Kova, kovaa vasten

Olimme poikamme kanssa keskustelleet useasti siitä, että ketään ei saa lyödä. Sanalliset keinot eivät enää riittäneet, kun taas tuli kerta, jolloin siskoa piti ihan tahallaan lyödä pari kertaa napakasti ilman syytä. Ei auttanut, kun ottaa poika tiukkaan syliin ja kertoa napakasti, mitä se tarkoittaa, kun toista ihmistä satuttaa. Täytyy sanoa, että oli muuten mielenkiintoinen keskustelu.

Kova, kovaa vasten

Joskus kasvattajana joutuu tilanteisiin, joissa ei voi kun laittaa kova kovaa vasten ja ottaa lapselta luulot pois. Se, että aikuinen näyttää kaapin paikan näissä tilanteissa on todella tärkeää. Törmäsin kerran puistossa tilanteeseen, jossa mielestäni isä toimi oikein hienosti. Hänen nelivuotias poikansa oli ottanut risuja metsästä ja huitoi niillä lamppuja ja muita lapsia. Isä komensi ja kielsi lasta, mutta mikään ei näyttänyt tehoavan. Isä lampsi lapsen luo ison risun kanssa totisena ja kysyi, että mitäs tällä tehdään? Lyödäänkö tälläkin toisia? Poika katsoi itku silmässä isäänsä ja totesi:”Ei se sattuu!” Isä katkaisi kepin useaan pikkuosaan ja sanoi:” Juuri näin! Me emme lyö ketään, koska se sattuu!” Poika otti oman risunsa ja katkaisi senkin palasiin ja tuumasi:”Ei lyödä ketään.” Tämän episodin jälkeen poika leikki puistossa nätisti, ilman risuja ja huitomisia.

Jäin miettimään tilannetta kävellessämme pois puistosta. Miten hienosti isä osasi ilman väkivaltaa ottaa tilanteesta luulot pois pojalta, hän sai pojan kuuntelemaan ja uskomaan tarinansa. Jotain ihmeellistä tapahtui tuossa hetkessä,sillä poika ymmärsi mistä oli kyse.

Myönnä jos teet virheen – kukaan ei ole täydellinen

Usein kasvattajana toimii ensin ja sitten vasta jää miettimään, että olisikohan tilanteen voinut ratkoa toisin. Mielestäni on hyvä, jos pystyy myöntämään itselle, että nyt en onnistunut ja täytyy ottaa opiksi. Mielestäni myös se, että tilanteen voi lapsille myöntää, on hyvä asia. Vanhemmatkin voivat käyttäytyä huonosti ja jos sen osaa näyttää katuvasti lapsille, niin ehkä hekin oppivat tilanteesta jotain. Tässä kuitenkin täytyy huomata se ero, että anteeksi ei saa mennä pyytelemään tekonsa tarkoitusta, sillä yleensähän se on ollut ihan oikea. Tapa millä asian on hoitanut, ei vaan ole välttämättä ollut oikea tilanteeseen nähden. Kun huonosta käyttäytymisestä osaa ottaa itseensä ja parantaa käytöstään seuraavalla kerralla, ollaan jo pitkällä.

Lapsille rajat ovat rakkautta

Lapset kaipaavat rajoja. He kokeilevat jatkuvasti mitä saa tehdä ja missä se raja oikein menee. On ollut äitinä mielenkiintoista seurata lasten psykologista kasvua tässä mielessä ja huomata miten erilailla 4 vuotias ja 7 vuotias käyttäytyvät. Usein sanotaan, että koululaiset ovat helpossa vaiheessa, eikä heitä silloin niin helposti huomata, kun he ovat nin reippaita ja osaavat käyttäytyä, kun taas sitten tällainen uhmaikäinen rajojaan kokeileva nelivuotias kyllä tekee kaikkensa saadakseen huomion, jos ei hyvällä niin sitten pahalla. Arkisissa tilanteissa olen huomannut, että on todella tärkeää huomioida tasapuolisesti molempia ja vaikka pienemmän toilailut olisivat negatiivissävyisiä, niin nostaa hänestäkin se positiivinen puoli esiin ja kehua hyvissä jutuissa. Näin usein ne negatiivisemmat asiat jäävät piiloon.

Aikuisten täytyy joskus olla kovia. Se on ihan ok, kunhan muistaa millä tavalla sen tekee. Ja tärkeintä on ottaa virheistä oppia, kaikkihan me ollaan täällä oppimassa, eikä valmista tule koskaan. Tsemppiä!

WP_015957

Perheen yhteiset harrastukset – Mikä voimavara!

Mikä onkaan sen kivempaa, kun tehdä perheenä yhdessä jotain. Niin, että kaikilla on kivaa ja jokainen nauttii tekemisestä. Tällaisiä perheen yhteisiä harrastuksia kun löytää perheelleen, niin volaa. Harrastus voi olla käytännössä ihan mitä vain: legojen rakentamista, pelien pelaamista, urheiluharrastuksia, käsitöitä, kulttuuria. Pääasia, että kaikki tekee sitä yhdessä.

Lapset harrastuksiin – Aikaa itselle

Lapsia kuljettaessani harrastuksiin, jäin miettimään, että mikä on ihmisillä syy harrastuksiin viemisessä. Osalla syyt ovat urheilullisia ja lapsen kiinnostuksesta lähteviä, osalla taas enemmän sitä, että saa vähän omaa aikaa, kun lapset juoksevat tai touhuavat jonkun muun kanssa. Itse olen allerginen sille ajatukselle, että veisin lapsia harrastuksiin, jotta pääsen itse helpommalla. Mielestäni lapsella täytyy olla halu tehdä harrastustaan ja sinne pitää itse olla vapaaehtoisesti lähtemässä joka viikko, jos sellaiseen ilmoittaudutaan. Samalla harjoitellaan sitoutumista päätettyyn asiaan.

Perheen keskeistä laatuaikaa

Perheen yhteisten harrastusten tärkeyttä ei voi ylikorostaa. Varsinkin kiireisessä nykymaailmassa lasten ja vanhempien yhteinen aika on kortilla ja silloin usein miettii, että tiedänkö mitä lapsilleni kuuluu, kun tuskin ehdin heitä näkemään? Jos näin käy, täytyisi hälyytyskellojen soida. Varsinkin kouluikäisten lasten kanssa voi tätä käydä helpostikin. Lasten harrastukset vievät paljon aikaa, varsinkin jos harrastaminen on kilpailupohjaista ja reenien määrä voi helposti nousta 4-5 kertaa viikossa. Tällöin olisi tärkeä pysähtyä ja miettiä, että mitä me tehdään yhdessä perheenä ja mikä on se meidän juttu.

Laatuaika – tehokasta ajankäyttöä tärkeimpien ihmisten kanssa. Miksei tuota laatuaikaa käyttäisi niin, että kaikki nauttivat siitä ja saavat energiaa siitä. 

WP_012896

Oletko valmis pistämään itsesi likoon?!

Vanhemmuus – mikä ihana asia. Aina se ei siltä tunnu ja joskus tuntuu, että saat oikeasti tehdä töitä niska limassa vanhemmuutesi kanssa. Kuinka monesti olet ollut tilanteessa, jossa mietit, että teen tämän lasteni vuoksi, vaikka itse ei nappaisi yhtään? On tilanteita, joita joutuu hoitamaan, vaikka ei itseä nappaisi, mutta sen tekee toisen eteen.

Uhraatko omaa aikaasi?

Lasten kasvaessa on paljon asioita, joita lasten kanssa pitäisi tehdä ja mitä taitoja lapsille tulisi opettaa. Koululaisen vanhempana tiedän, että koulussa lapset eivät ehdi saamaan sellaista henkilökohtaista opetusta mitä toivoisi ja sen vuoksi on todella tärkeää, että olen itse valmis kantamaan vastuuni esimerkiksi lasten koulukäynnistä. Jos en vanhempana ole kiinnostunut läksyistä, päivän tapahtumista, mitä koulussa tapahtui tai mitä koulussa tullaan tekemään, olen täysin pihalla kasvattajana.

Wilma kouluissa – hyöty vai haitta?

Usein kuulee juttuja, joissa vanhemmat olettavat koululta liikaa. He olettavat, että koulun tehtävä on tehdä heidän lapsistaan kunnon kansalaisia. Wilma-viestintäväline on nykypäivänä kätevä, mutta osaan kuvitella miten ärsyttävä tapa se on ottaa yhteyttä opettajaan. Miten helppoa on lähettää viesti jos toinenkin opettajalle, ihan vain tarkistaakseen jonkun asian. Tuossa on yksi asia, jota itse kartan täysin. Otan yhteyttä vain, jos oikeasti on ilmoitettavaa tai kysyttävää. Lapseen täytyy luottaa ja myös hänelle antaa vastuuta. Esimerkiksi jos vaate unohtuu kouluun, niin mielestäni on lapsen tehtävä tarkistaa asia seuraavana päivänä ja sitten vasta mahdollisesti kysellä opettajalta asiasta.

Vanhempien tehtävä on kasvattaa ja opettaa

On asioita ja taitoja, joita vanhempien tulisi lapsilleen opettaa. Hyvä esimerkki on esimerkiksi hiihto- tai luistelutaito. Kun liikuntatunnilla koululaiset menevät hiihtämään, niin opettajalla on järkyttävä työ jos osa lapsista ei ole pitänyt hiihtosuksia koskaan jaloissaan. Ei kateeksi käy opettajaa tuossa tilanteessa. Kun yhteistyötä tehdää koulun  ja muiden kasvatustahojen kanssa, niin yhdessä saadaan aikaan tuloksia, jotka kantavat läpi elämän.

Vanhemmuus on vastuun kantamista ja itsensä uhraamista. Joskus asiat eivät tunnu aina niin miellyttäviltä, mutta ne on vain tehtävä. Asioiden luistaminen tarkoittaa vain sitä, että ne löytää edestäpäin ja pian. 

WP_015654

Valitus – myrkkyä!

”Mä en jaksa enää kävellä!”
”En uskalla laskea mäkeä!”
”En jaksa viedä vaatteitani paikoilleni!”

Vali, vali ja vali. Valitus on sana, jota inhoan. On kyse sitten aikuisista vai lapsista, niin valitusta en siedä. Yleensä valituksen takana on huono asenne ja useimmiten laiskuus. Jos tv:tä tai tietokonetta jaksaa tuijottaa, niin kyllä jaksaa nostaa sen pyllyn tuolilta ja käydä vaatteet viedä paikoilleen. Tai jos ulkona ollaan kävelemässä niin kolmen metrin jälkeen ei kenelläkään voi olla vielä väsy.

Ylös – ja matka jatkuu

Usein lasten kanssa touhutessa lapset koittavat päästä tympeistä asioista eroon itkun tai valituksen kautta. Esimerkiksi luistelemassa ollessa saattaa yhtäkkiä velttomato tulla housuihin eikä luistelu kiinnosta. Tuolloin aikuisten tehtävä on kannustaa, eikä antaa ensimmäisestä itkusta periksi.

Olin kerran ammattikasvattajan opeissa. Täti opetti lapsia pyöräilleen ja hän näytti minulle juuri sen, minkä olen itsekin huomanut ”Älä anna ensimmäisestä itkusta tai pelon väläyksestä periksi”. Eräs tyttö harjoitteli pyörällä ajoa ilman apurattaita ja homma toimi ihan mallikkaasti, kunnes tyttö huomasi, että itse ajoi. Pelko voitti tilanteen. Täti tomerana sanoi itkevälle tytölle:”Ei muuta kuin kokeillaan uudestaan. Kyllä me pelko voitetaan.” Ja niin puoliväkisin tyttö jatkoi menoa ja mikä oli lopputulos? Tyttö oppi pyöräilemään ja hymy huulilla pyöräili seuraavan kierroksen. Lopussa tyttö sanoi tädille:”Mulla oli kiukkumies korvassa huutamassa. Kyllä mä osaan polkea.” Juuri näin! Joskus ne kiukkumiehet tulevat häiritsemään, mutta kun ei anna sen haitata hommia, niin hommat toimii.

Positiivinen kannustus – kaiken a ja o

Olin laskettelemassa perheeni ja ystäväni perheen kanssa. Ystäväni tyttö oli ensimmäistä kertaa rinteessä ja pelkäsi ihan kamalasti. Ikää tytöllä oli 7 v eli ei mistään vauvasta ollut kyse. Tiesin jo lähtötilanteessa, että tyttö osaa asiansa, kunhan vain saa varmuutta itselleen tekemisestä. Ensimmäinen mäki oli edessämme ja tyttö aloitti: ”Ei pelottaa. Takaata tulijat tulevat päällemme. Tää on jyrkkä mäki…” Jne. En ollut moksiskaan valituksista, vaan totesin, että ei pelätä asioita, joihin emme voi vaikuttaa. Näin emme keskittyneet muihin kuin itseemme ja siihen, miten käännöksiä tehdään, vaikka vauhtia olisi. Meni pari mäkeä, itkettiin enemmän tai vähemmän, mutta sitten tuli tilanne, jossa tyttö sanoi:”Täähän on kivaa!” Siinä samassa itselläni tuli voittajaolo. Näin juuri! Pelko voitettiin ja saavutettiin yhdessä se raja, jossa pelko ylitetään. Ja arvatkaapa mitä. Toisena päivänä tyttö paineli ihan yksin rinteitä alas. Ei paljon enää pelottanut!

Opin itse tuosta tilanteesta taas paljon. Ensimmäisenä sen, että kun opettajana jaksaa olla kannustava ja luoda positiivista uskoa oppijaan, saa hän myös siitä tukea ja turvaa pelkoonsa. Näin kun toimin johdonmukaisesti mäestä toiseen, niin lopulta se tuotti toivotun tuloksen. Toinen oppi oli se, että ole kärsivällinen. Joskus oppiminen kestää sekunnin, joskus se kestää kauemmin, mutta lopulta oppimista tapahtuu.

Valitus, ei vie ketään mihinkään. Positiivista ja hyvää asennetta voi harjoitella jo lapsien kanssa. Kun aikuinen ei ole valmis antamaan periksi, näin lapsetkin oppivat, että tukelammastakin tilanteesta voidaan selvitä! Hyvällä asenteella ja positiivisella kannustuksella!

WP_012020

Kiire, kiire ja kiire – Miksi ihmeessä?

”Nyt on kiire, pue reippaasti, lähdetään. Hopi hopi!”

Kuulostaako tutulta, kun lastasi haet päiväkodista tai viet hoitoon? Itse olen tähän useamman kerran törmännyt, jos en omalla kohdallani niin sitten jonkun toisen vanhemman. Jäin tuossa miettimään, että miksi ihmeessä aikuisten kiireen siirtää lapsille? Eihän se heidän vikansa ole, että linja-auto lähtee tiettyyn aikaan pysäkiltä tai tentti alkaa tiettyyn aikaan yliopistolla. Joskus asioita voisi helpottaa, kun lähtee vaikka viisi minuuttia aikaisemmin kotoota. Jep, kuulostaa helpolta! Mutta onko se sitä?

Herätys – uusi aamu ja uudet kujeet

Aamulla on mahtava herätä aina uuteen päivään ja uusiin haasteisiin. Jotkut aamut ovat lasten kanssa kivempia kuin toiset, varsinkin jos lapset ovat omaehtoisesti heränneet eikä ketään tarvitse herättää puoli väkisin sängystä ylös. Toisaalta noissa hetkissä olen huomannut, että lempeä herätys toimii myös tehokkaana tapana saada asiat eteenpäin. Kun ottaa väsyneen pienokaisen syliinsä ja pukee samalla vaatteet ja ulkovaatteet päälle, niin kas kummaa, on monta ongelmaa voitettu :).

Päivähoitoon lapsia vietäessä olen useasti todennut huonon äidin syndroomaan, kun itsellä on tuli perseen alla ja pitäisi olla jo ihan jossain muualla. Joskus ihan hävettää, kun tarhasta poistuu, että olipas taas loisto suoritus, mutta ei auta, pakko mennä ja lujaa paikasta toiseen. Noissa tilanteissa huomaa, että olisi helppoa kaikille, kun hoitaa homman tehokkaasti ja ripeästi, mutta ilman turhautumista ja turhan kiireen tuntua.

Vilkutus – älä unohda sitä

Mikä on pojallemme tärkeintä, kun hän hoitoon jää? Äidille ja isille vilkuttaminen ikkunasta. Tuota ei vain voi unohtaa, vaikka kuinka kiire olisi. On se ihanaa huomata, kuinka pieni asia on niin tärkeä pienelle ihmiselle ja tekee se isommankin ihmisen iloiseksi. Joka aamu.

Päivä lopussa – tiet taas kohtaavat

Kun työpäivä on loppunut ja lapset haetaan tarhasta tai hoidosta, niin silloin ei ikinä saisi olla kiire. Ei sillä tavalla, että tulee tiuskittua lapselle. Tietty on tilanteita, joissa lapsi koittaa kaikkensa, ettei lähdöstä tule mitään, mutta silloin on kaapin paikka näytettävä muilla keinoin.

Itse tein itselleni uuden vuoden lupauksen, jota koitan toteuttaa. Kun aamulla vien Elmerin hoitoon, ei koskaan saa olla niin kiire, ettei keritä halita ja pusutella ja vilkutella. Ja kun iltapäivällä haen niin aina pitää olla aikaa siihen, että ne tärkeimmät asiat saadaan hoidettua. Tuolla tavalla monta itkunpirausta jää pois matkasta ja kaikilla on kivempaa :).

Uusi vuosi ja uudet kujeet. Toivottavasti kaikilla uusi vuosi olisi kiireettömämpi ja positiivisempi. Ei tuoda toisille ihmisille omaa kiirettä, vaan pidetään ne mölyt ihan omissa mahoissamme. ITse voimme kiireeseemme aina vaikuttaa, ME itse!

kuppikuva

Eihän tämä nyt niin vakavaa ole! (Vieraspostaus Satu Haikara)

Facebookissa on kiertänyt kahvikuppihaaste, jossa ihmiset ottavat kuvia kahvikupeistaan ja haastavat toisiaan mukaan. Tarkoitus on ilmeisesti elvistellä, keneltä löytyy erikoisin kuppi tai muki. Lapsellisuuttani otin osaa, kun haasteen sain ja eräs haastamani ystävä kieltäytyi kohteliaasti osallistumasta vedoten mm. aamukiireisiin ja siihen, että hän sai enemmän aiemmin kiertäneestä vastaavanlaisesta kiitollisuushaasteesta. Sain itseni kiinni vastaamasta hänelle, että ”ei se mitään, eihän tämän niin vakavaa ole tarkoitus olla, olkoonkin, että haaste on mentaalisesti merkityksetön.” Hetkinen!!! Miten niin mentaalisesti merkityksetön? Kyllä ainakin minun pääni kaipaa välillä ”lepoa ja leivoksia” kasvavista lapsista nyt puhumattakaan.

Joululahja on vakava asia

Mieleeni muistui lastemme tädin taannoisen joulun kommentit lahjojen hankkimisesta. Hän ei aikonut tuhlata rahojaan turhiin leluihin vaan sanoi hankkivansa lapsille mieluummin jotain kehittävää. Sinällään kunnioitettava ajatus, mutta asiaa voisi ajatella myös siltä kannalta, että lasten kasvua ja kehitystä tukevaa toimintaa on varmasti riittämiin päiväkodeissa ja varsinkin kouluissa pitkin pitkää ja työntäyteistä vuotta ennen joulua. Aikuisten maailman tulosvastuu tunkee lastenkin elämään, kun tahti on aika kova oppimiselle ja eteenpäin menemiselle. Opitut asiat ja opiskelu on hyvä jättää välillä tauolle ja antaa niiden hautua jossain tietoisen mielen tuolla puolen kuten lapsi muutenkin tarvitsee paljon unta fyysiseen kasvuunsa.

Lyhyestä virsi kaunis. Joulussa on taikaa, joten annetaan lasten levätä ja toteutetaan toiveita, kohtuudella.

IMG_0431

”Se on vanhempien saamattomuutta, jos lapsi ei opi uimaan.” Oppimiselle on kypsä hetkensä!

Olin 3-vuotiaan poikamme kanssa uimahallissa. Hän porskuttelee jo mielellään pelkillä käsikellukkeilla tai keskivartalon ympäri laitettavalla kellukkeella. Poika ei kuitenkaan mielellään ollut harjoitellut sukeltamista, mutta onnistuin käyttämään kypsän hetken ja tilaisuuden kuin viekas varas, vaikkakin hyvin vilpittömiin ja hyviin aikeisiin.

Kun leikimme lastenaltaassa, poika lorkki renkaita ja pieniä kumikukkia altaan pohjasta pyytäen minulta apua. Isipä ei ”onnistunut” poimimaan rengasta. No, poika päätti napata renkaan jalalla ujuttaen varpaat renkaan alle ja onnistui. Päätin näyttää mallia ja puhaltelin hauskasti veteen samalla, kun poimin renkaan ja kumikukkia altaan pohjasta. Poika teki samoin, mutta käänsi päätä ovelasti, eivätkä kasvot menneet veden pinnan alle, kuten tarkoitukseni oli.

Leikkiä jatkettiin ja kohta poika uskaltautui laittamaan kasvot hiukan veden pinnan alle ja nappasi renkaan ja kukat. ”Jee, mää osasin!” Ja mitä tästä seurasi. Poika työnsi päätä uudelleen ja uudelleen syvemmälle ja poimi esineitä altaan pohjasta. Kohta hän leikitteli yhä enemmän ja puisteli päätään leikkisästi veden alla. ”Mää kerron äitille, että mää osasin.”

Lasta on tärkeä kannustaa ja höystää, että rohkenee kokeilemaan asioita. Usein kokemus on positiivinen ja lapsi innostuu, kun huomaa, ettei niin kamalasta asiasta ollutkaan kyse – päinvastoin. Eräs uimaharrastuksen parissa lapsensa kanssa aktiivisesti toimiva isä kertoi muutama vuosi sitten osuvasti uimataidosta.

”Se on vanhempien saamattomuutta, jos lapsi ei opi uimaan.”

Yhtälailla aikuisia tulee kannustaa haastamaan itseään oppimaan sekä laajentamaan mukavuusaluettaan. Kairos (ajoitus) on keskeisessä asemassa eli oppimiselle on oikea tai kypsä hetkensä. Kun hetki on kypsä, tilaisuus kannattaa käyttää.

Eräs ”kiireinen” isä kertoi jälkiviisaana, että tytär pyysi häntä aikoinaan lukemaan kirjoja itselleen, mutta isäpä ei ”ehtinyt”. Muutamaa viikkoa myöhemmin isä oli tarjonnut tyttärelleen, että luetaanpa kirjoja niin eipä kirjojen lukeminen kiinnostanutkaan. ”Ostoikkuna”, otollinen hetki, oli sulkeutunut. Sama pätee vaikkapa asiakkaiden ostokäyttäytymiseen. Silloin, kun ostoikkuna on auki, täytyy tehdä kauppa kotiin.

Onko sinulla kokemuksia, että olet onnistunut oikealla hetkellä olemaan auttamassa oppimaan? Entäpä päinvastaisesta?

Oppiminen on mukavaa, mutta niin on myös osaaminen! 

Artikkelin kirjoitti Juha ”Vauhtipyörä” Ahola 1.9.2013 blogissaan www.vauhtipyörä.fi/blog

sydan

Isät – te parhaat isät

Tänään kaikki kunnia isille, kuin myös jokaikisenä päivänä. Isiä ei usein muisteta ja sen vuoksi mielestäni isänpäivä on todella tärkeä päivä juhlistaa näitä mahtavia arkisankareita. Ilman isää ei minua olisi ja saan olla erittäin kiitollinen isälleni ja äidilleni siitä, että olen olemassa <3. Lastemme isälle olen kiitollinen, että hän on suonut minulle mahdollisuuden äidiksi tulemiseksi ja siitä, että hän rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen. On mahtavaa, kun vierellä on kaltaisesi ihminen, kiitos Juha <3.

Töissäkäyvä isä

Muistan, kun olin lapsi ja äiti hoiti meitä kotona nuoremman siskoni kanssa, niin isä oli se työssäkäyvä isä, jonka kotiintuloa odotettiin joka päivä. Oli ihanaa nähdä isä ja kertoa hänelle kaikki päivän jutut. Meillä oli tapana katsella isän kanssa pikku kakkosta, isän ottaessa nokosia ja me vahtasimme pikkukakkosta. Se ei mitenkään haitannut, sillä hän oli aina läsnä noissa tilanteissa :).

Kannustava isä

Isompana meidän yhteisiä hetkiä oli Kauniit ja rohkeat ja jalkapalloreenit, joihin isämme kuljetti meitä siskoni kanssa. Ei ollut päivää, ettei isä ollut viemässä meitä jonnekin harjoituksiin ja muistan ikuisesti sen onnen tunteen, kun isäni ja äitini olivat meidän pelejä katsomassa ja meitä kannustamassa. Tästä olen oppinut vanhempana sen, miten tärkeää lapsille on se, että heidän esityksistään, harrastuksistaan ja tekemisistä ollaan kiinnostuneita. Itselleni tuo oli todella tärkeää ja näin vanhempana osaan arvostaa tuota elettä vieläkin enemmän, mitä nuorempana.

Ihan tavallinen, normi isä

Isäni oli ihan tavallinen normi isä. Minulle tämä tarkoitti sitä, että hän oli läsnä kun häntä tarvisin ja hänen kanssaan oli kiva jutella. Kun matematiikassa oli minulla ongelmia, isäni auttoi minua. Yliopistoaikanani olin helisemässä tietokoneohjelmointitehtävissä, niin isältäni sain aina tarvittavaa kannustusta ja hän olikin yksi tärkeimpiä tukijoitani. MIten tärkeää, että vanhemmat ovat läsnä ja auttavat, kun lapsilla on vaikeaa. Arvostan tuota suuresti.

Aina auttamassa

Isäni oli ihminen, joka oli aina valmis auttamaan. Jos meillä oli bensa loppunut, niin soitto vaan isälle ja hän tuli auttamaan. En muista kertaa, että isäni olisi kieltäytynyt auttamasta minua ongelmastani. Hän opetti minulle, että lähimmäisiä on ihana auttaa pyytteettömästi. Mikä ihana tunne se onkaan.

Kunnia kaikille isille

Näin isänpäivänä haluan antaa hatunnoston jokaiselle isälle. Olette omalla persoonanne kanssa juuri täydellisiä isiä. Lapsenne arvostaa sitä, että olette läsnä ja rakastatte heitä juuri sellaisina kuin he ovat.

OIKEIN PALJON ONNEA JOKAISELLE ISÄLLE!!!!

panther

Helpompi puhua sivusta kuin tarttua toimeen

On ollut mielenkiintoista seurailla eri yhteisöjen toimintamalleja. Kuinka ihmiset ovat ”mukana” yhteisissä asioissa, mutta kuitenkaan kun on tekojen aika, niin montaa ihmistä ei innosta tehdä mitään. On outoa, että paikalle tai noihin joukkoihin vääntäytyy mukaan, jos sille ei ole mitään annettavaa.

Mies valkoisen ratsun selässä

Luin Earl Nightingalen Asenne-kirjasta ”Mies valkoisen ratsun selässä”- luvun, jossa kerrottiin siitä, että kun ihminen menee työpaikaan niin työnantaja odottaa, että hän pystyy tarjoamaan jotain uutta työpaikalleen. Ei ihmistä palkata töihin, jos hänellä ei ole mitään annettavaa ja tätähän usein työnhaussakin toitotetaan. ”Kerro mikä olet miehiäsi/naisiasi, korosta osaamistasi!”.

Tämä asia tulee hyvin esille näissä erilaisissa ryhmissä. Usein paikalla on ihmisiä, joilla ei ole mitään annettavaa, tai se mitä pystytään antamaan on negatiivinen ilmapiiri. Olen usein ihmetellyt sitä, että miksi ryhmän energisyyttä ja hyvää ilmapiiriä pitää negatiivisen sävyisillä kommenteilla pilata. Kommentteja on kyllä helppo antaa, mutta itse ei olla valmiita laittamaan itseään likoon.

Roolit kuntoon tiimin sisällä 

Työelämässä toimiva tiimi koostuu usein erilaisista tekijöistä, joilla on erilaiset roolit. Kun näitä erilaisuuksia osataan yhdistellä järkevällä tavalla, saadaan tiimi toimimaan loistavasti keskenään. Jos tiiminjohtajalla ei ole kykyä nähdä näitä ihmisten erilaisuuksia ja heidän kykyjään, niin usein tiimi ei toimi. Ja hyvä johtaja on sellainen, joka ei kommentoi koko ajan, kun toinen suorittaa omaa juttuaan. Hän antaa rauhan toimimiselle ja kommentoi jälkikäteen, jos on jotain kommentoitavaa. Mikä onkaan sen rasittavampaa, kun saada kommentteja koko ajan, vaikka asiat on sulla oikein hyvin hallussa?!  Noissa tilanteissa usein ihminen haluaa päästä pätemään, vaikka ei ole käytännössä valmis mihinkään.

Toimiva yhteisö / ryhmä / tiimi toimii, jos kaikki ovat valmiita tuottamaan siihen lisäarvoa. Ei ole kenenkään etu, että vain muutama tekee ja muut katsovat vierestä, kun hommiin pitäisi tarttua yhdessä.

tyyny_takaata

Rakkauden kielet – tiedätkö omasi?!

Luin lomalla ollessamme yhden parhaista kirjoista mitä olen tähän mennessä lukenut. Gary Chapmanin ”Rakkauden kieli”- kirjassa puhuttiin rakkauden eri kielistä ja siitä miten eri ihmiset osoittavat rakkautta erilailla. Tämä pätee niin rakkaussuhteita kuin lasten ja vanhempien suhteita.

Viisi eri rakkauden kieltä

Gary Chapman kertoi, että on olemassa viisi erilaista tapaa, miten ihmiset osoittavat rakkautta ja koittavat ilmaista sitä. Mikäli kumppanin rakkauskieli on erilainen kuin puolison, voi puolison rakkauden tunnustukset mennä ohisuun. Samoin lapsien kanssa on hyvä tunnistaa, millaista rakkauden kieltä he ilmaisevat. Nämä viisi rakkauden kieltä ovat:

1. Sanat
2. Yhdessä vietetty aika
3. Lahjat
4. Auttaminen ja palveleminen
5. Fyysinen kosketus

Oli mielenkiintoista huomata, että miestänikin alkoi asia kiinnostamaan ja loman aikana lueskelimme yhdessä kirjaa läpi. Kirjasta löytyi toinen toistaan kuvaavampia esimerkkitapauksia, joista oli helppo ottaa koppia. Niin läheltä liippasivat omaa elämää ja tilannetta.

Chapman toteaa hyvin kirjassa sen, että se mihin puolisossa rakastui seurusteluaikana, ei häviä mihinkään, mutta rakkauden ilmaisutavat saattavat parisuhteessa muuttua ajan myötä. Jos toiselle fyysinen kosketus on rakkauden kieli, niin lapsien synnyttyä ja ruuhkavuosia elettäessä voi olla, ettei enää yhteistä intiimiaikaa ole niin paljon kuin seurustelun aikana. Toisaalta toiselle voi merkitä paljon yhdessä vietetty aika. Silloin ei lahjat paljon lämmitä, jos toisen kanssa ei saa mitään kontaktia aikaiseksi. Lapsilla usein sekoittaa useat eri rakkauskielet ja lapsille, joille yhdessä tekeminen ja oleminen ovat todella tärkeitä, he tuovat sen kyllä jatkuvasti esille arkielämässä.

Ongelmia parisuhteessa?

Jos ja kun ongelmia parisuhteeseen tulee, niin tämä kirja kannattaa kaivaa esiin. Se, että oppii löytämään tavan kommunikointiin puolisonsa kanssa, on todella tärkeää sille henkiselle hyvinvoinnille, jota parisuhteen pystyssä pitäminen vaatii. Itse huomasin, että ongelmat joita olemme mieheni kanssa käyneet lasten syntymän jälkeen, johtuvat nyt melko selkeistä asioista. Juttelemme eri rakkauden kielillä toisillemme ja odotamme näin ollen hyväksyntää toiselta. Ei se niin vain toimi. Kun ymmärtää, mikä toisella on TODELLA tärkeää, huomaa, että sillä tavalla voi oikeasti saavuttaa jotain näkyvää muutosta.

Parisuhteessa puhutaan usein siitä, ettei toista voi muuttaa. Tuo on totta. Silloin kannattaakin miettiä, miten sitä yhteiseloa vietetään ja onko toimintamalleissa parantamisen varaa. Kuitenkaan ne ihanat piirteet puolisossa, joihin joskus aikoinaan rakastui, eivät ole hävinneet mihinkään. Ne ovat vain olleet mahdollisesti piilossa.

Mieti mikä sinun rakkauden kielesi on. Hyvä artikkeli asiasta löytyy Jevgeni Särjen blogista http://elaparemmin.fi/blogi/rakkauden-viisi-kielta/.

Pienillä asioilla on todellakin merkitystä. Jos tuntuu, että juokset koko ajan pahki seinää suhteessasi, kannattaa pysähtyä ja vaikka lukea tämä kirja. Siinä voi olla sinullekin jotain. Itse ainakin löysin siitä paljon hyödyllisiä vinkkejä meidän parisuhteeseemme.

WP_014893

Missä on ihmisten valot ja heijastimet?!

Kävelin eräänä syksyisenä ja erittäin pimeänä iltana pyörätiellä ja olin törmätä vastaantulevaan pyöräilijään, jolla ei ollut valoja, eikä pyöräilykypärää päässä. Ei ole ihme, että syksyisin sattuu kevyeen liikenteen ja autoilijoiden törmäyksiä, jos näitä hengenpelastajia ei lapset käytä.

Pyöräilykypärä – Huippu juttu

Itse en enää mihinkään mene ilman pyöräilykypärää. Pään suojaaminen on todella tärkeää ja kun aina ei itse voi niitä onnettomuuksia välttää. Olen useasti katsellut, kun nuoret lapset pyöräilevät ilman pyöräilykypäriä ja miettinyt, että on tää ”kovana” oleminen oikeasti melkoisen vaarallista puuhaa. Olenkin lapsillemme sanonut, että se on ”kovaa” uskaltaa pitää pyöräilykypärää päässä, eikä välitä muista. Kunhan pitää itsestä huolen!

Koululaisten piireissä kulkee tapa lähteä pyöräilykypärä päässä kotoota pois, mutta heti seuraavassa mutkassa kypärä otetaan päästä pois ja laitetaan sarvelle roikkumaan. Olen useamman kerran tuumaillut vastaantuleville lapsille, että nyt on kypärä ihan väärässä paikassa. Näyttäkäähän miten kovia oikeasti ootte!

Heijastimet ja valot pyörissä

Näin syksyiltoina autoillessa huomaa todella miksi heijastimet ja valot pyörissä ovat todella tärkeitä. Autoilijan on todella vaikea huomata pimeitä hahmoja, jotka syöksyvät suojatielle, jos heijastimia tai valoja ei ole käytössä. Pyöräilin eilen itse koulun Halloween juhlista pois mummopyörälläni, jossa ei ollut valoa. Oli aivan kauheaa ja pelotti kyllä suunnattomasti. Ohitin erään ohikulkijan, jolla oli lamppu kädessä. Minun oli pakko kommentoida, että onpa hienoa nähdä noin fiksuja ihmisiä liikenteessä. Itseäni hävetti, kun lamppua ei ollut. Oikeasti ei mihinkään saisi pyörällä lähteä pimeällä, jos nämä turvallisuus asiat eivät ole kunnossa.

Aikuisten esimerkki

Tässä on taas asia, jossa aikuiset voivat näyttää lapsille ja nuorille esimerkkiä. Mikä onkaan sen parempaa, kun näyttää käytännössä miten pyöräillessä jokaikinen kerta kypärä on päässä. Olen lapsillemme sanonut, että emmehän mene luistelemaan tai laskettelemaankaan ilman kypäriä, miksi sitten pyöräilisimme ilman. Pää kun on todella tärkeä ihmiselle ja sitä pitää suojella.

Kaikkien kannattaa tarkistaa onko turvallisuus asiat kunnossa teidän perheessänne. Yksi tai kaksi heijastinta voi pelastaa monelta vaarahetkeltä. Ja ne pyöräilykypärät – opettakaa lapsia pitämään niitä! 

WP_008505

Pökköä pesään – rauta on kuumaa nyt! Lapsellasi voi olla otollinen hetki kehittyä nopeasti! (vieraspostaus)

Joulun alla tyttäremme sai idean, että hän haluaa perustaa kaupan. Jalostimme ideaa ja seuraavina päivinä ja viikkoina tytär myi noin 130 eurolla vuosikalentereita. Koska rahaa kertyi kassalippaaseen, tuli luontevasti puheeksi se, miten rahan raha pysyisi hyppysissä. Yhden barbinuken Ella sai ostaa palkinnoksi tehdystä työstä, osa rahoista laitettiin pankkitilille ja loput jätettiin kassalippaaseen kauppaleikkejä varten.

On muuten selvästi motivoimampaa leikkiä kauppaleikkejä oikeilla rahoilla kuin leikkirahoilla. Ja lisäksi rahat pysyvät tallessa paremmin! =)

Viimeiset viikot kauppaleikit ovat olleet kuumaa kamaa. Äidin, isän tai pikkuveljen pitää jatkuvasti mennä ostoksille. Ensin pitää käydä “pankissa” nostamassa rahaa ja sitten mennä “kauppaan” käyttämään niitä. Ella on laittanut tuotteet (barbi- ja legoleffoja, kirjoja ja barbeja) esille, hoitanut tuotteiden hinnoittelun ja samalla tietysti kauppaneitinä laskee ostosten loppusumman ja pääsee antamaan vaihtorahaa. Rahojen käsittely tuo selvästi kiksejä tytölle ja on saanut matemaattista kiinnostusta pintaan!

Ehdottelin, että pitäisikö laskukirjoja hankkia, että ois vaikka 19-5 ja tällaisia laskuja niin Ella tuumasi vain: “No sehän on neljätoista. En tarvi tuollasiin laskuihin tarvi laskukirjaa ku pystyn laskemaan ne mielessä.” Hyvä, että itseluottamusta löytyy! Mutta näköjään rauta on kuumaa, joten otollinen hetki on hyödynnettävä. Nythän ‘pitää’ ehdottomasti treenata matematiikkaa kovasti, jotta voi toimia kauppaneitinä.

Nyt tuli ideaa, että järjestetään muksuille kekkerit, joissa on pomppulinnaa, karkkikiskaa ym. Ella haluaa olla lipunmyyjä ja kauppias. Hänellä silmät paloivat kuin mopon valot ja tekstiä tuli suuta sulkematta. Myyntiin on kuulemma tulossa karkkia, tikkareita, patukoita ja hinnoittelu oli 50 sentistä kahteen euroon. Pomppulinnoihin saa rannekkeen eurolla. Pikkuveli Elmeri pääsee kuitenkin pomppulinnoihin maksutta. Ideoita pursuaa.

Tuleeko lukijalla mieleen, että nythän yrittäjä-tj –isä on innoissaan, että oma tytär on antaa signaalia kiinnostuksesta yrittäjyyteen, myyntiin tms? Olkoon sitäkin, mutta minusta tällainen tekemisen meininki ja innostus on sellaisia asioita, joilla menee elämässään pitkälle. Meidän vanhempien tehtävä on antaa tukea ja järjestää riittävät puitteet, jotta lapsi pääsee toteuttamaan itseään.

Ymmärrys kaupanalan lainalaisuuksista ihan tuossa mittakaavassa on kuusivuotiaalle hyvää oppia. Kenellepä niistä haittaa olisi?

Katso, mitä (hyvää) lapsi tekee innostuneena. Sinun tehtävä on laittaa löylyä lisää ja olla messissä!

Vieraspostauksen kirjoitti Juha Ahola

WP_008949

Mitä sulle kuuluu?

”Äiti, tule leikkimään?”
”Äitihän sanoi sinulle, että nyt äitin täytyy kuunnella tätä luentoa.”
”Printtaa mulle ninjagoja.”
”ok, sitten menet leikkimään.”
”Äiti, leikitäänkö kauppaa?”
…..

Näin kävi tänään meidän keskustelu Elmerin kanssa, kun jouduin iltahommina tekemään opiskelujuttua ja kuuntelemaan luentoa etänä. Olin valmistellut Elmeriä hyvissä ajoin, että nyt sulla tulee tylsä ilta, kun äiti joutuu opiskelemaan ja Ella-sisko on kuorossa. Silloin kaikki oli hyvin, mutta sitten kun opiskelun aika tuli niin yllä käyty keskustelu käytiin ja arvatkaa miten se loppui?

Äiti antoi periksi, lopetti opiskelunsa ja antoi aikansa pojalle.

Luin tänään nimittäin niin mahtavan sanonnan Zig Ziglarilta ”To a Child, time is spelled, T-I-M-E”. Huomasin tuossa tilantessa, että lapselle järkisyyt ja perustelut eivät auta, kun hän kaipaa seuraa ja läsnäoloasi konkreettisesti. Lapsellehan tämä aika ei ole vain fyysistä läsnäoloa, vaan sitä minkä aikuinen on oikeasti läsnä, niin fyysisesti kuin myös henkisesti. Ja niinpä luovutin ja annoin aikani pojalle.

Halasimme pitkään ja äidin sydän suli. Kiukkuilu, ärsyttäminen ja huomion hakeminen olivat tarkoittaneet vain sitä, että äidin aikaa ei ollut lapsi saanut tarpeeksi. Ja kuinka tärkeäksi tunsinkaan siinä tilanteessa itseni.

Mitä sulle kuuluu?

Vain elämää sarjassa Elastinen alias Kimmo Laiho lauloi Toni Wirtasen ”Mitä sulle kuuluu”-biisin uusilla sanoilla. Tuon laulun ensimmäinen osio oli mielestäni loistava ja herättelevä:

”Nosta katsees, sulje juuri
Irtaudu sun näytöstä
Elämä on jossain tuo ulkona
Mut noi koneet ohjaa sun käytöstä
Kaukana normaalista
Media on epäsosiaalista
Kaikki on kaupan
ja ajankuluttaja on vain mainostajille saalista
Kun on tarvetta vuodattaa
Niin keneen silloin luotatkaa
Ne kavereita ja tykkäyksii
Mut ei ne tiedä susta puoltakaan
Ja mä en saa sun huomioo
Vaik samas huonees istuskellaan
Oot paikalla muttet läsnä
Sulje ne koneet ja keskustellaan
Suu auki sä tuijotat ruutuu
Vähemmästäki tää pää puutuu
Etkä ees kuullu ku kysyn mitä kuuluu
Hei hei mitä kuuluu…”

Tätähän se Elmerikin yritti mulle sanoa: ”ÄIti sä katot vain sitä tietokonetta ja mä oon tässä, etkä kysy mitä mulle oikeasti kuuluu!” Lapsi vaan, kun ei osaa pukea tunteitaan noin konkreettisesti ja aikuisen olisi vähän kuin tulkattava näitä käyttäytymismalleja, jotka ajavat useasti raivon partaalle.

Nykypäivänä, kun ihmisten kommunikointi on siirtynyt yhä enenevässä määrin nettiin, on syytä pysähtyä ja miettiä tiedänkö oikeasti mitä ihmisille kuuluu?! Se, että luulet tietäväsi, ei tarkoita, että todella tiedät mitä toinen ajattelee ja varsinkin mitä pieni ihminen ajattelee. Yksi hyvä tapa selvittää tuo asia on ottaa lapsi hellään syleilyyn ja kysyä:”Mitä sulle kuuluu?” Toivon, että tästä Elastisen biisistä tulisi jättihitti, sillä siinä on todella paljon sanomaa ihan kaikille.

Pysähdy, mieti ja kysy lähimmiltäsi ”Mitä sulle kuuluu?” Ehkä vastaus yllättää sinut, jos ei olet antanut oikeasti aikaasi tärkeille ihmisille oikealla tavalla.

WP_002180

Hiljaa hyvä tulee. Vai tuleeko? Mitä kuuluu kulissien taakse? (Vieraspostaus: Satu Haikara)

Vaimo/mies nalkuttaa. On tylsää, synkkä syksy, tuli lopputili töistä. Otan muutaman napsin unilääkkeeksi. Kipulääkkeeksi. Synttärit. Perjantaipullo. Pikkujoulut. Saunailta. Rentoudun. Paska elämä, paska yhteiskunta, hallitus, eduskunta. Mitä se kenellekään kuuluu, mitä teen ja miten paljon otan vapaa-ajallani, kun työssä käyn säännöllisesti ja asiani muuten hoidan. Hallitsen tilanteen ja voin lopettaa koska haluan. Jos haluan. Ei lapsia tarvitse koko ajan paapoa ja kytätä. Otan kun he ovat nukkumassa, en heidän nähden. Jos ei muuta seuraa ole, valvotan puolisoa ja haastan riitaa, jos sille päälle satun.

Varmasti moni osaa käyttää alkoholia viisaasti, mutta väärinkäytölle löytyy aina syitä ja selityksiä. Syy on yleensä muualla kuin käyttäjässä itsessään ja hän ehkä kokee, että se on yksityisasia. Kohtuukäytön ja väärinkäytön raja on veteen piirretty viiva ja yksilöllistäkin. Yksityisasia se ei kuitenkaan ole (tai ei saisi olla) enää siinä vaiheessa, kun asia alkaa häiritä ympäristöä ja etenkin jos se vaarantaa lasten elämän. On sanottu, että yksi alkoholisti sairastuttaa aina myös kymmenen muuta ihmistä lähipiiristään.

Lapset oireilevat

Vaikka tilanne olisi se, että edes toinen vanhemmista kykenee huolehtimaan lapsista, kun toinen on poissa pelistä, lapset aistivat ilmapiirin perheessä ja imevät itseensä mallin, miten asioita käsitellään ja miten niihin suhtaudutaan. Lapset reagoivat perheen kireään ilmapiiriin eri tavoin mm. selittämättöminä vatsa- tai päänsärkyinä, väsymyksenä, ehkä aggressiivisella käytöksellä. Lapsi saattaa mennä mieluummin itse kavereiden luokse, kuin tuo heitä kotiinsa.

Ainakin isompien lasten kanssa voi jo asioita yrittää pukea sanoiksi ja kysyä, mitä he vanhempien käyttäytymisestä ajattelevat ja mitä tuntevat. Eräs 11-vuotias Henna totesi äidilleen, että kunpa sitä juomaa ja tupakkaa ei olisi koskaan keksittykään. Hän sanoi sopineensa ystävänsä kanssa, etteivät he koskaan ala itse niitä käyttää.

Läheiset pakenevat häpeäänsä

Olen miettinyt, miksi ihmeessä väärinkäyttäjän lähipiiri niin usein pysyy hiljaa ja antaa asian olla. Totta kai jokainen päättää viime kädessä itse, mitä elämällään tekee, mutta jos se jotenkin loukkaa muita tai vaarantaa lasten turvallisuuden, pitäisi olla rohkeutta puuttua asiaan. Koska asia yleensä koskettaa niin monen elämää, olen ymmärtänyt, että läheiset suojelevat samalla myös toistensa yksityisyyttä. Kukaan ei kuitenkaan ole syyllinen alkoholistin käyttäytymiseen. Hänen täytyy itse ottaa vastuu elämästään.

Vanhaan, tuttuun ja turvalliseen on niin helppo tuudittautua ja paeta asioita potemalla syyllisyyttä tekemättä jättämisestä kuin että kohtaisi häpeän siitä, ettei ole ymmärtänyt ajoissa vaihtaa suuntaa. Koskaan ei kuitenkaan ole liian myöhäistä, sillä mennyttä ei voi muuttaa, mutta tähän hetkeen ja tulevaan voi vielä vaikuttaa. Oman epätäydellisyyden kohtaaminen voi olla yllättävän vapauttavaa. Syyllisyyteen pakenemalla läheiset mahdollistavat väärinkäyttäjän terrorismin jatkumisen. On toisaalta myös rakkaudeton teko mahdollistaa asian jatkuminen, koska läheinen evää myös väärinkäyttäjältä mahdollisuuden muutokseen, jos hän ei itse tilannettaan näe. Syyllisiä on kuitenkin turha etsiä, eikä syyllistäminen ketään paranna. Toisinaan ongelma syntyykin pikkuhiljaa ja hyvin salakavalasti pitkän ajan kuluessa.

Jokaiselle annetaan se, mikä hänelle kuuluu

Niin kauan kuin lähipiiri mahdollistaa ongelman olemassa olon, kaikki ovat armollisia alkoholistille, mutta julmia lapsille ja toisille aikuisillekin, jotka asiasta tavalla tai toisella kärsivät. Oikeudenmukaista on olla armollinen lapsille ja ”julma” alkoholistille. Kun kykenemme kohtaamaan oman häpeämme, teemme ongelmasta näkyvän ja toivottavasti onnistumme samalla katkaisemaan sukupolvien yli jatkuvan kierteen. Lapset eivät voi valita vanhempiaan, mutta me vanhemmat voimme vaikuttaa siihen, millainen lapsuus heillä on. Lapsilla on oikeus turvalliseen, huolettomaan ja päihteettömään elämään.

Vieraspostaus Satu Haikara

dreamstimefree_121048

Nipottamisen rajat

Menimme 4-5 vuotiaiden jumppaan Elmerin kanssa ja ohjaajat eivät olleet vielä rataa laittaneet pystyyn. Lapset olivat tulikärpäset housuissaan ja innoikkaita menemän jumppaan. Elmeri halusi näyttää mulle temppuja ja teki niitä siinä odotustilan matolla. Samalla kuulin muutaman vanhemman tuumaavaan lapselleen:

Äiti: ”Sulla on liimaa takamuksessa niin kauan kuin minä sanon.
Lapsi sanoi surullisena:”Saisinko minäkin näyttää temppuja?”
Äiti tuumasi:”Ei, minä irrotan liiman vasta, kun ohjaajat ovat antaneet luvan.”

Tuossa tilanteessa säälin lasta ja jäin miettimään, että ok on hyvä, että äiti pitää kuria lapselleen ja lapsi odottaa kiltisti jumpan alkua.

Mutta mitäpä oisi tapahtunut, jos äiti olisi antanut lapsen näyttää temppunsa hänelle? Olisiko suru tullut puseroon ja olisiko se ollut muilta pois?

Onko nipottaminen aina hyvästä?

Olen ollut usean kertaan tilanteissa, joissa vanhemmat ovat lastensa kanssa ja olen miettinyt usein, että onko aina niin tarpeen nipottaa joka asiasta? Lapset ovat lapsia, joiden kuuluu touhuta, jutella, leikkiä ja olla energisiä. Mitä jos kasvattajana karsin kaikki nuo elementit heistä, niin mitä heistä oikein jää jäljelle? 

Itse ajattelin jumppatilanteessa täysin toisenlailla. Mietin, että jos Elmerillä on niin kova hinku päästä näyttämään minulle hänen osaamistaan, niin sen ilon minä kyllä suon hänelle. Tietenkin pidän huolen, ettei hän häiritse ketään eikä ole tiellä. Säännöt ovat sääntöjä, mutta turha nipottaminen pois,

Sosiaalinen paine

 Onko vanhemmilla noissa tilanteissa niin kova sosiaalinen paine, että nipottamisella nostaa omaa häntäänsä muiden silmissä? En tiedä onko se sitä, mutta joskus kyllä tuntuu siltä. Sosiaalinen paine on tunnetusti vahva vaikuttaja ja on vaikeaa erottua joukosta ja olla erilainen. Huvitti, kun menin Ellan vanhempainiltaan ja reippaalla äänellä moikkasin tuttuani, kun saliin astuin sisään. Koko sali kääntyi katsomaan minua, aivan käyttäydyin normista poiketen ja moikkasin ääneen ihmisiä. Tervehdin uudestaan kaikkia isoon ääneen ja istuin paikalleni. Tilanne osoitti mielestäni hyvin juuri tuon sosiaalisen paineen.

Pää pystyssä saat olla sosiaalisissa tilanteissa. Jos olet kasvatuslinjojesi takana, niin voit seistä pää pystyssä olet sitten sosiaalisessa kanssa käymisessä muiden ihmisten kanssa tai sitten ihan itseksesi lasten kanssa. Ohjeet ja rajat ovat tarpeen, mutta turhaa nipottamista olisi hyvä välttää. Lapset ovat lapsia, eikä heiltä tarvitse aina olettaa täydellisyyttä. 

 

fb_koulu

Taistelu Kuivasojan sivukoulun puolesta!!!

Keskiviikkopäivän aamu meni minulla pieleen, kun luin sähköpostistani Pateniemen päiväkodin vanhempaintoimikunnan johtajan viestin:

”Meinasi aamukahvi mennä väärään kurkkuun, kun luin aamun Kalevasta, että Kuivasojan koulu lakkautetaan 08/2015! Onko teilllä Kuivasojan koululaisten vanhemmilla asiasta parempaa tietoa?”

Luin sivistys- ja kulttuuripalveluiden osalta palveluverkkotyötä uudistavan työryhmän esityksen asiasta verkosta http://www.ouka.fi/c/document_library/get_file?uuid=93a4c561-4f8d-47da-a5d5-ab6f17661e05&groupId=50266, jossa näitä säästöjä oltiin kuvattu yksityiskohtaisesti summien kanssa.

Esityksestä pomppasi esiin Kuivasojan koulun  tapaus:

”Työryhmän enemmistö kannattaa esitystä, jonka mukaan Kuivasojan sivukoulusta luovutaan 8/2015 lähtien. Kustannusvaikutus: säästö tilakustannuksista 131t €/vuosi ja kouluverkon tehostumisesta 60t €/vuosi. Yhteensä n. 200 000 euroa/vuosi.”

”Merikosken ja Pateniemen lukiot yhdistetään. Lukiot yhdistetään hallinnollisesti 8/2016 lähtien. Syntyvän uuden isomman yksikön opetus järjestetään 8/2016 lähtien Merikosken koulukiinteistössä. Kustannusvaikutus: säästö yhdistyvästä hallinnosta (henkilöstökustannuksista) 85 000 euroa/vuosi.”

Ensimmäisenä mielessäni pyörivät seuraavat kysymykset:

  • Miksi aina pienimmistä ja yhteiskuntamme uusista kyvyistä säästetään?
  • Mikä hyöty yhteiskunnalle on lapsien ajamisesta suurkouluihin, isoon massaan, jossa yksilöt ja ongelmat suurenevat?
  • Miksi kaikki idyllisyys ja yhteisöllisyys täytyy hävittää tästä yhteiskunnasta?
  • Miksi työryhmät toimivat näin esitystensä kanssa? Miksi näissä asioissa ei kuunnella ihmisiä ja kartoiteta vaihtoehtoja avoimesti, jolloin asioihin voisi puuttua jo suunnitteluvaiheessa?
  • Ovatko 200 000 e/vuosi säästöt oikeasti tarkkaan laskettu ja punnittu?
  • Mihin ihmeessä Kuivasojan 130 oppilasta tullaan laittamaan, kun Pateniemen lukio lähtee Rajakylästä vasta 08/2016 ja suunnitelma Kuivasojan koulun lakkauttamiselle on jo 08/2015?

Samassa hämmennyksessä jäin pohtimaan asiaa laajemmassa mittakaavassa. Jos oikeasti asia on niin, että säästöjä haetaan, niin onko näitä säästöjä pohdittu joka suunnalta? Nykyiset koulurakennukset Rajakylä-Herukka-alueella ovat täyteen ahdettuja lapsista, alueella asuu todella paljon lapsiperheitä, uusi saha-alue ollaan kaavoittamassa ja ketähän muita kuin lapsiperheitä sinne on rakennuttamassa talonsa? Miten sitten on ajateltu tässä kokonaisuudessa koulumatkojen pidentymiset järjestää, eikö kyydityksistä tule kustannuksia ja kuinka paljon nämä ovat? Miten kouluterveydenhuolto järjestetään, jos Rajakylä/Herukka alueen lapset joudutaan kuljettamaan joko Haukiputaalle tai Tuiraan hammashoitoihin etc. Mitkä kustannukset noista syntyvät?

Henkiset ja aineelliset asiat?!

Ennen kaikkea kun alkaa miettiä niin onko tässä asiassa mietitty niitä henkisiä ja arvollisia asioita pätkääkään? Onko kaikki aina mitattavissa rahassa? Onko vanhemmilta kysytty, että haluaisivatko he kantaa kortensa kekoon säilyttääkseen koulun? Miksi meille ei tarjota mahdollisuutta vaikuttaa ja tehdä osaamme yhteisen hyvän eteen? Mihin ovat kouluissa hävinneet talkoot ja marjanpoimimiset,ne vanhat kunnon säästötoimet?

Kuivasojan koulu on tunnettu yhteisöllisyydestään ja ennen kaikkea idyllisyydestään. Oppilaita on siellä vain 130 ja luokka-asteita 1-4 luokkaan. Vanhemmat oppilaat leikkivät nuorempien oppilaiden kanssa sulassa solussa koulun pihalla. Koulun oppilaiden vanhempiin tutustuu helposti, kun koulussa ei ole satoja oppilaita. Kaverit ovat tuttuja ja kaikki auttavat toisiaan.

Isot koulut, isot ongelmat

Mitä tapahtuu kun pienet oppilaat ajetaan suureen kouluun yli 700 oppilaan yksikköön? Minne häviävät persoonallisuus, kuunnellaanko oppilaita? Miten kiusaaminen tulee lisääntymään, kun koulussa on niin paljon oppilaita, ettei yksinkertaisesti opettajilla riitä silmäparit katsomaan tilanteita koulun pihalla? Myöskään hyvä asia ei ole se, että ensimmäisen luokan oppilaat ovat samassa yhteydessä yläkouluikäisten kanssa. Heidän maailmansa ovat niin erilaiset ja isommat oppilaat eivät ymmärrä ”pikkulasten” mielikuvistusmaailmaa ja heidän leikkejä. Yläkoululaiset ovat jo kovia ja heillä on kovat jutut, joita ei mielestäni alakouluikäisten tulisi nähdä.

Miksi ihmeessä meidän yhteiskunta ajaa mallia, jossa ihmisten on laitostuttava jo pienestä pitäen? Onko tässäkään asiassa ajateltu pitemmälle, esimerkiksi nuorten mielenterveysongelmia ja niiden puhkeamista isoissa yhteisöissä, joissa oppilaita ei kuunnella eikä opettajilla ole aikaa, kun ryhmäkoot kasvavat valtaviksi.

Täytyy sanoa, että olen todella huolissani tällaisesta suunnasta yhteiskunnassamme. Ja ennen kaikkea siihen, että nämä päätökset lyödään meille päätöksinä eteen. Missä on demokratia? Missä on sananvapaus ja missä on yhteisöllisyys?

Lapsilta kysyttäessä he kommentoivat asiaa näin:

  • Äiti, ei kai mun täydy mennä isoon kouluun, mua pelottaa.
  • Koulumatka on pitkä ja pelottava.
  • Häviävätkö meidän majaleikit?
  • Saadaanko me enää tukioppilaita ja tuntevatkohan eskarilaiset enää opettajia jo tarhassa?

Huoli on suuri myös pienten mielissä. Lapset kun käsittelevät yleensä asiat konkreettisesti ja tunne edellä. Eivät he voi ymmärtää näitä aikuisten tekemiä päätöksiä.

NYT TAISTELLAAN KUIVASOJAN SIVUKOULUN PUOLESTA!

Tulemme pistämään päättäjät koville ja vaatimaan vastauksia näihin summiin ja päätöksiin. Kaikki halukkaat voivat osallistua Facebookissa toimivaan ryhmäämme asian puolesta.  Allekirjoittaneeseen saa asian tiimoilla olla suoraan yhteydessä myös. Nyt tarvitaan ihmisiä, jotka haluavat taistella hyvän asian puolesta!!

Kuivasojan vanhempaintoimikunnan  Kuikku-tiimin edustaja
Milla Ahola
ahola dot milla ät gmail dot com

Facebook ryhmä: Kuivasojan Koulun Puolesta:
https://www.facebook.com/groups/751045248282080/?fref=nf

WP_003601

Voiko lasta opettaa ilman pakkoa?!

Opiskelin kasvatustieteitä ja siellä käsiteltiin pedagogista paradoksia eli kysymystä ”Voiko lasta kasvattaa ilman pakkoa?” Voiko lapsi olla vapaa ja itsemääräävä ihminen, jos kasvattaja häntä ”pakottaa” kasvamaan tiettyyn tavoitteeseen? Tämä on kasvatustieteessä paradoksaalinen kysymys ja käytännön elämässä tämä tulee oikein hyvin esille.

Mikäli lapsi haluaa syödä karkkia iltapalalla, annatko?

Lapsen omamääräytyvyys kärsii, mutta sinä määräät kasvattajana missä kaappi seisoo.

Mikäli lapsen pitää opetella petaamaan oma sänky aamuisin, onko ok, että se jää petaamatta, kun ei huvita?

Lapselle on määriteltävä tehtäviä, joihin hän kykenee. Tämä on tärkeä osa kasvatusta: miten osaat määrittää milloin lapsi osaa tietyt asiat ja milloin hän kykenee siihen? Itse olen huomannut, että usein tämä asia menee niin, että asioita kannattaa kokeilla. Kasvattajana huomaat varsin pian, onko tehtävä lapselle liian vaikea ja haastava, vai onko kyse vain laiskuudesta ja viitseliäisyydestä, ”no kun ei kiinnosta”-asenteesta.

Vapaa kasvatus – Mitä se on?

Olen usein miettinyt, kun kasvatuspiireissä puhutaan vapaasta kasvatuksesta. Onko tämä kasvatusmalli nyt sitä, että lapsi saa tehdä juuri mitä itse tahtoo ja oman mielen mukaan? Kasvattaja ei siis aseta näitä tavoitteita/pakkoja lapselle.

Itse en ymmärrä, miten tuollainen homma voi toimia. Lapsista ei tule ihmisiä, jos heille ei opeteta sivistystä ja käyttäytymissääntöjä. Mikäli lapset saisivat toimia miten lystäävät, veikkaisin, että meillä olisi melkoinen yhteiskunta. Kuka olisi se taho, joka asettaisi rajat lapselle? 

Miten kasvattaa ilman pakkoa?

Tämä on hyvä ja mielenkiintoinen kysymys, johon mielestäni ei ole oikeaa vastausta. Se, että joudut määrittelemään kasvattajana rajat lapsellesi, ei mielestäni ole pakkoa, vaan turvallisia rajoja, jossa voi kasvaa turvallisen lapsuuden.

Rajattomat lapset heijastavat pahaaoloaan kouluissa ja päiväkodeissa, joissa rajat saattavat tulla ensimmäistä kertaa vastaan. Yhteiskuntamme on sääntöyhteiskunta, jossa säännöt laatii hallitus, poliisi ja muut auktoriteetit.

Hellä, rakastava ja rajat luova ympäristö on lapselle turvallinen paikka olla. Lapset hämmentyvät, jos heillä ei ole rajoja ja he joutuvat vastaamaan liian isoista asioista itse. Positiivinen pakko lasten kasvattamisessa on hyvä pitää mielessä ja aina sekään ei riitä, valitettavasti. 

WP_002619

Huumorintaju – Oppiiko sen jo pienenä?!

Lapsemme katsoivat youtubesta vaaleanpunaista pantteria ja yhtäkkiä molemmat alkoivat räkättää ihan täysillä. Mielenkiinnosta menin katsomaan,  mikä siinä oli niin hauskaa ja täytyy sanoa, että kyllä muakin nauratti.

Olen jäänyt useasti miettimään, että mistä huumorintaju oikein syntyy, jos on syntyäkseen? Vaikuttaako siihen ympäristö ja onko sekin asia, jonka oppii jo pienenä? Jos pienenä asiat nauratti, niin oletko  yhtä herkkä huumorille myös vanhempana?

Naura yhdessä lasten kanssa

Sen olen huomannut, että lapset oppivat tehokkaasti mallista. Malli-opppiminen on kaiken a ja o. Behavioristinen oppinäkemys korostaa juuri tätä ärsyke-palkinto oppimista, jossa lapselle annetaan ensin ärsyke eli opittava asia ja sitten kun onnistumisia tulee niin niistä saa palkinnon. Kun vanhemmat nauraa jutuille, se tarttuu lapsiin ja lapsetkin nauravat jo varsin pienenä mukana, vaikka eivät tajuaisi vielä jutuista yhtään mitään.

Mieheni on opettanut lapsillemme kovasti huumoria ja he tykkäävätkin yhdessä katsoa ohjelmia ja opetella erilaisia lausahduksia ulkoa. Eräänä päivänä tulin töistä kotia ja lapsemme katsoivat isänsä kanssa videota, jossa ”hullumies” riehui onnensa kukkuloilla ja huusi jonkin sortin kannustushuutoa. Ei mennyt kuin muutama päivä, niin kuulin lapsiemme ja isän hokevat tuota juttua yhdessä.

Opi nauramaan itsellesi

Parasta on, jos osaa nauraa itselle ja omille munauksilleen. Aina ei voi olla täydellinen, tai paremminkin ei koskaan tule sitä olemaan. Miksi sitten tämän elämän täytyisi olla niin vakavaa?! Naura itsellesi, kun mokaat. Samalla näytät lapsille, että ei tämä elämä niin vakavaa ole.

Nauramisessa parasta on se, että se tarttuu. Kun näet positiivisen ja nauravaisen ihmisen, tulet itsekin paremmalle tuulelle. Olen usein huomannut, että jos itsellä on huono päivä. niin lasten seurassa, et voi olla myrtsinä, koska he näyttävät ilonsa ja surunsa niin spontaanisti, että sekin tarttuu.

Nauru pidentää ikää. Opitaan ja opetellaan huumorintajua yhdessä lapsien kanssa. On huippua, jos elämässä on iloa ja naurua ja ennen kaikkea positiivisuutta ympärillämme. Heitän haasteen juuri sinulle: Naurata jotain ihmistä tänään ja huomaa kuinka hyvälle tuulelle siitä itsekin tulee.

WP_013758

Kodin ja koulun yhteistyö osana arkea (vieraspostaus)

Mitä asioita sinulle tulee ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan kodin ja koulun eli lapsen opettajien ja vanhempien välisestä yhteistyöstä?

Tavallisimpia yhteistyön teknisiä välineitä ovat sähköiset reissuvihkot helmi ja wilma, vanhempainvartit ja koulun vanhempainillat. Paras väline taitaa kuitenkin olla molemminpuolinen aktiivisuus.

Reissuvihko

Meillä helmi on ahkerassa käytössä. Läksyt tarkistellaan sieltä lähes päivittäin, jotta ne tulisi myös tehtyä. Todellakin tarkistellaan, sillä mitä isommaksi lapset ovat kasvaneet, sen enempi heidän tulee jo ottaa itse vastuuta tehtävistään ja opetella itse huolehtimaan mukaansa tarvittavat välineet esim. liikuntatunneille. Huomautusmerkinnöiltä ei ole vältytty. Vaikka vastuuseen pitää oppia, mielestäni missään vaiheessa ei silti saisi jättää reissuvihkon käyttöä ja seurantaa yksin lapsen vastuulle omilla oppilastunnuksilla, vaikka hän olisi jo yläluokilla. Esimerkiksi koulusta pois jääminen ilman pätevää syytä tulee sitä kautta pian vanhempienkin tietoon poissaolomerkinnän muodossa.

Vanhempainvartti

Vanhempainvartti on todella arvokas tapa kuulla opettajalta suoraan, miten omalla lapsella koulussa menee. Vaikka kyselemmekin lapsilta usein, miten päivä meni ja miten kavereiden kanssa sujuu, opettajalta saa enemmän käsitystä, miten lapsen varsinainen opiskelu sujuu. Tapaaminen on myös mahdollisuus kertoa lapsen kodin asioista opettajalle. Monessa asiassa luottamuksellinen avoimuus auttaa lasta eteenpäin.

Vanhempainillat

Itse en ikävä kyllä ole syystä tai toisesta vielä näihin kertaakaan osallistunut. Mitä niissä mahtaa tapahtua, kertokaa. Olen kuullut, että lastemme koulussa niissä joskus on kokoonnuttu luokittain keskustelemaan opettajien ja vanhempien kesken. Ilmeisesti koulun yleisistä asioista saa noissa illoissa paremmin tietoa ja kehitellään ideoita.

Yhteistyön hedelmiä

Reissuvihkoa aktiivisesti seuraamalla saa aika nopeasti tiedon esim. ikävistä lähes joka syksy esiintyvistä ongelmista, kuten lapsia ahdistelevista kyytiin kyselijöistä. Koulumatkat ovatkin tärkeä osa koulupäivää ja sinällään oppimistapahtuma. Koulukiusaaminen on myös yksi ikuisuuskysymyksiä. Miten toimia tai mitä ajatella, jos oma lapsi ja useampi tämän kaveri kertovat jatkuvasti samasta luokkansa oppilaasta, joka tuntuu joutuvan jatkuvasti hankaluuksiin ja riitoihin toisten kanssa? Haluaisitko itse kuulla, jos kyseinen lapsi olisi omasi ja miten asia olisi paras ottaa esille?

Koulun ja kodin yhteistyölle löytyy useita eri keinoja, mutta pääasia on, että on itse vanhempana aktiivinen. Kuitenkin on syytä muistaa, että opettajia ei kannata turhaan kuormittaa jatkuvilla kyselyillä. Joskus voi olla järkevämpää ottaa puhelin kouraa ja soittaa ja kysellä suoraan kuulumisia, jos tuntuu, että niistä on jäänyt paitsi. 

(Vieraspostaus: Satu Haikara)

sadut

Onko sadut totta?!

”Hammaskeiju tulee hakemaan hampaan, kun laitan sen tyynyn alle.”
”Näkki asustaa vedessä ja vetäsee sut mukaansa, jos menen yksin liian lähelle vettä.”

Sadut, ne ihanat sadut. Lapset usko on uskomattoman hienoa. Puhuimme Ellan, 6v, kanssa saduista ja kysyin Ellalta, että onko sadut totta? Ella sanoi: ”Onhan ne. Niinkuin hammaskeiju.” Huomasin siinä hetkessä, että lapsen usko on vielä niin vahva, vaikka sitä koitan horjuttaa, niin hän uskoo siihen ihmeeseen, että hammaskeiju vie hampaan. Ja samalla jäin ajattelemaan, että tosi ihana juttu. Sadut ovat niin totta, kun lapsi niistä itselleen tekee.

Satujen ihmeellinen maailma

Hammaskeijusta tuli meilä todellinen tarina, kun Ellalta lähti ensimmäinen hammas. Ella sanoi illalla, että laittaa hampaan tyynynsä alle, jotta hammaskeiju voi hakea sen. Tuumasin, että laitetaanko hammas pieneen minigrippussiin, niin se ei mene hukkaan, kun on niin pieni. Ellalle ajatus oli ok. Meni yö ja tuli aamu ja mitä ihmettä!!! Hammaskeiju ei ollutkaan käynyt. Siinä samassa hetkessä, kun Ella tuli huoneeseeni itku kurkussa, huomasin, että miten kamalaa on, jos satua ei pidä yllä. Tosiasiassa olin täysin unohtanut koko asian. Tyhmä äiti! Onneksi Ella itse pelasti tilanteen: ”Hammaskeiju ei nähnyt hammasta, kun se oli pussissa. Onneksi vielä on yö, joten ehkä se ehtii sen vielä hakemaan!”. Olin tyytyväinen lapsen tapaan ratkaista pettymys ja ennen kaikkea selittää se. Tuin Ellaa hänen mietteissään ja lähdin alakertaan hakemaan rahaa :). Ella meni nukkumaan ja kas kummaa, hammaskeiju olikin käynyt aamulla hänen herätessään. Ja oli itseasiassa käynyt vielä tuplastikin, kun isäkin oli hoitanut hommansa :).

Miksi saduista pitäisi luopua?!

Jäin miettimään, että miksi ihmeessä aikuisten täytyy sadut lopettaa. Kyllä lapsi antaa sadulle periksi, kun on siihen valmis omassa maailmassaan. Esimerkiksi joulupukista on selvästi jo tieto lapsella, että niitä voi olla monta ja äiti ja isä ja mummokin voi auttaa halutessaan pukkia ja kaikki voi antaa toisille jouluna lahjoja. Vielä kuitenkin se magia, että joulupukki tuo lahjat, on jotain suurta ja todella ihanaa!

Mielestäni on mahtavaa, että lapset uskaltavat olla lapsia, eivätkä koita aikuistua liian aikaisin. Tästä hyvänä esimerkkinä oli, kun Ella tuli eräänä päivänä kotiin koulusta ja tuumasi minulle: ”Minulla on salaisuus, jota en kerro koulussa.” Kysyin, että voiko sen äidille kertoa ja Ella sanoi: ”En kerro, että tykkään prinsessoista!” Sanoin Ellalle, että kuule sä saat tykätä prinsessoista ja vaikka muut ei tykkäiskään, niin se on ihan ok. Minäkin tykkään prinsessoista. Sadut saavat elää ja niihin liittyvät mielikuvitusasiat, kunhan ne ei liikaa sekoitu oikeaan elämään.

Eläköön satujen ihmeellinen maailma. Joskus on aikuistenkin syytä sukeltaa satujen maailmaan ja antaa mennä vain! Sadut ovat uskomaton rikkaus lapselle ja mielikuvitukselle.