaskeiju vie hampaan. Ja samalla jäin ajattelemaan, että tosi ihana juttu. Sadut ovat niin totta, kun lapsi niistä itselleen tekee.

Satujen ihmeellinen maailma

Hammaskeijusta tuli meilä todellinen tarina, kun Ellalta lähti ensimmäinen hammas. Ella sanoi illalla, että laittaa hampaan tyynynsä alle, jotta hammaskeiju voi hakea sen. Tuumasin, että laitetaanko hammas pieneen minigrippussiin, niin se ei mene hukkaan, kun on niin pieni. Ellalle ajatus oli ok. Meni yö ja tuli aamu ja mitä ihmettä!!! Hammaskeiju ei ollutkaan käynyt. Siinä samassa hetkessä, kun Ella tuli huoneeseeni itku kurkussa, huomasin, että miten kamalaa on, jos satua ei pidä yllä. Tosiasiassa olin täysin unohtanut koko asian. Tyhmä äiti! Onneksi Ella itse pelasti tilanteen: ”Hammaskeiju ei nähnyt hammasta, kun se oli pussissa. Onneksi vielä on yö, joten ehkä se ehtii sen vielä hakemaan!”. Olin tyytyväinen lapsen tapaan ratkaista pettymys ja ennen kaikkea selittää se. Tuin Ellaa hänen mietteissään ja lähdin alakertaan hakemaan rahaa :). Ella meni nukkumaan ja kas kummaa, hammaskeiju olikin käynyt aamulla hänen herätessään. Ja oli itseasiassa käynyt vielä tuplastikin, kun isäkin oli hoitanut hommansa :).

Miksi saduista pitäisi luopua?!

Jäin miettimään, että miksi ihmeessä aikuisten täytyy sadut lopettaa. Kyllä lapsi antaa sadulle periksi, kun on siihen valmis omassa maailmassaan. Esimerkiksi joulupukista on selvästi jo tieto lapsella, että niitä voi olla monta ja äiti ja isä ja mummokin voi auttaa halutessaan pukkia ja kaikki voi antaa toisille jouluna lahjoja. Vielä kuitenkin se magia, että joulupukki tuo lahjat, on jotain suurta ja todella ihanaa!

Mielestäni on mahtavaa, että lapset uskaltavat olla lapsia, eivätkä koita aikuistua liian aikaisin. Tästä hyvänä esimerkkinä oli, kun Ella tuli eräänä päivänä kotiin koulusta ja tuumasi minulle: ”Minulla on salaisuus, jota en kerro koulussa.” Kysyin, että voiko sen äidille kertoa ja Ella sanoi: ”En kerro, että tykkään prinsessoista!” Sanoin Ellalle, että kuule sä saat tykätä prinsessoista ja vaikka muut ei tykkäiskään, niin se on ihan ok. Minäkin tykkään prinsessoista. Sadut saavat elää ja niihin liittyvät mielikuvitusasiat, kunhan ne ei liikaa sekoitu oikeaan elämään.

Eläköön satujen ihmeellinen maailma. Joskus on aikuistenkin syytä sukeltaa satujen maailmaan ja antaa mennä vain! Sadut ovat uskomaton rikkaus lapselle ja mielikuvitukselle.

tylsaa

Mikä minusta tulee isona?!

”Äiti, milloin sinä päätit sen mikä sinusta tulee isona? Voisiko minusta tulla prinsessa tai näyttelijä tai johtaja?”

”Minä haluan olla palomies tai poliisi!”

Todellakin isoja kysymyksiä. Mikä minusta tulee isona? Oli mielenkiintoista keskustella lapsien kanssa siitä, mitä he haluaisivat isona tehdä, kun  sama kysymys on pyörinyt itsellänikin tässä mielessä jo useita vuosia. Mitä todellakin haluaisi tehdä, kun mahdollisuuksia on niin paljon?

Unelmat – pidä ne mielessä

Lapsien haaveillessa isona tulemisen juttuja on hyvä muistaa, että unelmat kuuluvat elämään ja niitä kannattaa ylläpitää. Alitajunta on jännä asia ihmisellä. Se muistaa lapsen haaveilut vielä aikuisenakin. Jos lapsena ei ole haaveillut, että voisi olla mahtava ja iso ja pelastaa maailmaa, ei sitä aikuisenakaan helposti usko. Lapsen usko on jotain uskomatonta ja ennen kaikkea nuo haaveilut.

Olen huomannut, että unelmat, jotka minulla on ollut mielessä pitemmän aikaa, alkavat nostaa päätään tilanteessa, kun on pakko vaihtaa suuntaan. Miksi ihmeessä olen miettinyt asioita niin kauan? Miksi en ole ollut kuin lapsi, joka sanoo päättäväisesti ”minusta tulee tähti”? On ollut hauska pohtia asioita myös lapsien kanssa, kun heiltä saa usein niin mahtavia ideoita.

Kysyinkin Elmeriltä, 4v, että mitä jos äiti tulisi leikkimään sun kanssa päiväkotiin? Elmeri tuumasi: ”Joo, ja sit me voitaisiin olla pollaria ja rosvoa ja ninjaleikkejä. En tiiä ottaisivatko pojat sua leikkeihin, ku et oo poika.” Aivan, en ole poika :).

Ellalle heitin idean, että mitä jos tulisin opettamaan heidän luokkaa. Ella tuumasi:” Heh, äiti ethän sä oo ope! Juha on meidän ope.” Hih, niin konkreettista ajattelua. Aivan, en ole Juha, enkä ope, ainakaan vielä :).

Mikä on tärkeintä?

Kun aikuisena aletaan miettiä, että mikä minusta tulisi isona, pohditaan usein palkkaa tai sitä, että onko töitä kyseisellä ammattiryhmällä. Lapset pohtivat asiaa ihan eri näkökulmasta. Heidän isona jutut ovat niitä oikeita unelmia ja haaveita. Usein pojat ihailevat poliiseja tai palomiehiä, jotka pelastavat ihmisiä pulasta. Tytöt taas haaveilevat olevansa prinsessoja tai äitejä. Jäinkin miettimään, että miksi en itsekin miettisi lapsenlailla: ”Mitä oikeasti haluaisin ja mistä oon haaveillut?”

Tuetaanko nuoria tarpeeksi isojen kysymysten edessä?

Nuoret joutuvat melko nuorena tekemään päätöksen mikä heistä tulisi isona. Jo valinta meneekö lukioon tai ammattikouluun, on eräänlainen valinta. Toinen valinta on opiskelupaikan valinta ja ennenkaikkea sinne pääseminen. Ei ole yhtään selvää, että johonkin kouluun pääsisi tuosta vaan, vaan sinne on tehtävä töitä. Mahdollisesti useita vuosiakin.

Olenkin usein miettinyt, että miksi ihmeessä yläasteella ei käynyt puhumassa oikeita työelämän edustajia, jotka olisivat kertoneet ammattiryhmästään ja ammatistaan. Mitä se oikeasti tarkoittaa olla diplomi-insinööri tai sairaanhoitaja? Mitä he oikeasti tekevät työkseen? Muistan itsekin, kun mietin lukioikäisenä, että miksi haluan ja en todellakaan tiennyt mikä minusta isona tulisi. Menin vain mielijohteesta jonnekin, minne ehkä muut halusivat että menen. En ole katunut päätöstäni pätkääkään, sillä olen huomannut, että kun menee sinne minne vähiten odottaa itsensä menevän, voi saavuttaa melkoisesti. Olen kehittynyt ja saanut mahtavia kokemuksia, joista on minulle todella paljon hyötyä nyt miettiessäni mitä oikeasti haluan.

Enkä ole varma onko siihen yhtä ainoaa vastausta. Kun haluaisi tehdä niin paljoa :).

Isot päätökset, ovat ne tehtävä nuorena tai aikuisena, ovat isoja juttuja, joiden päättämiseen ja pohtimiseen tarvitaan usein tukea. 

WP_001130

Sä oot mun paras kaveri

”Sä oot mun paras kaveri!”

Kuinka hellusta on kuulla, kun isosisko sanoo pikkuveljelleen noin? Tuona hetkenä tietää vanhempana tehneensä jotain oikein

Sisarusten rakkaus

Vanhempana saa olla ylpeä siitä, että sisaruksilla on hyvät välit. On mahtavaa katsella sitä, kun isompi auttaa ja tukee pienempää ja leikit menevät hyvin yhteen. Sisaruksissa huippua on se, että he opettavat elämän tärkeitä taitoja toisilleen. Miten tavaroita jaetaan, miten ihmisille puhutaan, miten anteeksi pyydetään, jos toisen mielen pahoittaa etc. Ja kun aina ei mene hommat putkeen, niin opitaan myös ne vaikeimmat asiat elämässä.

Vanhemmat usein miettivät perhettä perustaessa, että kuinka monta lasta heidän perheeseen sopisi, jos luoja niin suo. Lapsien kasvattaminen on kovaa työtä ja siinä on hyvä miettiä omat voimavaransa ennen päätöksiä tehdessä. Sisarukset ovat hieno ja arvokas asia elämässä. Itse olen ollut todella onnellisessa asemassa, kun minulla on neljä sisarusta. On isoveljiä, isosisko kuin myös pikkusisko. Kaikista on ollut iloa elämäni varrella, enemmän tai vähemmän.

Oikeudenmukaisuus

Sisarukset mittailevat itseään suhteessa toisiinsa ja vanhemmat voivat vaikuttaa siihen olemalla oikeudenmukaisia jokaista lasta kohtaan. Kukaan ei saa toista syrjiä, eikä kukaan saa olla parempi kuin toinen. Sisarsuhteet ovat ihmissuhteita, joihin ei voi suoranaisesti vanhemmat kuitenkaan vaikuttaa. Se on kahden ihmisen kauppa, joka syntyy tai on syntymättä. Oikeudenmukaisuuden ilmapiirissä kasvaneet lapset saavat kuitenkin tasaveroisen ilmapiirin kasvaa ja muodostaa näitä kauppoja keskenään. Onnistuuko kaupat on sitten heidän välinen asia, kunhan vain ympäristö on turvattu.

Sisarukset ovat rikkaus elämässä.

WP_000887

Laatuaika – kahden kesken

”Äiti, lähdetäänkö tyttöjen reissulle?”

Olimme lomareissulla Malagassa ja Ella, 6v, halusi kovasti lähteä shoppailemaan minun kanssani kahdestaan. Oli tärkeää, että lähdemme kahdestaan ilman miehiä reissulle. Niinpä otimme laukut selkään, juomapullot käsiimme ja lähdimme kävelemään 4 km päässä oleviin kauppoihin.

Paluumatkamme ostosreissulta oli 4 kilometriä ylämäkeä kuumassa paahteessa. Arvatkaapa mitä? Valittiko tyttö? Ei todellakaan. Nyt ei ollut mitään aihetta siihen, kun hänellä oli kaikki hyvin. Välillä pysähdyimme juomaan ja höpöttämään. Välillä lauloimme. Niin matka eteni ja oltiin perillä. Asenne tehtävän alussa vaikutti siis lopputulokseen myös. Muuten niin pitkältä ja kurjalta tuntuva matka, sujui nyt kuin lentäen, kun oli jo voittaja.

Kuinka tärkeää on antaa laatuaikaa lapselle?

Lapset rakastavat ja janoavat huomiota. Pienet hetket, jolloin lapset saavat olla vanhempiensa täyden huomion alla, ovat heille todella tärkeitä. Tyttäremme nautti ajastamme suunnattomasti, juttelimme tyttöjen juttuja ja suunnittelimme tulevia synttäreitä. Paljon oli juteltavaa ja toisille jaettavaa. Samaan aikaan poikamme Elmeri sai täydellistä huomiota isältään, joten molemmat voittivat. Sisarukset normaaliarjessa joutuvat taistelemaan useimmiten vanhempien huomiosta ja laatuaika takaa heille tuon täydellisen huomion. Edes hetkeksi.

Olen huomannut, että esimerkiksi päiväkodista lapsia hakiessani, oli molemmilla lapsilla paljon asiaa. Tällöin oli todella tärkeää antaa molemmille mahdollisuus kertoa omat juttunsa. Usein sovimmekin niin, että eskarilainen saa mennä edeltä ominpäin kotiin, kun tuntee turvallisen reitin ja pienemmän kanssa jutellaan matkan aikana. Vanhempi lapsi oli tosi ylpeä siitä, kun äiti luotti hänen kykyynsä mennä yksin kotiin ja kotona hän sai mahdollisuuden kertoa päivästään. Näin ei tarvinnut kilpailla kumpi kertoo ensin. Nyt koulun alkaessa huomasin saman asian. Hain nimittäin koululaisen iltapäiväkerhosta, joka on matkani varrella päiväkodille. Ajaessamme päiväkodille koululainen ehti kertoa päivänsä asiat ilman kiirettä ja päiväkotilainen sitten kotimatkalla. Ja olipas meillä kivaa. Molemmat sai oman aikansa loistaa äitinsä silmissä.

On ihana sama mitä tekee, kunhan on läsnä

Meidän ostosreissu Ellan kanssa osoitti minulle sen, miksi näitä kahden keskisiä aikoja pitää viljellä normiarjessakin. On mahtavaa huomata miten paljon lapset nauttivat tuosta laatuajasta, jota vanhemmaltaan saavat. Ei ihme, että ammattilaiset promottavat sitä, että ei ole väliä mitä tekee ja kuinka kauan, kunhan on läsnä. Lapselle merkitsee paljon jo se, että vanhempi on esimerkiksi legoleikissä mukana, vaikka vähän löysemmällä meiningillä. Pääasia, että on mukana ja on läsnä.

Laatuaika keskellä kiireiden on tärkeä asia. Mikä sen täydellisempää, kun saada hetken täydellinen huomio vanhemmalta varauksettomasti.

the happy family

Oidipaalivaihe – rikkautta tunne-elämään

”Äiti, minä menen isona sinun kanssa naimisiin!”
”Ei isä saa nukuttaa minua, minä haluan äidin nukuttamaan.”
”Minä istun äidin vieressä.”
”Et saa halata isiä, sinun pitää halata mua.”

Oidipaalivaihe kuuluu yhtenä psykologisen kasvun vaiheena lapsen elämään. Vaiheessa eroottiset tunteet suuntautuvat ensimmäistä kertaa lapsen itsensä ulkopuolelle. Poika kohdistaa eroottiset tunteensa äitiin, tyttö isään. Poikamme Elmerin 4v kanssa tämä vaihe on ollut todella selkeä, onhan nyt ihailun kohteena ollut minä eli äiti. Tytär ihailee isäänsä ja sen vuoksi tytär helposti irtaantuukin äidin helmoista, kun taas pojan on helppo pysytellä helmoissa ja olla äidin poikana.

Toinen on niin hellunen

Jari Sarasvuo kertoi Yle puheessa hyvin erään psykologin sanonnan, että isän tehtävä on saada poika pois äidin helmoista. Nyt ymmärrän tuon sanonnan tärkeyden oikein hyvin, kun Elmeri on osoittanut millainen oidipaalivaihe voi oikeasti olla.

Äitinä voi olla hyvin mairea, kun on pojalleen todella tärkeä ja poika kaipaa äitiään joka paikkaan. Tässä kuitenkin voi olla se vaara, että jos äiti ei anna isän tulla pojan ja itsensä väliin, voi poika hyvin jäädä äidin pojaksi. On hienoa, että poika kaipaa halailuja ja äidin tukea asioissa,  mutta isän on otettava roolia ja vietävä poika miesten maailmaan. Isänkin on kelvattava, tykkää poika siitä tai ei. Lapsi ei saa määräillä, kuka häntä hoitaa ja miten, vaan vanhempien on syytä ottaa yhdessä roolia. On kyseessä sitten tyttö tai poika.

Oidipaalivaiheen yli

Kuten muidenkin psykologisten kasvuvaiheiden niin myös oidipaalivaiheen yli pääsee hienosti, kun tunnistaa vaiheen ja siihen liittyvät asiat. Asioita ei kannata ylikorostaa ja muistaa se, että ne ovat totta lapselle. Vanhemmat toimivat nyt psykologisen kasvun objektina, kun lapsi on kasvun subjekti. Lapsen kehitykselle on tärkeäää, että oidipaalivaihe eletään, sillä ratkaisemattomana oidipaalivaihe saattaa ilmetä mm. auktoriteettiongelmina, kilpailutilanteiden pelkoina, estoina rakkauden kohteen omistamisessa ja taipumuksessa tulla krooniseksi häviäjäksi.

Aikuisten tehtävä on tunnistaa oidipaalivaihe ja kasvattaa lasta yli vaiheen. Mikäli lapsi takertuu vanhempaansa, voi keinona toimia se, että toinen vanhempi ottaa vastuuta enemmän asioissa ja vaihdetaan roolia. Se ei tarkoita sitä, että lasta kiusattaisiin vaan näytetään, että lapsi ei määräile ja komentele vanhempiaan ja molemmat vanhemmat ovat yhtä hyviä hoitajan roolissa. Mikäli lapsi kietoutuu toiseen vanhempaansa, on tärkeää korostaa toisen vanhemman hyviä puolia ja kyseenalaistaa lapsen ajatuksia. ”Mitäpä, jos tällä kertaa isä nukkuttaisi teidät? Isä voi kertoa sen susijutun, mitä äiti ei osaa.” Toimii meillä. Eli kun tehdään isän ja pojan välisestä jutusta erikoinen, poika saattaa kummasti halutakin isänsä nukuttamaan äidin sijasta. Tai mitäpä jos äidillä sattuu juuri iltaisin olemaan harrastukset tai työjuttuja, ja lapsella ei ole muuta vaihtoehtoa. Myös vuorotteleminen on hyvänä apuna tähän. Mikäli eilen oli isän vuoro pestä esimerkiksi hampaat, niin tänään on äidin vuoro. Ja kun tuo on molemmin puolin sovittu asia niin siitä on helppo pitää myös kiinni.

Kasvun eri vaiheet on hyvä tunnistaa, jotta niihin osaa puuttua vaikeissakin tilanteissa. Lasta kannattaa auttaa yli vaiheen  kannustamalla ja ohjaamalla ajatuksia. Yhdessä vanhemmat auttavat toisiaan, jos lapsi takertuu jompaan kumpaan vanhempaan. Yhdessä teemme enemmän.

vahankautety

Uudenlainen nettikirppis, melko kätevää!! www.vahankaytetty.fi

Tutustuin tänään uudenlaiseen nettikirppikseen, jossa myyjät kuvaavat tuotteensa, hinnoittelevat ne ja laittavat lähimpään Siwaan/valintataloon postitettavaksi palveluun, joka hoitaa myymisen sinun puolestasi. Ostajana voit ostaa useammalta myyjältä ja myyjä on ostajalle anonyymi. Melko kätevää!!

Mikä se tämä palvelu oikein on? Vähän käytetty :).

Aivan, vaatteet, urheiluvälineet, äitiysvaatteet etc. ovat yleensä vain vähän käytettyjä ja ne kannattaisi myydä. Palvelun nettisivulta löytyy todella hyvin tietoa palvelusta, joten kannattaa ihmeessä käydä tutustumassa. Lisäksi palvelulla on facebook sivu ja hienoja palvelun kuvausvideoita, jotka selventävät asiaa enemmin.

http://vahankaytetty.fi/
http://vahankaytetty.fi/videot
https://www.facebook.com/vahankaytetty

Tutustuin yrityksen tapaan toimia ja huomasin muutaman asian, kun vertasin asiaa itse suosimaani helppo myynti- kirpputoripalveluun. Itse olen melko laista kirpputorilla myyjä ja en jaksa nähdä kovasti vaivaa enkä käyttää aikaa myymiseen ja säätämiseen, joten tuo helppomyynti, jossa vien vain tavarat myyntiin ja saan voitosta 50%, on toiminut minulle oikein hyvin. Nyt vahankaytetty.fi palvelu tarjoaa minunkin kaltaisille laiskoille kirpputori-ihmisille mahdollisuuden myydä vaatteita ja kierrättää niitä.

Palvelun hyviä puolia:

+ Laita vaatteet myyntiin eränä, palvelu myy vaatteita lisäämällä +1e hinnoittelemaasi hintaan.

+ Vaatteet ovat myynnissä 4 viikkoa, joka viikon jälkeen tuotteen hintaa lasketaan 20%, jotta vaate saataisiin varmasti myytyä.

+ Mikäli vaatteita ei saada myytyä 4 vkon aikana, tuotteet poistuvat palvelusta ja voit lunastaa ne postimaksulla itsellesi.

+ Provisiot maksetaan asiakastilillesi, josta voit siirtää provisiot omalle tilillesi vaivatta. Provisioista vähennetään 8,90 e postitus- ja käsittelykustannukset per vaate-erä.

+ Palvelu tukee hyväntekeväisyyttä. Jokaisesta vaatteista lahjoitetaan 0,1e hyväntekeväisyyskohteelle, jonka saat itse määrittää. Lisäksi voit halutessasi antaa hyväntekeväisyyten ei-myydyt vaatteet. Mielestäni mahtava juttu!!!

+ Tietotekniikan ihmisille suunnattu palvelu :)

Palvelun heikkouksia:

– Jos et osaa tietokonetta käyttää, on palvelu sinulle vaikea. Toisaalta silloin kannattaa ottaa yhteys lähimpään ATK-kursseja tarjoavaan palveluun, sillä tietokoneet ovat nykypäivää :).

– Jonkun verran täytyy töitä tehdä, jotta saat tuotteet myyntiin, mutta tämähän on joka kirppiksen juttu, joten ei sinällään niin suuri miinus kuitenkaan.

– Myyntiin on järkevää laittaa isompia eriä vaatteita, jotta proviikkaa saisi käteen myymisen jälkeen.

Asiaa pohtiessani tulin siihen tulokseen, että täytyyhän palvelua kokeilla. Kyllähän nuo vaatekomerot on joskus räjäytettävä, joten tässä on oikein hyvä syy tehdä se juuri nyt! Ei muuta kuin vaatekaappeja perkaamaan ja palvelua kokeilemaan.

WP_010794

Hintatietoisuus

”Neljä euroa puolen litran limsapullo, onpa kallista!”
”Nuo jäätelöpallot maksavat saman verran kun neljä jäätelöä kaupassa.”
”Kahdeksan euroa (parkkimaksu), onpa kallis.”

Hintatietoisuus on hyvä asia oppia jo pienestä pitäen. Kun rahan arvon ymmärtää ja käsittää, osaa suhteuttaa ostoksiaan oikeassa mittakaavassa. Kun lapset ymmärtävät, että joku asia on kallis, ei turhanpäiväistä kinuamista tule kaupassa ja asioista pystytään keskustelemaan järkevästi.

Ella, 6v, on todella kiinnostunut raha-asioista. Hän perusti kaupan ollessaan 5v ja sen jälkeen on meillä kauppaleikkejä leikitty todella paljon. Ellaa kiinnostaa kovin mitä asiat maksavat ja ovatko ne halpoja vai kalliita. Onkin ollut mielenkiintoista huomata, miten hän asioita tarkkailee joka paikassa missä liikumme.

Olimme asuntomessuilla Jyväskylässä ja Ella käveli jäätelökioskin ohi. Ensimmäisenä hän tarkisti hinnat ja tuumasi minulle: ”Äiti, jäätelöt maksavat täällä 4e ja 6e. Ei todellakaan kannata ostaa täältä.” Oli helppo tuumata, että se on totta. Tuolla rahalla saamme esimerkiksi kaupasta 4 jäätelöä eli kannattaa nyt hetki odottaa ja malttaa.

Rahan suhteellisuus

Lapset yleensä haluavat kaiken kaupasta. ”Äiti osta tämä lego” kuuluu lelukauppaan astuessamme, vaikka kotona legoja on kilokaupalla. Lapset hamuavat lisää ja lisää materiaalia, vaikka eläisivät jo yltäkylläisyydessä. Tässä kohtaa on hyvä muistuttaa lapsia, mikä on järkevää ja mikä ei.

Olemme usein keräilleet pulloja ja tölkkejä luonnosta, jos niitä olemme nähneet. Tuossa on kaksi hyvää pointtia. Ensimmäiseksi lapset oppivat, että roskittaminen on tyhmää ja toisena pointtina lapset oppivat, että pulloista saa rahaa kaupasta. Kun pullot ollaan palautettu, lapset yleensä haluavat tuhlailla saamansa rahat. Tässä kohtaa nostan esille säästämisen tärkeyden. Onko järkevää tuhlata 20 senttistä, vai mitäpä jos sen säästäisi ja keräisi isomman summan? Tämän jälkeen lapset mielellään vievät rahansa säästöpossuihin, jotka täyttyvät pikkuhiljaa.

Säästämisen tärkeyttä kannattaa korostaa materiaalisessa maailmassamme. Aina ei ole järkevää tuhlata kaikkia rahoja mitä käsiinsä saa, vaan kerää niitä ja käyttää ne sitten järkevällä tavalla.

WP_003909

Sisarkateus

”Äiti mitä minä saan, kun Ella sai mekon?”

”Ostetaan sulle sitten, kun löydetään jotain tarpeellista.”

”Mutta, Ella sai ja minä en saanut. Epistä!”

Sisarkateus on asia, joka on monessa eri asiayhteydessä voimassa meillä. On kyse sitten jonkun asian ostamisesta, tai syntymäpäivästä tai ketä äiti halaa ensin, aina tulee kiistaa siitä, kumpi saa nyt olla ensin ja kumpi jäi nyt enemmän tai vähemmän paitsioon. Joskus tilanteet hiukan huvittavat, mutta kun niitä alkaa miettiä enemmän, huomaa usein sen miten tärkeää on todellakin kohdella tasapuolisesti jokaista yksilöä. Aina siihen ei pysty ja varsinkin kun elämäntilanteet muuttuvat, niin se ei aina ole edes mahdollista.

Ole tasapuolinen

Vanhemmat voivat tehdä osansa sisarkateuteen. Mikäli lapset kokevat, että heitä kohdellaan tasapuolisesti ja jokainen saa oman huomionsa omalla vuorollaan ei kränää synny niin helposti sisarusten välille. On tärkeää huomioida jokaista lasta vuorollaan 100%:sti, ettei aina joudu kilpailemaan vanhempien huomiosta ja siitä, että saa äänensä kuuluviin.

”Ella aina keskeyttää!” Tuumaa Elmeri 4v, kun isosisko ei anna hänelle vuoroa kertoa asioista. Noissa tilanteissa huomaa, miten tärkeää on se, että pienimmällekin suodaan kerronnan mahdollisuus, vaikka kerronta ei olisikaan välttämättä niin rikasta ja järkevää kuin vanhemmalla sisaruksella. Elmerille on tärkeää, että hänenkin sanomat ovat tärkeitä ja tämän vuoksi olemmekin jakaneet vuorot niin että, jokaiselle suodaan mahdollisuus ja kun joltain kysytään, niin hän vastaa.

Asiat muuttuvat

Tasapuolisuus on asia, jonka huomaa vanhetessa. Se on todella tärkeää, että ihmisiä kohdellaan tasapuolisesti ja kaikki kokee olevansa samanarvoisia. Kuitenkin on tilanteita, joissa ei voi ajatella tasapuolisesti esimerkiksi jos elämässä tapahtuu jotain kovin yllättävää, työpaikka menee tai joku sairastuu. Silloin ei välttämättä ole enää mahdollista tehdä asioita samallalailla kuin ennen ja se on ihan ok.

Vanhemmat voivat ottaa käyttöönsä tiettyjä periaatteita, joita koittaa noudattaa tasapuolisesti tilanteista riippumatta. Kyse voi olla esimerkiksi syntymäpäivistä tai rippilahjasta. Asian ei tarvitse olla edes mitenkään iso, kunhan jokainen saa sen ja se on jokaisen yksilön etuoikeus omalla vuorollaan. Jokaista lasta kun kohdellaan samanarvoisesti, ei sisarkateus pääse jylläämään.

Sisarkateutta voi pienentää toimimalla tasapuolisesti. Jos jokainen lapsi kokee olevansa tärkeä, ei sisarkateus pääse jylläämään. Vanhemmat voivat tehdä sopimuksia lasten kanssa, jossa tasapuolisuutta korostetaan ja jokainen huomaa, että on ihan yhtä arvokas kuin sisarensa. Pienet asiat merkitsevät, keskittykäämme niihin.

WP_013758

Koulu alkaa – vanhemmat oletteko valmiina!!

Apua, koulu alkaa todellakin kolmen yön päästä?!

Jäin pohtimaan äitinä, että mitä se oikeastaan nyt tarkoittaa meidän perheessä.

10 Kysymystä kouluun lähdön edellä

1. Onko aamutoimet tiedossa lapsella?
2. Osaako hän ottaa kaikki tarvittavat tavarat mukaansa, kun kouluun lähtee?
3. Miten kellon käyttö?
4. Miten koulussa alkaa sujua?
5. Saako koululainen kavereita ja pääseekö mukaan porukoihin?
6. Miten koulun ja kodin yhteistyö lähtee sujumaan? Miten kommunikointi opettajan kanssa onnistuu?
7. Miten iltapäiväkerhoon siirtyminen sujuu?
8. Miten puhelimen ja avaimen kanssa toimiminen sujuu?
9. Viihtyyhän lapsi koulussa?

ja loppujen lopuksi yksi viimeinen kysymys

10. Huolehdinkohan ihan turhasta?!?!

Huomasin, että kysymyksiä oli yhtäkkiä oikeastaan melko monta, vaikka oon tuudittautunut ajatukseen, että kyllähän meidän Ella pärjää. Jaa-a, saa nähdä mitä sitten todellisuus on parin päivän päästä :). Eniten ehkä vanhempana mietityttää, että eihän lasta aleta kiusata koulussa ja saahan hän kavereita. Kuitenkin sosiaalinen paine ja sosialistuminen on nykymaailmassa äärettömän arvokasta ihan loppuelämää ajatellen myös.

Antamalla vastuuta – lapsi oppii itsenäistymään

Itsenäistyminen on tärkeä asia myös kouluun lähdön tiimoilla. Pieni äidin ja isän pallero on nyt iso koululainen, jonka täytyisi itse pärjätä koulumatkoilla ja koulussa, ilman joka hetkistä valvontaa. Uskon siihen, että kun lapselle annetaan vastuuta, niin hän myös sen vastuun kantaa. Päteehän tämä niin joukkuelajeissa kentällä, kuin työelämässä, sillä vain vastuuta antamalla pelaaja kentällä tai työntekijä töissä voi kyetä parhaimpaansa.

Vastuun antamista on ollut hyvä harjoitella nyt kesälomalla. Olen huomannut, että miten tyttömme kasvaa oikein silmissä 10 cm, kun pyydän häntä käymään kaupassa yksin tai lainaamassa kirjastosta kirjan. Noista pienistä isoista jutuista huomaa, miten tärkeää on se, että lapsi saa vastuuta, ja vastuu on sen suuruinen, minkä hän jaksaa hartioillaan kantaa.

Kaikki menee hyvin

Vanhemmilla, varsinkin äideillä, on tapana murehtia suuria uusia askeleita lapsien elämässä. Kysyinkin mieheltäni huvikseni, että mikä häntä huolestuttaa tyttäremme kouluun lähdössä :). Arvatkaapa kuinka monta kysymystä sieltä tuli?! Aivan, ei yhtään. Ja ehkä hyvä niin. Parempi, että ei murehdita turhia ja luotetaan siihen, että kaikki menee hyvin. Onhan siellä muutkin pärjänneet, niin miksei meidänkin tyttäremme.

Kouluun lähtö on iso askel pienelle lapselle. Vanhemmat voivat kannustaa positiivisesti lasta ja olla tukena hänelle. Koululaisen kuulumisia on tärkeä kysellä, jotta kuolulainen huomaa, että hän on tärkeä ja hänen tekemisensä kiinnostavat vanhempaa, vaikka hän iso onkin. Iso tsemppipeukku kaikille pikkukoululaisille ja muistakaamme me aikuiset olla varovaisia liikenteessä, kun siellä kulkee näitä iloisesti koulupolkuaan aloittavia koululaisia!