post

Hetki, jolloin elämä pysähtyi

Oli normi keskiviikkoilta meidän perheessämme. Mieheni lähti viemään tytärtämme jumppaan Linnanmaan liikuntahalliin. Minä jäin Elmerin kanssa kotia, koska saimme ihanan vieraan. Aika hurahti kuin siivillä ystäväni kanssa poristessa, enkä ollut huolissani, kun jumppalaisia ei kotiin tullut. Ystäväni lähti kahdeksan aikoihin kotia. Mietin silloin, että ovatpa jumppalaiset kauan poissa, mutta mietin, että mieheni ajatteli, etteivät viiti tulla häiritsemään ja ovat varmaan mennyt kyläilee jollekin. Käytin Elmerin kylvyssä ja sen jälkeen puhelimeni soi:

”Päivystykseen on tuotu tuntematon mies ja oletettavasti se on miehesi. Mikä on miehesi syntymäaika?” Kuului puhelimesta.

Sydämeni alkoi hakata tuhatta ja sataa, kädet tärisivät ja ääni värisi. Kerroin mieheni sosiaaliturvatunnuksen ja hoitaja puhelimesta jatkoi:

”Miehesi on saanut sairaskohtauksen, hänet on elvytetty ja hän on nyt teholla nukutettuna.”

Mieleeni tuli kaksi kysymystä kaaoksen keskellä:

”Onko hän hengissä? Missä tyttö on?”

Hoitaja hätääntyi kuullessaan, että miehelläni oli ollut tyttö mukana. Sanoin, että mun täytyy alkaa soittaa puheluja. Kädet täristen soitin mieheni veljelle ja kerroin mitä oli tapahtunut. Ei ole mitään kauheampaa kuin kertoa jollekin jotain näin kamalaa. Tuntui kuin sydämeni olisi tullut rinnasta ulos. Onneksi järki pelasi ja esti pahimmat tunteen ryöpyt sillä hetkellä, sillä Ella piti löytää. Mieheni veli lähti Ellaa hakemaan hallilta ja minä soitin hallille. Hallin kanslisti vastasi puhelimeen ja tiesi heti mistä tytöstä puhuin. Hän sanoi:

”Katselinkin, kun tyttö odotti aulassa pitkän tovin ja huuli alkoi väpättää. Kävin juttelemassa ja hän muisti, että isän numero löytyy Helpmaxin sivulta. Soitimme, mutta kukaan ei vastannut. Vein Ellan jumppaamaan uudestaan ja nyt hän odottaa pukuhuoneessa. Reipas tyttö!”

Yksi murheeni oli selvitetty. Sen jälkeen piti hoitaa ikävä puhelu mieheni äidille. Sitten soitti hoitava lääkäri. Hän kertoi, ettei osannut sanoa mieheni tilanteesta juuri mitään. Hän on nyt nukutettuna ja aika näyttää mitä tuleman pitää.

Olin kauhuissani. Mieleeni nousi miljoona kysymystä:

”Mitä jos hän ei selviä? Mitä teen sitten? Missä kunnossa hänen aivonsa ovat 14 minuutin elvytyksen jälkeen? Saanko miestäni koskaan enää takaisin?”

Samassa Ella ja mieheni veli tulivat meille ja lähdimme sairaalaan katsomaan miestäni ja hakemaan hänen tavaroitaan ja auton avaimia. Sairaalassa pääsimme katsomaan miestäni, joka nukkui hengitysputkessa ja miljoonassa letkussa. Teho1:n hoitajat olivat todella ihania ja lämmin henkisiä. He kertoivat positiivisia uutisia siitä, että mieheni oli reagoinut hengityksellä ja hengittää itse hengitysputken kautta. Unilääkettä tullaan vähentämään, joten seuraava yön aikana tiedetään enemmän. Lähdimme kotia. Kotona en saanut itkuani lopetettua ja Ella totesi minulle: ”Ei mietitä nyt isää enää.” (Lapsen tapa reagoida ikävään asiaan) Kokosin itseni, hoisin lapsien iltatoimet ja laitoin heidät nukkumaan. Sitten alkoikin raastava odotus.

Onneksi en joutunut odottamaan yksin, sillä sain ystävästäni todella tärkeää tukea henkisesti elämäni kovimmassa paikassa. Ystäväni kanssa puhuimme mieheni tilanteesta ja vaihdoimme asiat ihan muihin asioihin, niin sain ajatukset välillä jonnekin muualle. Hän piti minua kasassa. Iso kiitos sinulle ystäväni <3! Parin tunnin jälkeen ajattelin, että soitan sairaalaan ja kysyn tilannetta. Teholta vastasi pirteä hoitaja:

”Miehesi on herännyt ja hän on sanonut muutaman sanan.”

Iso kivi tipahti sydämeltäni siinä paikassa. Ilmoitin heti mieheni tärkeimmille ihmisille asiasta. Nyt ei auttanut kuin odottaa aamuun.

Pelkäsin nukkumaan menoa – yksin. Keksin kaikenlaisia verukkeita, ettei nukkumaan pitäisi mennä. Lopulta olin niin väsynyt, että oli pakko  yrittää. Yö oli elämäni kauhein. Kaikenlaiset ajatukset valtasivat mieleni, oloni oli todella lohduton. Toisaalta ajattelin, että aamulla näen enemmän. Sitten olen viisaampi. Ja niin aamu tuli.

Aamulla vein lapset tarhaan  ja lähdin sairaalaan. Sairaalassa mua odotti mieheni, joka toisteli puhumiaan asioita. Hoitaja varoitteli minua asiasta ja tuumasi, että tulen huomaamaan asian. Juttelin ja kyselin mieheltäni tunteeko hän minua, missä hän on töissä, mitä hänelle tapahtui ja missä lapset ovat. Mieheni muisti todella hyvin vanhoja asioita, mutta lähimuisti pätki kovasti. Hoitaja kertoi, että tämä on normaalia tällaisen tilanteen jälkeen ja voi mennä viikko tai enemmän ennen kuin muisti palautuu. Juttelimme varmaan 50 kertaa aamun aikana läpi mitä miehelleni tapahtui. Yhä uudelleen mieheni oli hämmästynyt siitä, että hänet elvytettiin ja että lenkki oli jäänyt kesken. Huomasin, ettei hän tajunnut yhtään mitä hänelle oli tapahtunut ja onni niin. Ihmisen mieli suojelee ihmistä tuossa tilanteessa. Oli ihana nähdä, että miehelläni oli olosuhteisiin nähden asiat todella hyvässä kunnossa. Hoitajakin tuumasi, että harvoin elvytetty potilas näin juttelee seuraavana päivänä. Olin niin kiitollinen. Sairaalasta kotiin lähtiessäni rukoilin kovasti ja kiitin suojelusenkeliä, joka oli pelastanut mieheni hengen. Kotiin kun pääsin en osannut surra, vaan aloin siivota. Niin tekijäihmisen tapa purkaa pahaa oloaan.

Sain supersiivottua asuntomme ja lähdin lapsia hakemaan, jotta pääsemme miestäni katsomaan. Kun sairaalalle tulimme, mieheni oli siirretty tutkimussaliin. Menimme osaston ulkopuolelle odottamaan. Kyselin osastolta, että milloin herra mahtaa osastolle tulla, eikä minulle informoitu mitään. Odottelimme varmaan tunnin, eikä mitään kuulunut. Aloin jo huolestua, että mikä ihme tässä mättää. Soitin teho1 osastolle ja kyselin, että missä mieheni on. Hoitaja sanoi, että käykään sisätautiteholla kysymässä sinne hän tulee. Kävin uudelleen kysymässä ja tällöin hoitaja otti meidän sisälle ja kertoi, että mieheni on pallolaajennuksessa. Olin kuin puulla päähän lyöty ja toistin:

”Pallolaajennuksessa, mikä hänellä oli?”

Hoitaja kertoi, että yhdestä isoimmasta suonesta oli löytynyt totaalitukos ja sitä nyt auotaan. Pää sekaisin kaikenlaisista ajatuksista lähdimme kotia.

Illalla pääsin katsomaan miestäni leikkauksen jälkeen. Sydämellinen kiitos Toini-anopilleni, kun pääsit auttamaan meitä hädän keskellä! Lapsia ei osastolle suositeltu otettavaksi mukaan ja olin onnellinen, etten heitä ottanut mukaan, sillä olisi voinut olla hurja kokemus nähdä isä oudossa tilassa. Mieheni oli lääketokkurassa, todella väsynyt ja juttelu oli asioiden toistamista. Leikkaus oli mennyt hyvin ja nyt alkaisi sitten toipuminen. Kun lähdin sairaalasta, vietin pari tuntia puhelimessa ihmisten kanssa ja kerroin tilannetta. Nyt ei auttanut kuin edetä päivä kerrallaan ja toivoa, että mieheni tokenee täyteen iskuun.

Perjantaiaamulla lähdimme sairaalaan mieheni äidin ja lapsien kanssa. Oli mahtava nähdä mieheni, joka oli jo oma itsensä. Lähimuisti vielä pätki, mutta ei enää niin pahasti. Hoitaja kertoi meille tarkasti tapahtumien kulun ja kertoi taudista ja sen hoitotoimenpiteistä. Lapset saivat lääkärileikkikalut hoitajalta kotiin vietäväksi. Mieheni siirrettiin osastolle, jossa hänen toipumista seurattaisiin viikonlopun yli. Viikonlopun aikana olin melko rikki. Kuitenkin ajattelin, että mitäpä jos touhuilen lasten kanssa normihommia niin ehkä se helpottaa oloani. Ja niin se tekikin.

Kävimme lauantaiaamulla katsomassa miestäni ja sitten kävimme puistossa mutkan ennen Kärpät-Saipa välieripeliä. Peli oli mukavaa vaihtelua ja pelin jälkeen kävimme sairaalassa vielä miestäni moikkaamassa. Miehelläni oli vielä tosi huono olo, eikä pystyssä oleminen ollut mieluisaa. Minulle tuli jo vähän turhautunut fiilis, mutta pakko oli jaksaa ja tukea. Lapset olivat tosi iltavillejä ja meidän täytyi lähtä nukkumahommiin.

Sunnuntaina kävimme aamulla katsomassa miestäni. Hänen olonsa ei ollut vieläkään häävi ja aloin epäillä, että pääsekö hän kotia maanantaina, jos olo ei tuosta kohene. Kävin kysymässä lääkäreiltä mielipidettä ja sitä, että onko lääkitys kohillaan, kun huimaa niin kauheasti. Lääkäri tarkisti lääkkeitä ja tuumasi, että verenpaineen alentavaa lääkkeen voisi lopettaa, sillä miehelläni on niin matala lepopulssi muutenkin. Kävimme lasten kanssa puistoilemassa, ompelin Ellalle uutta mekkoa ja illalla kävimme miestäni moikkaamassa uudelleen. Kovin oli mies vielä väsyneen oloinen.

Maanantaina kävin juttelemassa lääkärin kanssa ja kysyin itseäni vaivanneet kysymykset toipumisesta ja miten siihen pitäisi asennoitua. Miehelläni oli selkeästi jo parempi olo ja oli mahtava nähdä hänet tolpillaan. Lähdin onnellisena töihin. iItapäivällä mieheni kotiutui ja arkielämämme saattaisi alkaa. Näin ajattelin.

Viime viikon aikana olen huomannut, että lähimmäisten suru ei lähde tällaisissä kriiseissä pois siltä istumalta, kun hommat on hyvällä mallilla. Olen saanut koota itseäni useaan otteeseen viikon aikana, energisen toipilaan vierestä katsominen ei ole mitenkään helppoa puuhaa. Koko ajan pelottaa, että mitä tapahtuu, jos hän liikaa innostuu touhuamaan. Jos puhelimeen ei mieheni päivällä vastaa, niin jään miettimään, että mitä on tapahtunut?

Jäin miettimään, että onko todella niin, että minun pitää elää tässä pelossa koko loppu elämäni. Huomasin, että en voi sitä tehdä, sillä muuten en pysty itse nauttimaan elämästä enää  yhtään. Niinpä päätimme, että jatkamme elämää niin, että mieheni on sairaslomalla ja hänen täytyy koittaa rauhoittua, vaikka mieli tekisi puuhailla kaikenlaista. Minun on jatkettava lasten kanssa meidän normitouhuja.

Lähdimme torstaina lapsien kanssa sovitusti Vuokattiin laskettelemaan. Mieheni jäi kotiin ja sai kavereita vieraakseen. Miehelläni oli nimittäin veljiensä kanssa tapaaminen, joka oli sovittu jo aiemmin. Ja tämähän piti pitää. Illalla kun sain lapset vihdoin nukkumaan, niin sain facebookkiini ystävältäni viestin, jossa oli Kalevan kirjoitus mieheni facebookki-ilmoituksesta. Olimme mieheni kanssa jutelleet, että miten ihmeessä saamme tämän suojelusenkelin kiinni ja miten voimme hänelle osoittaa kiitollisuutamme. Annoin mieheni ottaa koppia asiasta, sillä hän on näissä asioissa hyvä. Niinpä mieheni tempaus ei yllättänyt minua. Sen sijaan mikä minut yllätti täysin oli ihmisten reagointi asiaan. Kuvaa oli jaettu yli 7000 kertaa ja positiivisia kannustusviestejä sateli. Meni pari tuntia ja pelastaja oli soittanut miehelleni.

Uskomaton fiilis!!! Ihan mahtavaa!!!!

Facebookki näytti voimansa ja miten helpottava tieto oli löytää ihminen, joka pelasti mieheni hengen. Se, että tätä kaveri päästään kiittäämään ja hänet näkemään, on jotain uskomattoman hienoa. Nostan hattua ihmisille, jotka uskaltavat laittaa itsensä likoon vaikeina hetkinä ja tämä sankari on yksi niistä. Ei ole sanoja, jotka ilmaisevat kiitollisuuteni. Sain nimittäin mieheni takaisin, lapsemme saavat touhuta isänsä kanssa vielä, saamme jatkaa mahtavaa tarinaamme yhdessä ja tehdä siitä vieläkin mahtavemman. Luin kädet täristen juttuja ja kun iltasanomat ja iltalehtikin kiinnostuivat uutisesta oli homma saanut kunnon mittasuhteet. Itselläni tuli samat tunteet mitä keskiviikkoiltana, kun sain soiton päivystyksestä. Huomasin, että käyn samoja tunteita läpi uudelleen. Luulin, jo ne läpi käyneen, mutta ei. Ilta meni mulla kootessa itseäni ja hahmoteltaessani asian hienoutta. Ihmiset osoittivat, että heillä on sydän paikallaan ja lähimmäisiä halutaan auttaaa! Uskoni tähän yhteiskuntaan sai roiman harppauksen ja jaksan olla optimisti, edelleen!!

Mieheni on toipunut tapahtuneesta hienosti. Nyt onkin joka päivä edessä meillä uusi haaste. Se, että miten saadaan toipuminen pidettyä hyvänä, eikä takapakkeja tule. Herraa on hidasteltava ja tästä onkin syntynyt useita ristiriitoja ja konflikteja meidän välillemme. On vaikeaa olla liian lähellä, tällaisen tapahtuman jälkeen. Kuitenkin uskon siihen, että kaikella on tarkoituksensa, ja tämä oli meidän hetki pysähtyä ja tarkastella elämäämme uudestaan. Jos näin läheltä kuoleman portteja voi saada vielä uuden mahdollisuuden, niin sitä mahdollisuutta ei voi tyriä.

Joka päivä aion haastaa miestäni sihen suuntaan, että hänen oma elämänsä kevenee ja arvot säilyvät oikeina. Olen niin kiitollinen siitä, että saamme olla ME ja meillä on ihanat lapset, jotka rakastavat isäänsä koko sydämestään.

Tahdon kiittää sydämeni pohjasta kaikkia niitä ihania ihmisiä, jotka ovat meitä lähestyneet. On mahtava huomata, että teitä on paljon!!! Olemme niin kiitollisia myös teistä ja teidän tuestanne. Elämä ilman ystäviä, on kuin kukkamaa ilman kukkia. Näin se on. 

Pidetään elämän lippu korkealla!!! Hymyilkää, halailkaa ja olkaa hyviä lähimmäisillenne. Se kantaa tärkeää hedelmää, joka päivä.

Comments

comments

35 vastausta artikkeliin ”Hetki, jolloin elämä pysähtyi

  1. Hei! Toivon teille paljon onnea ja vuosia eteenpäin 🙂 Tuossa tekstissä kerrot juuri niistä tunteista jota minä koin myös mieheni sairastuttua aivoiinfarktiin 30 vuotiaana ja lasten ollessa pieniä. Nyt on toistaiseksi kaikki hyvin. Mutta totta kyllä menee pitkään vielä kun tarkkailet, varmistelet ja muutenkin huolehdit ehkä jopa liikaakin. Päivä kerrallaan 🙂

    Kevät terveisin Tarja

    • Kiitos Tarja <3. Ihana kuulla, että teillä on kriisistä toivuttu ja elämä on jatkunut normaalina sen jälkeen. Tuo antaa toivoa siihen, että kaikki kääntyy vielä parhaaksi päin.

    • Voimia toipumiseen koko perheelle!Enkelit teilläkin mukana. Tiedän tuskasi ja pelkosi, mieheni sydän pysähtyi Berliinissa 2.3 ja ohikulkijat elvyttivät ja kutsuivat apua. Mieheni oli teholla lähes kaksi viikkoa, pallolaajennus tehtiin Chariten huippusairaalassa Berliinissä ja siellä asennettiin myös sydämen tahdistin. Minut hälytettiin sinne ja tyttäreni tilanteen vakavuuden takia. Epätoivo ja toivo vaihtelivat hetkittäin. Minunkin mieheni selvisi siitä <3, puhe hieman epäselvää vielä ja tapahtumamuisti sumussa usealta vuodelta, mutta hän on ELOSSA ja yhteinen taipaleemme jatkuu. Tänä vuonna 30v hääpäivä. Tällä hetkellä hän on neurologian kuntoutuskeskuksessa ja joka päivä mennään eteenpäin. Nautin joka päivästä hänen kanssaan, kukaan ei tiedä elämää eteenpäin…

      • Voi kun ihanaa, että miehesi sai apua ulkomailla ja olette eläneet noin pitkään yhdessä. Tuollaiset tarinat saa sydämeni pomppimaan ja uskomaan rakkauteen, joka kestää läpi elämän. Oikein hyvää kevään jatkoa teille!!

  2. Onpa mukava lukea lisää jutusta, joka jo Kalevan sivulla herätti ilon siitä, että nuori isä pelastui ja ihan siksi, koska hyviä ihmisiä on!

  3. Teille on tapahtunu isoja asioita. Voin luvata ettei elämä palaa ennallee tuollasen jälkeen, elämä täytyy koota uuestaan horjuneiden perustusten päälle.

    Mulle (oon 42v) itelle on tapahtunu elämässä monenlaista ja viime kesänä tehtiin sydämen ohitusleikkaus. ei mulla ollu aavistustakaan että sydän vettelee viimisiään. Kaks oireetonta sydänkohtausta n.viikon sisään vaan onneksi olin sairaalassa ja oikiat ihmiset hoitamassa nii pääsin leikkauspöydälle ku angiografiassa todettiin ettei pallolaajennuksia kannata tehä ku yks suoni on koknaan tukossa ja kaks nii pitkältä matkalta että pallolaajennus ei riitä.
    Samaan syssyyn munuaissiirre lakkas toimimasta ja nyt teen dialyysiä kotona mutta sydämen osalta kaikki on ok.

    Kysyit, pitääkö sun loppuikäs olla huolissaan. Ei pidä. Ajan mittaan sitä oppii elämään asian kans ja uskon että miehesi kuntoutuu hyvin ja voi jatkaa aktiivista elämäänsä.
    Mun oharista on pian 9kk ja voin hyvin ja jaksan paljo paremmin ku ennen, ruokahalu on palannu ja vointi on tosi hyvä. Joten valoisin mielin kohti tulevaa. Oulun sydänyhdistyksestä saa esim. tietoa, tukea ja vertaisten kanssa voi vaihtaa ajatuksia.
    Mukavaa kevättä ja voimia tulevaan! -Lellu

  4. Minä luin joitakin lehtikirjoituksia aiheesta ja hymyilin. Niin oli tarkoitettu, että miehesi saa ellää yhdessä perheensä kanssa. Olen itse kokenut saman joskin mieheni sai sairaskohtauksen lääkäristä palatessa ja sai avun saman tien. Itsellä oli tällöin pieni tytär ja vatsassa kasvoi toinen lapseni hyvää vauhtia valmistautuen uuteen elämään. Tämä aika on muistoissa hyvin synkkänä, kaaosmaisena ja pelottavana kokemuksena. Sana tulevaisuus tuntui toivottomalta. Epätoivo ja uskomus ettei näin vaan voi tapahtua, hän on niin nuori? Miksi juuri meille? Muistan pohtineeni mieheni kotiuduttua, että pelkäänkö läpi elämän? Mieheni otti sairaskohtauksen jälkeisen pitkän sairasloman jälkeen uuden suunnan elämälle ja alkoi elää elämää hieman toisin sävelin. Elämä ei ole aina ruusunpunaista, mutta hän elää itselleen ja perheelleen aivan uudella intensiteetillä. Pelko? ei ole osa arkipäivää, mutta joskus jotkut asiat muistuttaa meitä vielä vuosienkin päästä asiasta ja silloin me puhutaan pelko pois. Arjessa pelkoa ei ole. Tunteet ja niiden merkitys vahvistuu vuosi vuodelta kokemuksen jälkeen ja asiat vaan kääntyi parhain päin. Ja mikä parasta kokemuksen jälkeen jokainen päivä on lahja, josta haluaa pitää kiinni. Voikaa hyvin ja antakaa itsellenne aikaa toipua, puhukaa ja välittäkää toisistanne. Kaikki on jo parhain päin joskus mieli vaan tulee hieman jälkijunassa.

    • Onpa ihana kuulla vastaavia kokemuksia ja niistä selviytymisiä. Vertaistuki on todella tärkeää tällaisissä kriiseissä ja se, että kuulee ihmisten selvinneen on jotain mahtavaa. Kiitos Tuulikki, että annoit valoa tunnelinpäähän :). Oikein hyvää kevään jatkoa teidänkin perheellenne!!

  5. On ihanaa kuulla, että maailmassa tapahtuu positiivisiä asioita, olen iloinen teidän puolesta ! Itsellä ystäväni sai sydänkohtauksen reilu viikko sitten, ja tänään viikko sitten hän menehtyi :(Kysymyksessä vasta 36v mies, jolla 2 pientä, rakastavaa lasta. yritetään elää täällä maan päällä, niinkun sanoit, halaten, hymyillen, lähimmäisiä ja muita lämmöllä kunnioittaen jne.., koska ikinä ei tiedä, milloin maallinen aikamme päättyy!

    • Voi kuinka ikävä kuulla :(, sydämeni murtuu… Välitä lämmin osanottoni kaveri perheelle. Tällaisinä hetkinä ystävät ovat kultaakin arvokkaampia. Voimia ja jaksamista kaverisi vaimolle surun keskellä.

  6. LUin silmät kyynelissä tätä sinun kirjoitusta. Toivon koko teidän perheelle ihanaa jatkoa elämäänne. Miehellesi kaikkea hyvää. <3 <3

    • Kiitos Raija <3. Onnea on elää ja hengittää ja saada olla lähimmäisten kanssa. On mahtavaa, kun ihmiset ovat näin vahvasti mukana tässä matkassa. Se lämmittää sydämiämme kovasti. Oikein hyvää kevään jatkoa myös sinne!

  7. Hienoa että noin kävi, olen onnellinen puolestanne. Kun luin tarinaa, oli siinä paljonkin tuttuja aineksia, aina noita tuntoja myöten mitä toimenpiteen jälkeen aina on. Oma mieheni pyörtyi vajaat 9 vuotta sitten käytävän lattialle aamuyöllä vessassa käydessään. Soitin ambulanssin ja hänet toimitettiin välittömästi keskussairaalaan sydänosastolle. Siinä vaiheessa ei ollut vielä tietoa mistä moinen johtui, joten alkoi pompottelu kodin ja sairaalan väliä…öiden valvominen…seuraaminen milloin taas ahdistuksesta alkava huokailu tai mahdollinen rintakipu alkaa… Alkuunhan kaikki muu tutkittiin, paitsi itse oleellinen asia jätettiin tutkimatta, koska oireet olivat poikkeukselliset. Sitten varjoainekuvauksessa saatiin selville että tukoksia on, ei vain yksi tai kaksi, vaan monta. Ikää hänellä oli silloin 49 vuotta, ja lääkärit uskoivat että lääkehoito auttaa, koska leikkauksessa oli suuret riskit tukosten sijainnin vuoksi, ne olivat sydämen takaosassa.

    Sitten koitti päivä jolloin miehelläni oli taas aika keskussairaalaan tutkimuksiin, ja tilanne oli jo siinä vaiheessa sellainen että kiireellisenä yliopistolliseen sairaalaan ohitusleikkaukseen. Siellä tehtiin kuuden suonen ohitus, yksi tukos jäi kun aika oli loppunut kesken. Muistan sen päivän, olin töissä ja ajatukset jossain muualla. Kun pääsin kotiin, odotin pitkän illan lääkärin soittoa, ja lopulta kännykkä soi, ja sain kuulla hyvät uutiset. Onneksi poikamme asui silloin vielä kotona, hän oli minulle suuri tuki ja turva, ja on edelleen. Vuorokausi ja sitten kävimme katsomassa potilasta. Kovin oli pirteä, ”elämänlangasta” kiinni pitäen sängystä nouseminen sujui hyvin. Suonet oli otettu jalasta jossa oli 67 ”tikkiä” (tai mitä pieniä vahvoja teräsrenkaita olivatkaan) eli olihan siinä lävistyksiä kerrakseen. Suunnilleen viikon päivät sairaalassa ja sitten kotiin toipumaan. Alku oli vähän vaihtelevaa, mikä on aivan ymmärrettävää, mutta vähitellen elämä alkoi palata normaaleihin uomiinsa, tai niin normaaleihin kuin se oli mahdollista. Puolen vuoden sairausloma ja sitten töihin. Eläkkeellehän lääkärit olisivat laittaneet mutta jos toinen ei suostu niin eihän sitä väkisin.

    Meni puoli vuotta ja rintakipu alkoi uudestaan, niinpä taas keskussairaalaan ja kahden suonen pallolaajennus. Sitten menikin muuan vuosi, ja viime vuoden kesäkuussa taas kahden suonen pallolaajennus. Kieltämättä välillä tulee tunne että eikö tämä elämä voisi olla vähän helpompaa, mutta ei se näköjään voi. Heitä on ollut alunperin 13 sisarusta, ja 3 veljestä jo maanpovessa samasta sairaudesta johtuen. Mieheni ei ole koskaan tupakoinut, eikä käytä alkoholia, siispä perintöä tuossa muodossa. Nyt on ilmennyt uusi juttu, ei liity sepelvaltimotautiin, mutta mitäpä tässä muuta voi kuin toivoa ettei olisi mistään vakavasta kyse, vaikka kaikki on otettava huomioon. Ehkäpä sekin asia ratkeaa lähiaikoina, elämme kuten ennenkin, yrittäen luottaa että elämä kantaa.

    Tällainen on meidän tarinamme, enkä voi muuta kuin todeta että kyllä ihminen on kuitenkin melko sopeutuvainen kaikkeen, eikähän muuta vaihtoehtoa ole tarjolla. Ystävillä on ollut tosi suuri merkitys, he ovat omalta osaltaan vieneet eteen päin, kuunnelleet silloin kun olen ollut kuuntelevaa korvaa vailla. Miehellä lienee oma selviytymiskeinonsa: työ. Jo pienestä pitäen työhön oppineena hän mielestäni hukuttaa ajatuksensa sairaudestaan työhön uppoutumalla, vaikka lääkärit kerta toisensa jälkeen ovat tarjoamassa eläkepapereita. Toki juttelemme keskenämme noista asioista, ja olin mukana kuntoutuksessa ensimmäisellä jaksolla. Näillä eväillä mennään, ja sitähän meistä kukaan ei tiedä mitä elämä tuo tullessaan. Toivottavasti hyvää. Niinpä haluan toivottaa oikein mukavaa kevään jatkoa ja kesän odotusta teille jotka olette tänne kirjoittaneet, nautitaan elämästä…jokaisesta päivästä…

  8. Hei!
    Ihan mahtavaa, että miehesi selvisi ja on toipunut hyvin.
    Oli mukava lukea lisää tapahtuneesta.
    Mutta.. Kirjoitustasi on vaikea lukea, koska:

    ”Minä jäin Elmerin kanssa kotia” –> KOTIIN.

    ”Lähdimme torstaina lapsien kanssa…” –> LASTEN.

    Anteeksi pilkun viilaus.
    Kaikesta huolimatta; Mukavaa jatkoa teidän perheellenne!

  9. Tartuin heti kehotukseen jakaa ko. päivitystä ja ihana saada tietää miten hyvin hänelle kävi ja että kaikki on paremmin. Itselläni historiassa on muistissa oman mieheni aivoverenvuoto sellaisessa paikassa, josta 1/100:sta selviytyy, mieheni oli yksi niistä. Kaikki kertomasi tunteet kävin itsekin läpi, ja mietin, miten jaksan pyörittää arkea yksin, kun toisen pitää ottaa iisisti kotona. Samoin mietin noita pelkoasioita, onko se jatkuva varjo elämässä?? Tapahtuma oli vuonna 2007, ja alku olikin vaikeaa, säikähdin päänsärkyjä ja kaikkea mahdollista. Pikkuhiljaa siitä kuitenkin usko elämän jatkumiseen vahvistui, mutta välillä vieläkin tulee mieleen, jos en saa miestäni kiinni, että onkohan jotain sattunut. Mutta sattua voi niin paljon, voi jäädä autonkin alle, ja sitä ei pelkää joka päivä.

    Jos haluat vaihtaa ajatuksia, minut tavoittaa FB:sta tällä nimellä. Vertaistuki on äärimmäisen suuri apu elämän suurissa koettelemuksissa.

    Lämpimiä terveisiä toivotan koko perheelle!
    Tiina

  10. Ihana, että miehesi selviytyi niin hyvin <3
    Olen itse kokenut niin paljon samoja tunteita, mitä kerroit, kun mieheni oli auto-onnettomuudessa 7 vuotta sitten… Lukiessani tätä, en voinut pidättää virtaavia kyyneleitä. Meillä kävi myös samanlailla onnellisesti, mieheni selviytyi todella nopeasti tilanteeseen nähden puolentoista viikon teholla olon jälkeen. Monenmoista tunnetta oli: järkytystä, pelkoa, jännitystä, odotusta, kiitollisuutta tilanteen parantuessa ja taas pelkoa ja hämmästystäkin nopeasta kotiutuksesta lopulta. Ja kotiutuksen jälkeen kuinka huomasi itse olevan niin voimaton ja samalla niin onnellinen ja kuitenki samalla huolehdittava arjesta. Lääkärit myös oli ihmeissään niin nopeasta toipumisesta, silloin tunsi myös, että oli vain tarkoitettu, että meidän perhe sai vielä jatkaa yhdessä ja ettei mitään oireita jäänyt muistoksi tilanteesta. <3 Sellaista kokemusta ei toivoisi kenellekkään, mutta näin jälkeen päin ajatellen, se pysäytti meidän elämää sillä tavalla, että sitä osaa arvostaa paljon enemmän niitä pienen pieniäkin asioita! <3 Silloin huomasi myös kuinka paljon ihania tuttuja ja vähemmän tuttuja meillä on.
    Ihanaa jatkoa teidän perheellenne! <3

    • Kiitos Mannu <3 Hienoa, että jaoit kokemuksiasi vaikeista asioista. Kriisiin paras lääke on positiivisuus ja usko parempaan huomiseen. Oikein hyvää kevään jatkoa myös teidän perheellenne!

  11. Olen onnellinen teidän perheenne puolesta! Iloinen siitä, että elämänne jatkuu. Tällainen kokemus tuntuu varmaan nyt heti tapahtuneen jälkeen todella raastavalta ja vereslihalla olemiselta. On kuin ei osaisi huomiseen luottaa.
    Mutta voin sanoa, että jonain päivänä, jonain kauniina päivänä huomaatte, että se, mitä teille tapahtui, on vahvistanut perhettänne ja ennen kaikkea arvostustanne elämää kohtaan. En sano, etteikö ne olisi jo arvossaan, mutta jotain muuttuu. Eikä se ole pahasta. Se on se ELÄMÄN lahja, jota arvostatte koko lopun elämänne. Se astuu teidän jokaiseen arkeen ja tekoon. Sitä ette välttämättä edes huomaa itse, mutta sen huomaa teidän lähipiirinne. Se on ihana asia.
    Olen myös Milla onnellinen teidän puolestanne. Sait miehesi, Juhan takaisin. Aina ei käy niin, minä menetin mieheni 26-vuotiaana, viimeisillään raskaana ollessani. Sydänkuolema, johon ei koskaan löytynyt syytä. Rytmihäiriö, joka oli kuolettava.
    Niin se vain on elämä mennyt eteenpäin. Tapahtuneen jälkeen en enää ollut entiseni. Olen nyt se ihminen, jollaiseksi minut elämä kasvatti.
    Nyt olen onnellinen 3 nuoren aikuisen äiti ja mieheni vaimo <3

    Ja ihmettelit, kuinka paljon ihmiset jakoivat Juhan pelastajan etsimisviestiä. Juhan tuntee hyvin moni ihminen Oulussa ja Juha ei ole kyllä sieltä hankalimmasta päästä oleva ihminen, etteikö häntä olisi ilo auttaa. Että ihmekös tuo 🙂

    Aurinkoa teidän perheeseen nyt ja aina.

    • Voi kiitos Outi ihanista sanoistasi :). Kovia kokemuksia sinullakin takanasi ja kuten sanoit, elämä voittaa. Aurinko paistaa tänäänkin ulkona, joten se luo positiivisuutta myös tulevaan. Oikein hyvää kevään jatkoa teidän perheellenne!!

  12. Jos ”etsintäkuulutusta” jaettiin paljon, niin jaetaan tätäkin. Meitä joiden harrastuksena on auttaminen (SPR, VPK, Meripelastus, VAPEPA etc.) tämä kirjoituksesi lämmittää suuresti. Se on osoitus siitä että ei tarvitse olla maailmanluokan pro voidakseen pelastaa henkiä – se vaatii vain rohkeutta toimia tilanteen niin vaatiessa. Alan harrastajat harjoittelevat säännöllisesti ensiaputaitoja, mutta EA1-tasoinen koulutus olisi hyvä olla jokaisella vähintään ala-asteen käyneellä. Sen tasoinen toiminta riitti muuttamaan Aholan perheen osalta potentiaalisen katastrofin ”auringonpaisteeksi”, toivottavasti tämä kirjoitus kannustaa mahdollisimman monia käymään ensiapukursseja ja keskittymään opetukseen; joskus ne voivat tuntua ”tappavan tylsiltä” mutta voin vain kuvitella mikä fiilis tällä tämän tarinan auttajalla on jälkeenpäin, hämmennyksen jälkeen on aihetta olla iloinen, ihmishengen pelastaminen on jotain todella suurta. Pienistä teoista voi tulla suuria, kukapa ei haluaisi pystyä siihen?

    • Teemu, mahtava kirjoitus :), kiitos tästä!!

      Todellakin Jaakko ja muut kaverit, jotka olivat auttamassa antoivat meille iloa ja aurinkoa tähän elämään. Nyt jokainen päivä tuntuu lottovoitolta, minkä läheisten kanssa saa viettää. Olen täysin samaa mieltä noista ensiaputaidoista. Melko vähäisilläkin taidoilla pystyy tekemään ihmeitä jollekin.

      Oikein hyvää kevään jatkoa!!!

  13. Päivitysilmoitus: 24/7 Yrittäjä: Kuinka pian haluat hautaan?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *