Turkki

Pidä yllä parisuhdettasi – oma onnellisuus on tärkeää

Luin aivan mahtavan jutun facebookista, jossa mies oli alkanut deittailla oman vaimon kanssa. Mies promotti jutussa, että suhde on saanut ihan uusia tuulia ja rakkaus on löytynyt uudelleen. Omasta onnesta on pidettävä huolta, silloin kun lapset ovat pieniä. Kun puhutaan ruuhkavuosista, niin tällöinhän tuota ruuhkaa voisi olla myös parisuhteessa eli otetaan irti ne hyvät arkiset hetket ja annetaan flown viedä, kun on sen aika. Parisuhde on kuin nuotio, jota pitää vaalia, muuten se sammuu. Meillä oli mieheni kanssa hankala vaihe suhteessamme, kun kuopuksemme oli vauva. Kahden pienen lapsen arki ei ollut aina sitä ihanaa, jolloin tunnelma kiristyi suuntaan jos toiseen, eikä silloin parisuhde ollut se mistä vetää positiivisuutta, vaan se oli helposti se sylkykuppi, jossa ongelmia vellottiin. Onneksi tuollainen aika oli ohimenevää ja kuuluu osaltaan myös pitkään parisuhteeseen. Huomasimme mieheni kanssa, että meidän on enemmän suunniteltava elämäämme myös miehenä ja vaimona. Joskus yhteisen ajan ottaminen täytyy vain päättää, jotta hommat eivät jää sikseen.

Vaali onneasi

Onnen vaaliminen on todella tärkeä osa elämää. Kun on tunne-elämältään tasapainossa, niin on myös muut elämän asiat paljon valoisempia. Mikäli mieli on maassa ja masentaa, niin ei sitä jaksa repiä iloa mistään muustakaan. Artikkeli miehestä ja vaimosta, jotka alkoivat deittailla uudestaan, oli mahtava juttu. Mietin itsekin, että tämähän on juuri sitä mitä sitä itsekin kaipaa. Sitä säpinää, jota joskus on ollut. Onhan sitä ollut aikaisemminkin, mutta se on ollut vain piilossa. Nyt pitää etsiä se onni uudestaan. Pienet rakkaudet teot päivittäin ovat niitä juttuja, joita kannattaa vaalia. Miksi en sanoisi miehelleni, että rakastan häntä, kun näin tunnen. Miksi piilottaa näitä ihania tunteita itsellään, vaan antaa sen tulla ulos. Sanonta ”Se mikä on sisällä, tulee myös ulos” pätee hyvin onnellisuuteen. Silloin kun ihminen on onnellinen, hän säteilee iloa ja elämän riemua. Asiat eivät ole niin vaikeita, vaan ovat ratkaistavissa. Elämä helpottuu.

Opeta lapsille tunteita

Lapset samaistuvat kaikkeen mitä ympärillä tapahtuu. Tämä pätee myös tunteisiin ja siihen miten niitä näytetään. Onko perheessä sallittua näyttää miltä minusta tuntuu vai onko opetettu, että tunteet pitää pitää sisällään. Minusta on mahtavaa, kun saa tuntea kaikkia niitä ihania ja pahojakin tunteita, sillä silloin tuntee elävänsä. Jos ei tunne koskaan mitään pahaa, ei koskaan tunne myöskään hyvää. Kun isän ja äidin suhde on onnellinen, heijastuu se myös lapsiin ja heidän tunne-elämään. On mahtava kuulla lapsien suusta ne kaikkein tärkeimmät sanat:

”Minä tykkään äidistä ja isästä”

Mikä onkaan sen parempaa kuin suhde, joka toimii. Vaali hyvää suhdettasi jatkuvilla pienillä eleillä. Mikäli vanhemmilla menee hyvin, niin menee myös lapsilla. Rakkautta pitäisi olla jokaisessa päivässä, jonka elämme.

WP_000802

Lapset ja kuolema

”Pappa,  mua on sua ikävä!”

Tuumasi tyttäremme, 6v, kun lensimme lentokoneella pilvien yläpuolelle. Lapsillemme on kerrottu, että pappa elää nyt taivaassa enkelinä ja hän näkee meidät sieltä. Pappa on mukana elämissämme meidän sydämien välityksellä. Aina kun muistelemme pappaa, papan tähti tuikkii kirkkaampana kuin aiemmin.

Isäni kuolema kaksi vuotta sitten pysäytti meidän perheen. Kuolemasta puhuminen ja asiasta keskusteleminen lapsien kanssa sai minut ymmärtämään miten tärkeitä ovat hyvät muistot ja kuinka tärkeä on niitä ylläpitää. Myös perinteet, joita ylläpidämme haudalla käyden ja kortteja papalle tehden, ovat merkki siitä, että surutyötä pitää lapsienkin kanssa tehdä.

Ikävän eri puolet

Ikävä on meillä pappaa nähden erilainen. Lapset ikävöivät pappaa, kun hän ei ole enää mukana juhlissa, eikä urheilemassa kanssamme. Itselle ikävä on haikeutta, surua ja joskus myös vihaa siitä, että elämä päättyy noin yhtäkkiä. Kaipaan isäni turvaa ja tukea, kun minulla on vaikeaa. Vanhojen kuvien katseleminen tai juttujen muisteleminen saa aina kyyneleet silmilleni.

Olemme useasti lapsien kanssa puhuneet kuolemasta ja siitä mitä se merkitsee meille maanpäällä eläville. Lapset ovat kysyneet ja tuumailleet ihania asioita:

”Näkikö pappa kun hyppäsin päiväkodissa hyppynarulla uuden ennätyksen?”
”Onko tuo kirkkain tähti taivaalla papan?”
”Onneksi on hautausmaa, niin voidaan käydä pappaa moikkaamassa.”

Lapsien kanssa on tärkeää tehdä surutyötä ihan samalla tavalla kuin aikuistenkin kanssa. Suru ja tunteet ovat erilaisia, mutta molemmille ihan yhtä aitoja. Lapselle usein kuolema on todellinen asia: en näe pappaa enää. Tai kuten poikani, 3v, tuumasi:

”Pappa on lähtenyt pitkälle matkalle.”

On matkamme sitten pitkiä tai lyhyitä, niin vaalikaamme  hyviä muistoja. Jokaisesta päivästä kannattaa tehdä jollakin tapaa paras päivä. On ne sitten pieniä tai suuria tekoja, mutta jokainen saa meidät tuntemaan, että elämämme. 

WP_009319

Loma – Mitkä asiat tekee Sinun loman?

Olimme perheeni kanssa jälleen Teneriffalla. Näköjään hyvä kohde, kun aina jää jokin kirjoitettava asia mieleen :). Tällä kertaa matkat menivät hienosti, olivathan lapsemme jo 3,5 v ja 6 v, eikä pahemmin itkuja matkoillakaan kuultu. Ja paluulento oli jälleen yölento. Se ihanuus, kuten kaksi vuotta aikaisemminkin. Tällä kertaa yölento oli pelastus. Lapset nukkuivat lennolla.

Loman aikana keskustelimme mieheni kanssa muutamaankin kertaan siitä, mitä lomalla tehdään. Tai minä keskustelin ja päätin mieheni puolesta. Mieheni loman vietto näytti olevan selvä: mitä enemmän hän saa olla koneella ja valmistella koulutuksiaan ja promotilaisuuksiaan sen parempi. Ja tietysti hotellin nettiajat piti käyttää minuutilleen. Itse olin toista mieltä. Lomalla en halua istua hotellihuoneessa, kun on mahdollisuus tutustua uuteen paikkaan, nauttia hyvästä ilmasta ja kauniista luonnosta.

Mikä tekee lomasta loman?

Jäimme keskustelemaan lapsien leikkiessä puistossa, että mikä oikeastaan tekee lomasta loman? Toisille se on sitä, että pääsee arkiaherruksesta rentoutumaan valmiiseen ruokapöytää ja joku muu siivoaa sinun puolesta. Toisille se on sitten sitä, että saa aktiivisesti tehdä asioita ja kokeilla erilaisia elämyksiä. Jotkut nauttivat rannalla löhöilystä ja kiireettömästä ajasta. Itse nautin siitä, kun ei tarvitse ruokkaa laittaa tai siivota. Pääsee siis hetkeksi pois arkikuplasta. Lisäksi aktiivitoiminnat (urheileminen, shoppaileminen ja uusiin paikkoihin tutustuminen) ja kesäkohteissa uiminen ovat minulle loman kohokohtia. Mieheni viihtyisi yhdessä paikassa ja näppäilisi konettaan paikasta riippumatta.

Kompromissit lomallakin tekevät ihmeitä

Kun tekee kompromisseja lomalla, jokainen saa lomailla omalla tavallaan. Välillä lähden lasten kanssa kolmestaan esimerkiksi uimaan tai leikkimään, ja mieheni jää tekemään omia juttuja (”ottaa aikaa itselleen”). Kaikki siis saa lomailla, omalla tavallaan :).

Loma on tosiaan monen asian summa, jossa tiivistyy useampi asia. Lomatunnelmaan pääsee yleensä helposti jo sillä, kun arkistressistä pääsee hetkeksi pois ja saa olla ihan rauhassa, nukkua pitkään ja ladata akkuja. Perheellisille yleensä perheen kanssa vietetty aika on sitä parasta aikaa, kun saa nauttia ilman kiirettä toistensa seurasta.

L            Löhöilyä
O            Omaa aikaa
M           ME = yhdessä oloa
A            Aktionit

WP_006845

Kiusaamiselle loppu

”Oli koulun välitunti ja pojat pelailivat jalkapalloa. Yhtäkkiä yksi poika hermostui ja hyökkäsi kaverinsa päälle. Tappelua jatkui jonkun aikaa, mutta välituntivalvoja ei ollut näkemässä sitä. Paikalle tuli välituntiavustajana toiminut kouluavustaja, joka huomasi itkevän pojan. Mitä hän teki? EI MITÄÄN.”

Jos aikuinen ihminen havaitsee, että kyseessä on mahdollisesti kiusaamistapaus, niin kyllä niistä pitäisi kissa nostaa pöydälle heti ja ratkaista tilanne, eikä jättää tilannetta puolitiehen. Ennen kaikkea tilanne olisi pitänyt selvittää aikuisen toimesta. En ymmärrä tällaista toimintaa aikuisilta. Mikäli olet paikalla ja jotain epäoikeudenmukaista tapahtuu, niin kyllähän asia pitäisi ottaa aina vakavasti.

Aikuisten toiminta on todella tärkeää

Kiusaamistilanteet ovat todella tärkeä selvittää osapuolien välillä. Olen kuullut tarinoita perheistä, joissa vähätellään lapsen kiusaamista. Lapsi heittäytyy marttyyriksi ja hän pompottelee vanhempia, jotka sitten toimivat asiaan kuulumattomalla tavalla. Kyllähän jokaisen vanhemman tehtävä on varmistaa, että jos oma lapsi kiusaa toista, niin tätä ei tule jatkossa enää tapahtumaan. Ja asia on selvitettävä samantien perusteellisesti. Aikuisten on asiassa toimittava jämerästi ja saatava lapset ymmärtämään asian tärkeys. Ja mahdollisesti turvautumaan ammattiauttajien puoleen, jos omat keinot ei riitä.

Kiusaminen seis 

Koulukiusaaminen on kouluissa todella ikävä ongelma. Mikäli toinen lapsi häiritsee toisen opiskelua ja henkistä olotilaa, pitäisi asia aina ottaa vakavasti. Usein kiusaajalla saattaa olla taustalla ongelmia, joihin olisi hyvä saada apua. Ei kukaan synny kiusaajaksi, vaan ympäristö ja tapahtumat lapsen ympärillä muovaavat häntä. Ja usein kiusaaminen on pahanolon purkamista, johon pitäisi löytää toinen keino. Monesti lapset ovat hukassa ja tarvitsevat aikuisten apua.

Mikäli havaitset kiusaamista, puutu siihen heti. Ketään ei saa kiusata, on kyse sitten päiväkodista, koulusta tai työelämästä. Kaikilla on oikeus olla oma itsensä ja toimia persoonansa kautta.

WP_001819

Rutiinit – Ne ihanat rutiinit

”Herätyskelloni soi joka arkipäivä 0610. Pyöräilen töihin. Pyöräilen kotia. Touhuillaan ilta lasten kanssa. Käyn samoissa jumpissa tai lenkillä saman reitin. Toistuvat Iltatouhut. Nukkumaanmeno.”

Arkirutiinit, mikä ihana asia elämässä. Itse olen rutiini-ihminen. Useasti mieheni onkin nauranut minulle, kun juoksen esimerkiksi aina saman juoksulenkin. En voisi kuvitellakaaan, että lähden vain juoksentelemaan päättömästi sinne tänne ja katson minne tieni vie. Se ei sovi minulle, koska tykkään siitä, että tiedän tarkalleen kuinka pitkän matkan juoksen. Jos haluan lyhyemmän tai pidemmän reitin, niin sitten vaihdan reittiä.

Rajoittavatko rutiinit elämääsi?

Rutiinit ovat hyvä asia, jos ne eivät liikaa rajoita elämää. Mikäli rutiinit tulevat korvista ulos ja alkavat olla pakkomielle, niin silloin on syytä miettiä, että voisiko rutiineista hieman löystää. Kun lapsemme olivat pieniä vauvoja rutiinit olivat todella tärkeitä, kun harjoittelimme mikä on yö, mikä päivä, milloin leikitään ja milloin nukutaan. Nukkuminen kun ei ollut vauvojemme mielestä kovin tärkeää yöaikaan. Silloin sai todella miettiä, että miten rutinoimme päivän, niin että aktiviteetit rajoittuvat tiettyyn aikaan ja iltarauhoittuminen alkaa tiettyyn aikaan. Siihen päälle iltapesujen ja –syömisten yhteensovittaminen, niin rutiinit olivat valmiit. Toisaalta ei maailma siihen kaatunut, jos joku päivä rutiineita ei voitu tehdä. Toisaalta silloin oli myös mielessä, että täytyypä päästä taas normirytmiin mahdollisimman pian.

Mielestäni rutiinit tuovat raameja arkeen. Lapsetkin tietävät, että kello kahdeksan on ilta ja silloin pitäisi olla jo sängyssä lukemassa iltasatuja. Mikäli joku ilta he saavat tehdä omia hommia kaueammin, niin silloin lukuhetki lyhenee. Nämä ovat sopimuksia puolin jos toisin. Itse en voisi elää ilman rutiineja, mutta tiedän paljon perheitä, joissa ei ole mitään rutiineja. Eletään miltä tuntuu. Sekin on ihan ok, jos se itselle ja lapsille on sopiva homma.

Onnellisuus koostuu myös rutiineista

Voice.fin lehtijutussa oli hyvin todettu, että kun lapselle opettaa onnen rutiineja, hänestä kasvaa onnellinen lapsi. Jokainen tarvitsee lepoa, ravintoa ja esimerkiksi ystävien seuraa, tunteakseen olonsa onnelliseksi. Rutiinit eivät rajoitu vain tekemisiin, vaan myös tunne-elämään. Jotta voit kokea olevasi tasapainoinen tunne-elämältäsi, täytyy myös elämän muut rutiinit olla kunnossa.

Opeta lapsille onnen ja elämän rutiineja. Rutiinien avulla saadaan elämänhallinnan tunnetta ja turvallisuutta elämään. Lapset tarvitsevat tiedon, että joku asia on pysyvää heidän elämässään. Rutiinit antavat tähän hyvän mahdollisuuden.

WP_009808

Iiik tätä epäjärjestystä. Nyt mä romahdan!

Kävimme lastemme kanssa lego-elokuvassa. Elokuva ei muuten kovasti itseäni miellyttänyt, mutta lopun sanoma laittoi ajattelemaan.

Poika leikki kellarihuoneessa, johon isä oli rakentanut legokaupungin. Isä tuli kellariin ja sanoi pojalleen.
Isä: ”Miksi olet irrottanut pilvenpiirtäjästä tornin?”
Poika: ”Minä leikin sillä.”
Isä: ”Ei, ei täällä saa irrotella hommia. Laitan pikaliimaa ja korjaan kaiken. Kaupungin pitää olla järjestyksessä.”

Lasten leikkiminen on usein (tai oikeastaan aina) melkoisen sotkuista puuhaa. Vanhempia saattaa stressata sotku ja epäjärjestys. Paikat pitäisi olla järjestyksessä, aivan kuten legoelokuvan isän legokaupungissa. Kaiken piti olla tip top. Elokuvassa isä huomasi, että tiukkapipoisena oleminen ei ollut järkevää ja laittoi pikaliimansa kiinni ja tuumasi:

”Nyt saa riittää liimaaminen. Nämähän ovat leluja, joilla saa leikkiä. Pyydetään pikkusiskokin leikkimään.”

Ja niin duplolegotkin ilmestyivät legoelokuvaan. Itseäni tuo elokuvan ajatus pisti hymyilyttämään, sillä mieleeni tuli juuri oma käyttäytymiseni poikamme legoleikeissä. Pojallamme on hienot paloautot pikkulegoista ja olen vaalinut, että ne pysyvät kasassa, että niillä voi leikkiä, eivätkä ne ole palasina muiden joukoissa.

Nipottamisen kaksi puolta

Olen kuitenkin huomannut, että pojallamme on tarve rakentaa paloautonsa uudelleen ja uudelleen. Sehän on juuri lapsien tehtävä. Leikkiä leluilla yhä uudestaan ja uudestaan. Rakentaa autot, hajottaa ne ja rakentaa ne hiukan erilaisiksi. Olemme sopineet, että tietyt legot ovat alakerran legoja ja tietyt legot ovat  yläkerran legoja. Näin saadaan järjestystä pidettyä jollakin tasolla. Samoin erityislegot ovat omassa rasiassa, jotta kun sitä kirvestä tarvitaan leikissä niin se myös löytyy sieltä. Nämä säännöt olen saanut myytyä hyvin lapsillemme, sillä hekin ovat huomanneet, että tämähän homma toimii. Toisaalta annan lapsiemme todellakin leikkiä kodissamme. Lelut ovat ahkerasti käytössä, kun lapsemme leikkivät merirosvoja tai rosvoa ja poliisia. On mahtava seurata sitä iloa, mikä lapsillamme on, kun he keksivät leikkiinsä uusia juttuja. Yhä uudelleen ja uudelleen.

Leikki on lapsen työtä

Lasten touhuja seuratessa tulee usein mieleen, että leikkiminen on todellakin heidän työtään. Uusi leikki toisen perään ja roolit vaihtuvat lennosta. Pieni (lue järkyttävä) kaaos ei tuossa tilanteessa saa olla esteenä leikille, sillä leikkiminen jos mikä kehittää lasta. Mielestäni on hyvä, että leikkiä kodissa saa, eikä sitä ole liikaa rajoitettu. Mikäli maja halutaan tehdä, niin se voidaan tehdä. Lapsien leikeissä huipuinta on se, miten tosissaan he ovat omassa leikkimaailmassaan ja useasti leikit tempaisee aikuisetkin mukaan. Leikkimaailmassa voi hyvin pelleillä ja ennen kaikkea nauraa itselleen ihan täysillä.

Lapsille leikki on elämää. Mitä sekaisemmin ovat lelut, usein sen parempi leikki. Järjestyksestä on hyvä pitää huolta, mutta se ei saa rajoittaa liikaa lasten leikkimistä. Annetaan lasten olla lapsia. Niitä mestarirakentajia, joita legoelokuvassakin esiintyi. Niitähän lapset juuri ovat. 

WP_000480

No kun mä en tykkää…

”En mä oikein tykkää luistelemisesta, siksi me ei käydä luistelemassa. Vien lapsen luistelukouluun.”
”En pidä uimisesta. Lapsena pelkäsin vettä kuollakseni, enkä enää uskalla kastella päätäni. Kaippa ne koulussa oppii uimaan.”
”Meillä ei maalailla. En kestä sitä siivoa.”
”Pelaa tietokoneella muistipeliä. Ei tarvi siivota palasia ja voit tehdä sen yksin.”
”Tuolla on paperi ja kynä. Piirrä itse.”

Onko sinulla asioita, joita et välttämättä haluaisi tehdä lapsien kanssa, koska et itse siitä tykkää? Olen itse törmännyt asiaan sen kautta, että esimerkiksi piirtäminen on ollut minulle ihan kauhea asia kouluvuosista lähtien. En ole tykännyt yhtään piirtää. Miksi? No koska en osaa. Kuitenkin lapsien kanssa en ole omaa inhoani tekemisen kautta tuonut esille, vaan olen kääntänyt asian niin, että toivottavasti lapset oppivat tykkäämään piirtämisestä. Usein olen sanonut, että äiti ei osaa, kun ei ole harjoitellut. Aivan, harjoittelu tekee mestarin, on kyse sitten shakin pelaamisesta tai värikuvien värittämisestä.

Omat ajatukset taka-alalle

Usein on helppoa olla tekemättä asiaa, kun se ei nappaa yhtään. Usein luistelemaan jää lähtemättä, kun itse ei jaksa seistä kentän laidalla tai kun sitä on vaan niin vaikea opettaa lapsille. Onneksi ulkopuoliset tahot ovat tarttuneet tähän ”ei kiinnosta”- asiaan huomiota ja lapsille tarjotaan yhä enemmän maksullisia aktiviteettejä. On erilaisia harrastuskerhoja ja harrastuksia, joissa näitä taitoja pääsee kokeilemaan, eikä tarvi vanhempien olla kärvistelemässä.

Mielestäni tällainen asenne on väärä. Jos en omien lapsieni takia voi heittää näitä ”en tykkää/en pidä”-asenteita sivulle, niin kenen sitten? Joka kerta ei voi olla nautintoa, mutta kun on päättäväinen ja jaksaa tehdä sitä vaikeampaakin työtä pikkuisen aikaa, niin se palkitaan korkojen kera. Mikä onkaan sen parempaa, kun taata lapselle hyvä itsetuntoa ja tieto, että hän osaa ja paljon.

Minä osaan – anna lapsen loistaa

Hyvä esimerkki asiasta oli, kun lapseni päiväkodissa on käyty kovasti lapsien keskuudessa kehuskelun sävyistä keskustelua, että kuka osaa mitäkin ja kuka on missäkin paras. Olen useasti sanonut lapsilleni, että tuollainen on ihan turhaa. Ei se tee kenestäkään parempaa, jos harrastaa jotain ja leuhkii osaamisellaan. Näytätte sitten kun on sen aika, että mitä te osaatte.

Ja sitten tuli päiväkodin luisteluhetken aika. Tyttäreni oli tohkeissaan, kun palasi kotiin päiväkodista.

”Kukaan muu ei osannut sitä temppua, jota harjoittelimme?” Tyttäreni tuumi.
Hymyilin itsekseni ja tuumasin tyttärelleni.
”Aivan. Harjoittelu tekee mestarin.”
”Oli siistiä, kun osasin tehdä kaikkia asioita. Se oli tosi kivaa!”, tyttäreni vastasi minulle.

Juuri näin! Anna lapsellesi mahdollisuus loistaa. Näitä mahdollisuuksia syntyy juuri näistä ”en kehtaa, en tykkää”-asioiden välttelystä ja siitä, että tarttuu härkää sarvista. Vielä kun siihen lisää sen extran, että tekee itse lapsien kanssa, niin siitähän vasta huippu juttu syntyy. Ja yllättäen voi käydä niin, että sinäkin pidät asiasta, ihan yllättäen :).

Ei välitetä ”ei kiinnosta”-asennetta eteenpäin. Annetaan lapsille mahdollisuuksia tulla niin hyväksi asioissa, kun he itse haluavat. Toimi itse mukana, näin kaikki tekeminen on kaksin kerroin mukavempaa.

family

Isi-päätteet tekevät usein hallaa lasten kasvatuksessa

Kuulin kerran päiväkodin pihalla, kun äiti ja tytär kävivät keskustelua päiväkodista kotiin lähtemisestä.

Äiti: ”Lähdettäisiinkö jo kotiin?
Tyttärellä oli leikit yllättäen pahasti pihalla kesken.
Tytär: ”Ei vielä. Leikin vielä tämän leikin.”

Tätä ”lähettäisiinkö”-keskustelua jatkettiin sitten seuraavat kymmenen minuuttia. Itselläni ei olisi tullut mieleen kysyä tyttäreltämme, että lähdetäänkö kotiin. Kotiin olisi lähdetty halusi lapsi sitä tai ei.

Älä anna vaihtoehtoja, kun niitä ei pidä antaa

Isi-päätteet ovatkin usein turmioksi lasten kasvatuksessa. Mikäli vanhemmat antavat siimaa lapselle esimerkiksi juuri tällaisissa lähtötilanteissa, ei hommasta kerta kaikkiaan tule vain mitään. Lapselle on selvästi ja jämerästi näytettävä, että kuka määrää ja miten homma tästä eteenpäin menee.

Olimme kerran lasten kanssa uimahallista pois lähtemässä ja pukuhuoneessa äiti ja noin 6-vuotias poika kävivät mielenkiintoista keskustelua. Pakkasta ulkona oli reilut -15 celsiusastetta.

Äiti: ”Laittaisitko kalsarit jalkaan?”
Poika: ”En”
Äiti: ”Olisit niin ystävällinen ja laittaisit pitkät housut jalkaan. Tulee kylmä.”
Poika: ”En laita”
Äiti: ”No, ehkä sinä pärjäät noilla pitemmillä housuilla.”

Ja kalsarit jäivät välistä pois. Lopulta pojalla oli päällä t-paita, takki, pitemmät housut ja pyöräilykypärä. Kauhistelin tilannetta ja mietin samalla, että en olisi kyllä tuossa tilanteessa antanut siimaa, kun on kyse lapsen terveydestä. Perhe oli pyörillä liikenteessä.

Noloilua yleisillä paikoilla

Onko niin, että vanhemmat eivät vain viitsi komentaa lapsiaan yleisillä paikoilla ja turvautuvat silloin isi-pyyntöihin? Isi-pyynnöt ovat yleensä tuhoon tuomittuja, sillä ne antavat lapselle mahdollisuuden päättää asioista, joita heidän ei pitäisi päättää. Jos lapselta kysytään, että milloin hän haluaisi mennä nukkumaan tai milloin lähdettäisiin ulkoileen, ei vastaus useinkaan olisi myönteinen. Lapsen ei pitäisi saada päättää asioista, jotka ovat hänelle liian isoja. Ei pieni lapsi voi sanoa kuinka paljon unta on hänelle tarpeeksi, vaan kyllä se on vanhempien tehtävä pitää huoli, että lapsi nukkuu tarpeeksi.

On asioita, joissa lapsen mielipide voidaan ottaa huomioon

Toki on paljon tilanteita, joissa lapsen mielipide voidaan ottaa huomioon ja voi olla hyväkin ottaa huomioon, mutta vanhemmalla on tällöinkin vastuu päätöksestä. Olemme suoneet tyttärellemme mahdollisuuden ehdottaa, mitä haluaa laittaa päälle päiväkotiin ja tämän jälkeen on tehty yhdessä lopullinen päätös asiasta. Hän tietää, että lopullinen päätös on vanhemmilla, mutta täytyy todeta, että hän on oppinut valitsemaan varsin fiksusti vaatetuksen, eikä ole tarvinnut käydä taisteluita. Jos oikeasti on kyse ”haluaisitko” –asiasta niin silloin voi kysyä haluaisitko, mutta jos kysymys on retorista lässytystä niin silloin se vie pohjan vanhemman auktoriteetilta.

Luonto pois – kaiken A ja O

Oli mahtava katsoa Teemu Selänteen dokumenttia ja kuunnella Teemun isän kommentteja lastensa kasvatuksesta. Teemun isällä oli oikea asenne. Nukkumaan mentiin yhdeksältä ja nukuttiin kunnon yöunet isompana koululaisenakin.

Oikein!

Uni jos mikä on lapsen kehitykselle tärkeää. Samoin kunnon kuri. Mikäli kuria ei ole ja lapset hyppivät vanhempien silmille, ei hommasta tule yhtään mitään. Vanhempien täytyy näyttää kaapin paikka silloin, kun sitä tarvitaan. Jos kaapin paikkaa ei näytetä, on lapsilla usein pallo hukassa ja samoin auktoriteettien kunnioitus.

Päätä, Näytä ja Toimi. Älä anna lapsen päättää asioista, jotka ovat hänelle liian isoja.

kättely

Hyvät tavat opitaan samastumisen kautta

”Terve kaikille!” kuuluu hyviin tapohin, kun juhliin astutaan ja tupa on täynnä porukkaa. Tai sitten ”Kiitos ja Hei hei”, kun ollaan lähdössä kotiapäin. Luulisi näiden perusjuttujen kuuluvan ihmisten hyviin käyttäytymistapoihin, mutta useasti saa ihmetellä, miten vanhemmat näyttävät omalla toiminnallaan huonoa esimerkkiä jälkikasvulle. Miten ihmeessä pienet ihmiset oppivat hyvät tavat, jos niitä ei omat vanhemmat ensimmäisten joukossa viljele?

Näytä itse – lapsikin oppii

Oman esimerkin näyttäminen on asiassa kuin asiassa todella tehokas opettaja. Lapset samastuvat auktoriteettien toimintaan todella tehokkaasti. Puhutaan tahattomasta kasvatuksesta, mitä tapahtuu jatkuvasti arkielämässä toimiessamme. Miten ihmiset toimivat esimerkiksi linja-autosta poistuttuaan? Kiittävätkö he kuskia turvallisesta matkasta vai lämpsivät ovesta ulos sanomatta sanaakaan tai ottamatta katsekontaktia kuskiin. Toinen esimerkki tahattomasta kasvatuksesta liittyy turvavöiden kiinnilaittamiseen autoon istuttaessa. Vanhemmat opettavat lapsilleen, että on tärkeää laittaa turvavyö aina kiinni, kun autolla ajetaan, mutta unohtavat itse kiinnittää turvavyönsä.  Tämä on lapsille merkki, että ei tämä asia nyt niin tärkeä olekaan.

Toimi johdonmukaisesti

Mikäli lapselle on opetettu kotona, että leikit siivotaan leikin loputtua niin miksi tämä sääntö ei ole sitten voimassa enää esimerkiksi kyläreissuilla? Mielestäni on todella tärkeää, että olemme kasvattajina johdonmukaisia ja toimimme paikasta riippumatta samoilla periaatteilla. Mikäli kotona on tärkeää siivota leikit, niin sen pitäisi olla tärkeää myös kyläreissulla tai neuvolan leikkipaikalla. Aikuisen tehtävä näissä tilanteissa on toimia poliisina ja tarkistaa, että homma hoituu sovitulla tavalla.

Näyttämällä esimerkkiä ja toimimalla johdonmukaisesti hyvät tavat saavat arvokkaan merkityksen lapsen elämässä. On aikuisten vastuu vaalia hyviä tapoja, lapset eivät siihen kykene ilman samastumisen kohdetta!

WP_003325

Sankarimme pojat ja prinsessamme tytöt

On ollut mielenkiintoista seurata tyttöjen ja poikien kehittymistä lähipiirissä. Kuinka monesta pikkutytöstä on kasvanut prinsessojen ihailija ja kuinka monesta pikkupojasta on tullut sankari, joka tappelee, riehuu ja kokeilee voimiaan koitoksissaan? Lapsien sielunelämä on todella rikasta ja samaistumisen kohteita etsitään ympäristöstä jatkuvasti.

Sankarit ja prinsessat

Pojastani kuoriutui päiväkotiin astuessa poika isolla P:llä. Yhtenä päivänä hämmästyin ihan, että minunko poika se tuossa riehuu, painii ja näyttää nyrkkejä. Samanikäisten seura ja samankaltaiset vinkeet näyttää tarttuvan melko pian ja samaistumista on ryhmässä helppo tehdä. Samoin tyttäreni prinsessavinkeet ovat olleet mielenkiintoisia. Kolmivuotiaana pikkukoulusta kotiin tullessa tytöllä oli kovasti prinsessat, hameet ja korut mielessä. Tytöt olivat leikkineet pikkukoulussa prinsessaleikkiä ja Ella sai olla Tuhkimo. Muistan tuon päivän kuin eilisen. Sen jälkeen prinsessavaihe sen kun kiihtyi ja jatkuu edelleen. Olikin mielekiintoista, kun tyttäreni meni päiväkotiin esikouluun ja yhtäkkiä ei prinsessat enää kiinnostaneetkaan. Kyselin,että etkö oikeasti tykkää enää prinsessoista? Ella tuumasi:”No kun ei muutkaan tykkää eskarissa, niin en mäkään voi tykätä.” Kävimme pitkän keskustelun tyttäreni kanssa siitä, miten jokainen saa olla täysin se mikä on. Kaikki saa tykätä juuri siitä mistä tykkää, eikä tarvi olla samanlainen kuin muut, jos mielenkiinnon kohteet ovat toisenlaisia. Ei sillälailla oikeita kavereita saa, jos ei ole oma itsensä. Sen keskustelun jälkeen prinsessat olivat jälleen iloisesti leikeissä mukana ja tyttäreni oli ylpeä siitä. Ja kyllä niitä kavereitakin tuli, vaikka mielenkiinnon kohteet eivät täysin kohdanneetkaan.

Lapset kasvavat omien intressejen suuntaan

Lapsia on turha koittaa muokata sellaisiksi mitä he eivät ole. Jos tyttö tykkää barbeista, hän tykkää niistä ja leikkii niillä kyllä jossakin. Mikäli pojan pitää purkaa jokainen lelu kappaleiksi, jotta pääsee tutkimaan sen perinpohjin, niin ei auta, että hänelle antaa lelun, joka ei hajoa atomeiksi. Kyllä hän sellaisen tavaran löytää käsiinsä. Kun lapsen mielenkiinnon kohteita seuraa ja tukee häntä niissä, kasvaa pikkuisesta itsetunnoltaan vahva persoona, joka uskaltaa olla mikä on. Jos poikani tykkää pinkistä ja nukkeleikeistä, niin tykätköön. Joku tarkoitus niillä on hänen sielunelämäänsä ja persoonallisuuteensa.

Jokaisella on juttunsa. Olkoot poikamme sankareita ja tyttömme prinsessoita, jos ne ovat heidän juttunsa.

Ella_käärmeet

Lapsi esimerkin näyttäjänä!

Olimme Teneriffan reissulla mieheni suvun kanssa. Hotellillamme esiintyivät käärmemiehet, joilla oli mukanaan kolme python käärmettä. Pieni Cleo, valkea Shakira ja isoin Edi. Miehet kertoivat käärmeistä ja esittelivät niitä ja sitten kävivät yleisön joukossa niitä esittelemässä. Heidän tarkoituksenaan oli poistaa ihmisten pelkoja käärmeitä kohtaan.

Pelon siedätystä esimerkin voimalla

Itse inhosin käärmeitä. Todellakin inhosin. Hyi.

En tiedä mikä niissä on vain niin iljettävää, mutta en todellakaan aikonut mennä koskettelemaan käärmettä tai sitten katsomaan sitä läheltä. Mitä tapahtuikaan shown lopussa? Kaverit sanoivat, että nyt halukkaat saivat tulla ottamaan käärmeet syliinsä ja meidän Ella nosti reippaana kätensä ensimmäisenä pystyyn. Eihän siinä auttanut kuin kannustaa lasta, että mene vain, jos rohkeat. Oot kyllä rohkea! Ihastelin tyttäremme rohkeutta ja sitä miten häntä ei pelottanut asia yhtään. Aloin jo miettiä mielessäni, että jos pikkuinen lapsi uskaltaa tehdä tuon, niin eihän tässä oikeasti auta kuin mennä ja kokeilla miltä se käärme tuntuu.

Anoppini näytti meille käärmepelkoisille Ellan jälkeen myös mallia ja sanoi, että hän menee Elmerin kanssa kuvaan. Ei auttanut kuin hattua nostaa jo siinäkin vaiheessa, sillä mummo oli meistä käärmepelkoisista se toinen, joka inhosi todella käärmeitä. Kun Ella ja mummo olivat kolme eri käärmettä niskaan ottaneet, niin täytyihän itsekin se kokeilla. Ja täytyy sanoa, että onneksi tein sen. Ei se niin pahalta tuntunut.

Olisiko tehnyt asiaa ilman, että lapsi olisi näyttänyt minulle, ettei tämä äiti nyt niin paha juttu ole? En varmasti! Ei olisi aikuisetkaan saaneet minua sitä tekemään, mutta pieni pahaa aavistamaton lapsi teki minuun suuren vaikutuksen.

Älä anna omien pelkojen pelottaa lasta

Vanhempien pelot eivät saa vaikuttaa lapseen. Niinpä. Mikäli olisin omalla pelollani sanonut Ellalle, että älä missään nimessä mene ja olisin kieltänyt häntä menemästä silittämään ja sylittämään käärmettä, olisin tartuttanut Ellaan ihan vääränlaista pelkoa. Tämä asia tulee esille muissakin tapauksissa. Jos minua pelottaa laskea laskettelurinteessä, niin miksi annan oman pelkoni estää lastani tekemästä sitä, jos häntä ei asia pelota? Tietenkin aikuisen järki täytyy olla mukana lapsen tekemisissä.  Usein kuitenkin ohjaamme lasta omilla peloillamme, emmekä uskalla antaa lapsen kokeilla rajoja, koska itse emme uskalla. Ella näytti minulle närhen munat ja saan olla kiitollinen hänelle siitä. Ehkä minua ei nyt enää inhotakaan käärmeet niin paljon ja ennen kaikkea en pelkää niitä enää niin paljoa.

Älä tartua pelkoasi lapseen, jos lapsi ei pelkää. Uusien asioiden kokeileminen ei ketään tapa, kunhan järki on mukana. Aikuisen tehtävä on olla järki asioissa, eikä jarruttaja.

lumia.jpg

Älypuhelimet ja lapset

Näin Facebookissa kuvan, jossa oli vertailtu puhelimia, joilla koululaiset aloittavat koulukäynnin. Kuvassa oli 80-luvun lankapuhelin ja 2010-luvun älypuhelin. Esikoisemme on aloittamassa ensi syksynä koulun käynnin ja olen miettinyt, että minkälaisen puhelimen hänelle laittaisin. Jäinkin pohtimaan, että mitkä ovat älypuhelimien hyvät ja huonot puolet:

1.     Älypuhelimessa on kaikkea mitä tarvitset. Kamera, netti, sosiaalinen media, kaikki mahdolliset sovellukset. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.

Itse olen koukussa älypuhelimiin parista syystä: a) Niissä on niin hyvä kamera, että digikameraa en tarvitse enää. b) Sosiaalinen media pitää hyvin yhteydessä kavereihin, tapahtumiin ja ympärillä tapahtuviin asioihin c) Netti toimii, kun matkustelee ja tarvii tietoa asioista heti d) Navigointipalvelut autoreissulla ihan huiput e) Työ- ja henkilökohtaiset mailit saa kätevästi yhteen paikkaan päivitettyä. Lasten päiväkoti- ja kouluasiat päivittyvät heti puhelimeen. Ihan mahtavaa ja miten yksinkertaista elämä on älypuhelimen kanssa.

Aivan, mutta tarvitsevatko koululaiset kaikkea tätä? (Toki herää kysymys, tarvitseeko aikuinenkaan? J ) Onko heillä tarvetta heilua sosiaalisessa mediassa päivät pitkät? Onko twiittailu, Instagrammiin kuvien laittelu, Whatsapp oikeasti ne jutut, joita nuoriso tarvii? Tarvitseeko koululainen koulussa puhelintaan? Tarvitseeko kavereiden kanssa twiittailla, chättäillä ja pelailla? Ja missä määrin tämä on kohtuuden rajoissa?

Onko vanhemmilla ehkä pelko siitä, että ilman näitä monipuolisia älypuhelimen suomia mahdollisuuksia oma lapsi jää kaveriporukoista ulos, kun ”kaikki” muut käyttävät niitä? Tulisko asian olla näin?

 2.     Omien henkilökohtaisten ja ”selfie”-kuvien julkaiseminen netissä

Julkisuudessa on paljon pyörinyt juttua siitä, kun nuoret tytöt laittavat seksuaalisia omia kuvia sosiaaliseen mediaan ja ihmiset jakavat niitä eteenpäin. Eivätkö nuoret todella mieti, mitä kaikkea noille kuville voikaan tapahtua? Sosiaalisessa mediassa kuvat leviävät kuin häkä huolimatta yksityisyysasetuksissa mahdollisesti tehdyistä rajoituksista. Onko oikein, että alaikäiset tytöt ”kaupittelevat” itseään omilla kuvillaan ja kaiken kukkuraksi eivät ymmärrä tekevänsä tätä?

Toisaalta asianmukaisten ”selfie”-kuvien julkaisemisen jälkeen tulevat tykkäykset ja kommentit voivat tehdä hyvää lapsen tai nuoren itsetunnolle minäkuvan kehittymisen kannalta. Lisäksi kuvien avulla voi kertoa omia kuulumisiaan laajalle kaveripiirille jouhevasti. ”Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.”

 3.     Roolipelit / pelimaailma

Rooli- ja nettipelit ovat nykypäivän juttu. Itse en nettipelejä ymmärrä, kun en ole koskaan niitä harrastanut, joten en voi niiden puolesta paljoa puhua. Kai niissä on se oma viehätyksensä, kun niihin oikeasti uppoutuu.

Hyväksikäyttötapauksia on julkisuudessa pyörinyt näistäkin. Entä se riippuvuus, jota pelit pelaajilleen teettävät? Eikö nuorisolla ole oikeasti muuta tekemistä kuin istua roolipelimaailmassa netissä? Missä ovat entisajan kunnon pihapelit, kavereiden tapaamiset, urheiluhommat koulun kentillä? Ovatko harrastukset todellakin nykyään vain sitä, että pyöritään netissä?

Onko pelimaailmassa kolikon toinen puoli kuitenkin se, että IT-alalla voi olla Suomen tulevaisuudessa isoja mahdollisuuksia? Mitä jos 70-80 –luvulla syntyneet eivät olisi päässeet pelaamaan varsin alkeellisilla tietokoneilla 90-luvun taitteessa lapsuudessa? Olisiko ”rovioita” Suomessa nyt?

4.     Sosiaalinen verkostoituminen

Sosiaalinen verkostoituminen on todella tehokasta, jos haluaa työllistyä nykypäivänä. Se, että sinulla on hyvät suhteet ja tunnet paljon ihmisiä on todella tärkeää, kun uralla haluaa edetä eteenpäin. Sosiaalisessa mediassa on paljon hyvää, kun sitä käyttää järkevästi hyväkseen.

Verkostoitumisen myötä puskaradio pelaa tiedotuskanavana mainiosti. Näin sitä saa tiedon tapahtumista ja uutisista vähemmälläkin vaivalla.

Tietysti sosiaalinen media toimii omana käyntikorttina niin hyvässä kuin pahassa ja pienetkin  ylilyönnit saattavat saada isoja mittasuhteita nopeasti ja laajasti. Esimerkiksi edesmenneen ”R.I.P. Karoliinan” –FB-sivulla oli useita törkeitä kunniaa loukkaavia viestejä, mikä sinällään on jo paheksuttavaa, mutta samalla kyseiset nuoret tahraavat henkilökohtaisesti omaa mainettaan ala-arvoisilla kommenteillaan.

5.     Sosialistuminen

Kun nuoriso pääsee helposti chättäilemään ihmisten kanssa omilla puhelimillaan, niin osaavatko he olla enää normaalissa kanssakäymisessä ihmisten kanssa? Mielestäni oli hälyyttävää, kun olimme eräissä juhlissa ja sohvalla istuivat vierekkäin 15 v, 20 v ja 30 v vieraat. Jokainen näppäili omaa puhelintaan, eikä kukaan keskustellut kenenkään muun kanssa. Saa sitä ihmetellä, että ihmisillä on nykyään huonot käyttäytymistavat, kun nuoriso kontaktoituu vain puhelimen välityksellä toisiin ihmisiin. On tilanteita, joihin puhelin (tai muu ylimääräinen värkkääminen) ei vain kuulu.

Positiivisena puolena sosiaalisten mahdollisuuksien merkeissä on se, että kirjallisesti itseään paremmin ja luontevammin ilmaisevat ihmiset pääsevät paremmin tuomaan itseään julki. Jotkut ovat kasvotusten ujompia tai eivät tykkää soitella ihmisille, joten kirjoittaminen käy kenties luontevammin sosiaalisten suhteiden ylläpitoon.

Pohdittuani asiaa tulin siihen tulokseen, että tyttäreni saa tässä vaiheessa halvimman peruspuhelimen käyttöönsä. Nettiä siihen ei tarvita, eikä paljon muitakaan applikaatioita. Riittää, että osaa soittaa, viestittää ja toimia hätätapauksessa. Älypuhelimet ovat mainio asia, mutta niistä voi koitua paljon haittaakin, jos elämä alkaa pyöriä vain niiden ympärillä.

Mieti kaksi kertaa ennen kuin älypuhelimen lapsellesi ostat. Tarvitseeko hän oikeasti sitä? Oletko tietoinen vanhempana, mitä puhelimella oikeasti tehdään? Älypuhelin voi olla hyvä juttu, mutta onko se sitä sinun lapsellesi ja onko hetki kypsä sille nyt vai myöhemmin?

family

Pidä huolta.

On ollut ilo lukea tätä sivustoa ja nähdä, että lasten asia koskettaa, ja myös huolettaa niin monia isiä ja äitejä. Huoli on todellinen ja yhteinen. Se on samalla huoli tulevaisuudesta, erityisesti lasten hyvinvoinnista yhteiskunnassa, mutta myös huoli Suomen tulevaisuudesta yleensä. Nyt varttuva sukupolvi on se, jonka varaan rakennamme toivon paremmasta huomisesta. Muuta meillä ei ole.

Moni, ja minä muiden muassa, kantaa sydämessään jatkuvaa kipua siitä, onko ollut tarpeeksi hyvä isä tai äiti. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Olisiko laiminlyönnit voitu jotenkin välttää siinä vaiheessa kun lapset olivat pieniä ja arki kiireinen ja työntäyteinen? Annoinko tarpeeksi aikaa lapsilleni?

Kun näitä mietin, tulee mieleeni eräs kaunis keväinen päivä vuosia sitten. Lumi oli vielä maassa mutta aurinko lämmitti jo niin, että takapihalla suojaisessa paikassa saattoi istua ja paistatella päivää. Opiskelin silloin yliopistossa ja opiskelu, varsinkin sen loppuvaihe, vei kaiken huomioni ja, niin ainakin tuntui, kaikki voimavarani.

Ajattelin, että on ehkä helpompi lukea ulkona raskasta aihetta, matematiikkaa, joka oli kuin hepreaa ja aukeni minulle työläästi ja tuskaisen hitaasti. Kaivoin varastosta tuolin ja menin kirjoineni ulos auringon paisteeseen. Kuulin kun portti kävi ja katsoin kun poikani tuli jälleen kerran koulusta reppu tunnollisesti selässä pyörää taluttaen; portti auki, pyörä nojalleen seinää vasten, portti taas kiinni ja sisälle omaan huoneeseen.

Mikä siinä oli niin omituista?

Se hiljaisuus. Sanaakaan siinä ei vaihdettu. Ei sanaakaan.

Ehkä poika ei vaan huomannut minua? Vai olinko kenties muuttunut näkymättömäksi?!

Ja olinhan minä. Nimittäin pojalleni minä olin muuttunut olemattomaksi ja yhdentekeväksi, sellaiseksi, joka ei ansaitse edes normaalia tervehdystä. Vuosikausia olin keskittynyt vain itseeni, omiin asioihini ja opiskeluuni. En ollut enää läsnä perheeni elämässä.

Tuli kauhean paha olla. Oli aivan kuin näkymätön sormi olisi osoittanut minuun vaativana ja ehdottomana. Ja yhtäkkiä asia valkeni minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sinun on tehtävä jotakin. Täytä velvollisuutesi. Nyt! Nyt on tehtävä asialle jotakin! Ei huomenna, ei ylihuomenna, vaan nyt. Oikein hätäännyin siinä ja tenttiin lukeminen jäi siihen paikkaan. Menin sisälle ja mietin kuumeisesti mitä ihmettä tekisin asialle. Pitäisi kehittää jokin yhteinen projekti. Juuri niin. Pitää keksiä jotakin yhteistä mukavaa ja pitkäaikaista tekemistä ja värkkäämistä. Tosiaan! Sillä tavalla saisin kestävää kontaktipintaa minun ja poikani välille ennen kuin on liian myöhäistä. Mutta mitä ihmettä tekisin?

Kuinka ollakaan, seuraavana päivänä oli naapurin pihalle ilmestynyt peräkärryllinen polkupyöriä. Menin moista ihmettelemään ja naapurikin tuli siihen. Sanoin:

– Oot pyöriä hommannu.

– Ei ne mun oo, naapuri vastasi – Kaveri pukkas kärryn tuohon siksi aikaa kun meni kauppaan. Ovat menossa kaatopaikalle.

Selvän teki! Kannoin pyörät, kaikki viisi, meidän autotalliin. Illalla menin pojan huoneeseen ja kysyin kiinnostaisiko eräs homma. Poika oli ensin vähän ihmeissään mutta kun kerroin asiani, hän oli valmis kuin Melperi sotaan. Autotallista tuli verstas, jossa pyöränraatoja purettiin osiin, ja toimintakuntoisista osista rakennettiin toimivia polkupyöriä. Teknisiä ongelmia tuli vastaan ja niitä ratkottiin yksissä tuumin. Kun katsoin pojan tekemistä, huomasin, että siemen oli pudonnut otolliseen maaperään. Kohta poika oli jo isäänsä etevämpi. Niin se menee ja niin sen pitääkin mennä. Sitten tulivat ne mopovuodet ja pyörät vaihtuivat skoottereihin, omiin ja kavereiden sellaisiin, joissa oli milloin mitäkin vikaa. Autotalli oli enimmäkseen kuin hävityksen kauhistus mutta ei se minua ainakaan haitannut. Päinvastoin. Talli oli parhaassa mahdollisessa käytössä.

Poikani valmistuu nyt koneinsinööriksi Kemin – Tornion ammattikorkeakoulusta ja työskentelee teknisenä myyjänä ja tekee lopputyötä firmalle lujuustestauslaitteiston hankinnasta. Samalla hän hakee aktiivisesti oikeisiin insinöörin hommiin. Yllätyin kun eräänä päivänä nyt itsekin perheen isäksi tullut poikani sanoi:

– Isä. Mistä sinä silloin yhtäkkiä hoksasit, että ruvetaan puuhaamaan sitä pyörähommaa yhdessä.

Niin. Mistä tosiaankin? Vähän hymyilytti kun en osannut siinä kummoistakaan vastausta antaa.

Mutta olipa mistä hyvänsä, niin kiitos siitä. Yhteinen tekeminen on kantanut hedelmää. Monta asiaa olen ehkä jättänyt tekemättä ja paljon olen tehnyt vääriä asioita. Mutta tuota kevättä vuosia sitten voin muistella ylpeänä ja ilolla yhdessä poikani kanssa.

– Hannu Anttila –

postiiviella1

Positiivinen lapsi – hyvä itsetunto

”Äiti, mä tiedän, miksi kaverini tykkäävät minusta.”

Kertoi Ella-tyttäremme, 6v, minulle erään päiväkotipäivän jälkeen jutellessamme päivän tapahtumista. Kysyin tyttäreltämme, että mistä hän sen tietää ja Ella tuumasi: ”Mä sanoin mun kavereille, että ne tykkää musta, kun mä oon rohkee ja fiksu.” Kysyin, että kysyitkö kavereidesi mielipidettä ja Ella vastasi: ”He vastasivat, että kyllä.” 

Hyvä itseluottamus

Jäin huvittuneena miettimään, että kyllä täytyy lapsella olla hyvä itseluottamus, kun voi noin viileesti kertoa toisille, miksi hänestä pidetään. Näinhän se menee. Itseluottamus, kun on huikealla positiivisella tasolla, pystyt mihin vain. Itseesi pitää luottaa ja omiin tekemisiin. Se on kaiken A ja O.

Eräänä iltana luimme iltasatuja ja Ella halusi kirjaa lukea itse. Ällistyin, kun hän alkoi lukea tuosta vain vaikeimpiakin sanoja. Parasta tilanteessa oli kuitenkin se innostuneisuuden ja onnistumisen tunne, mikä Ellalle itselle tuli. Hän halasi minua joka sanan jälkeen ja tuumasi: ”Nyt kaverit tykkäävät musta vielä enemmän, kun voin lukea heille kissa-kortteja”. Niin suloista!

Positiivinen tuki kasvattaa itseluottamusta

Itsetunto on elämässä todella tärkeä asia. Vanhempina voimme tukea lapsen itsetuntoa positiivisuudella, kehuilla ja rohkaisemalla lasta ylittämään omat vaikeudet. Kun lapsen innostukseen lähtee herkästi mukaan, lapsen innostus kasvaa kasvamistaan ja tuottaa usein todella makoisia hedelmiä, joiden sadosta saadaan nauttia läpi elämän. Terve itseluottamus on asia, joka kantaa ihmistä läpi elämän. Kuitenkin pitää varoa, ettei kehu liikaa, eikä jos ei siihen ole tarvetta. Yltiöpäinen kehuminen ei lasta auta, sillä hän voi saada vääristyneitä käsityksiä itsestään ja munaa itsensä sitten ikäistensä joukossa. Kannustuksessakin pitää olla jalat tiukasti maassa ja nähdä milloin on syytä promottaa ja olla todella innostunut.

Innostu lapsen mukana. Tue ja ole positiivinen. Itseluottamus kasvaa onnistumisilla ja kun vanhemmat todistavat näitä onnistumisia, antaa se lapselle mahtavaa sisäistä voimaa elämän varrelle.

WP_008949

Kyllä äidit ovat oikeassa!

”Kun olet vanhempi, niin ymmärrät minua!”

Tuumasi äitini minulle, kun olin murrosikäinen ja en tykännyt äitini toimintatavoista. Tuolloin minua ärsytti suuresti, kun äitini kommentoi noin ylimielisesti, tai siltä se minusta silloin ainakin tuntui. Kun itse tulin äidiksi, olen alkanut ymmärtää äitini toimintatapoja entistä enemmän. Ymmärrän myös sen, miksi hän minulle sanoi noin.

Äiti on usein oikeassa

Lastemme kanssa touhutessa olen huomannut monta kertaa, että äidin kommentit ovat olleet varsin osuvia, vaikka eivät välttämättä minua aina sillä hetkellä innostaisivatkaan. Hyvä esimerkki oli, kun puhuin omasta jaksamisesta ja siitä, että iltaisin on niin vähän aikaa rauhoittua. Äitini tuumasi, että lopeta nukutustouhut. Jäin miettimään asiaa ja sain itselleni hyvän syyn tehdä tuon homman. Päätös ei tuntunut enää yhtään pahalta, ja kun olin saanut asian itselleni vakuutettua, oli päätös myös helppo pitää.

Muut etusijalle

Äidit ajattelet usein asioita monesta näkökulmasta ja pohtivat asioiden vaikutusta niin itsensä kuin muiden elämään. Äidit ovat valmiita laittamaan omat toiveensa taka-alalle, kun on kyse lapsien hyvinvoinnista. Aina ei kiinnostaisi, mutta tärkein on tärkein. Oma äitini on aina ollut minulle todella tärkeä, mutta huomaan, että vanhetessani olen alkanut miettiä äitini periaatteita ja toimintoja ihan eri näkökulmasta. Olen huomannut myös, että nyt moni asia käy järkeen, mitä nuorempana en ymmärtänyt. Nostan hattua, että äitini on ollut niin päättäväinen ja kovapäinen meidän kovapäisten lapsien kanssa. Muuten meistä ei olisi tullut elämässä pärjääviä aikuisia!

Isääsi et voi valita, vaan miehesi voit

Äitini yksi sanonta on jäänyt mieleeni soimaan nuoruusvuosistani ”Isääsi et voi valita, vaan miehesi voit”. Joskus olin suuttunut isälleni ja tuumasin isän ärsyttävästä käyttäytymisestä äidille, jolloin äiti sanoi tuon. Loistavasti sanottu!! Olen tuota pohtinut useasti tässä avioliittoni aikana ja lapsiemme synnyttyä, että juuri näinhän se menee. Lapsilla on se isä, minkä minä olen valinnut ja he voivat täsmälleen valita itselleen sellaisen, joka sopii heille. Isän ei ole tarkoitus miellyttää lapsia, vaan olla kumppani äidille ja olla lapsille isä.

Äidit ovat parhaita! Nostan hattua kaikille suurisydämisille äideille nuorille ja vanhemmille! Olette huippuja!

Omalle äidille haluan sanoa, että parempaa äitiä en olisi voinut saada! Olet aina ollut tukena ja olet auttanut, kun olen apua tarvinnut. Olet älyttömän rakas!

IMG_0210

Tripp vauvan tarina – kosketa, jaa tarinasi – vertaistuen voima

Törmäsin eräänä iltana facebookkia selailessani Tripp vauvan tarinaan, joka herkisti minut totaalisesti. Tapa, jolla Trippin äiti kertoi lapsensa tarinaa oli koskettava. Hän halusi jakaa tarinansa jokaisen yksityiskohdan, tunteensa, ajatuksensa ja kiitollisuutensa. Juttua lukiessani kyyneleet valuivat silmistäni. Jäin miettimään ennen kaikkea perheen traagista tarinaa, mutta ennen kaikkea äidin rohkeutta. Kuinka mahtava ihminen hän on ja miten hienosti hän tarinansa jakoi. Ei ole helppo puhua ihmisille vaikeista asioista ja varsinkin, kun ne koskettavat sitä asiaa mitä rakastaa yli kaiken elämässä. Tarinasta tuli taas hyvin todistettua, miten tärkeää vertaistuen voima on ja oli ihana lukea ihmisiltä saatuja kirjoituksia ja kommentteja. Itsekin piti kirjoittaa hänelle, ehdottomasti positiivista ja kannustavaa. Uskomaton nainen.

 Vertaistuen merkitys arki-elämän haasteissa

Vertaistuki on vanhemmille erittäin tärkeää. Uudet vanhemmat, jotka pienen vauvan kanssa opettelevat elämän ihmeellisyyksiä, tarvitsevat vertaistukea.Mikä onkaan sen lohduttavampi asia, kuin kuulla, että muillakin on mahdollisesti yhtä huonosti nukkuva lapsi tai ruoka ei maistu sitten millään? Vertaistuen avulla voi saada hyviä kokemuksia, joihin ennen kaikkea pystyy hyvin samaistumaan. On helppo keskustella asioista, joista itsellä on juuri samankaltaisia kokemuksia. Neuvoista voi sitten itse suodattaa sellaiset, jotka voisivat toimia omalle lapselle. Vertaistukea vanhemmat kaipaavat lapsen joka vaiheessa. Miten teini-iässä nuorten kasvatus onnistuu? Mitkä ovat vaikeimmat ongelmat ja miten niihin tulisi suhtautua?

Kriisitilanteissa vertaistuki on ehdoton

Vertaistuen voima on ehdoton varsinkin kriisitilanteissa. Kun perheessä tapahtuu tragedia,on silloin kaikelle tuelle tarvetta. Itse huomasin asian tärkeyden, kun isäni kuoli. Oli mukava, kun ihmiset ottivat itse yhteyttä ja kannustivat minua. Tuntui todella hyvältä, että elämässä on ystäviä, jotka kannustavat, kun itsellä menee huonosti. Vertaistukea tarvitaan myös työpaikoilla, sillä mikä onkaan parempi tapa purkaa työpaineita, kun jauhaa niistä asianomaisten kanssa, joilla on samat tunnelmat ja kokemukset asioista. Toisaalta, joskus on ihan hyvä kokeilla myös tukea ihan ulkopuoliselta, sillä tällöin saattaa tukea saada ihan eri näkökulmasta. Kenenkään ei ole syytä yksikseen murehtia ongelmatilanteita elämässä. Vertaistuen saamme uusia näkemyksiä tilanteeseemme ja mahdollisesti myös ratkaisun siemeniä.

Kuuntelevaa olkapäätä tarjoamalla teemme aina jollekin ihmiselle palveluksen. Käyttäkäämme sitä, vaikka jokapäivä.

IMG_1727

Viiden minuutin pakkaaminen – tasa-arvo kaukana?!

Olimme lähdössä lomareissulle perheemme kanssa, ja olin jälleen kerran siinä tilanteessa, missä niin monesti aikaisemminkin. Loman suunnittelu, matkan varaaminen, matkan järjestäminen, lapsien tarvikkeiden miettiminen ja pakkaaminen olivat minun hartioillani.

Pakkailin matkalaukkuja listan kanssa ja koitin miettiä, että tulikohan nyt kaikki tarpeellinen mukaaan vauvalle, taaperolle ja yleisesti koko perheelle mitä nyt matkalla tarvitaan. Oliko lentomatkalle lapsille tekemistä ja ruokaa mukana? Mitä perillä sitten tarvitaan (lääkkeet, rasvat, vauvan talkit, ruuat, vaipat, harsot, tuttipullot, tutit, tuttinarut, hoitolaukku, viltit, hyttysverkot…)? Lista oli melkoisen pitkä.

Mieheni tuli sitten tyypilliseen tapaan pakkaamaan omat kamppeensa: parit alusvaatteet + hygieniahommat. Valmista tuli. Pakkailuun meni tasan se kolme minuuttia. Ai niin, tietokone ja kännykkä. Ihan unohdin. Aina mukana.

Jäin nauramaan tilannetta huvittuneena. Onko tämä oikeasti näin? Isäntä tulee ja pakkaa huolettomasti pari vaatekappaletta kassiinsa ja on valmis lähtemään, kun minä äherrän päivän ja pää on ihan tyhjä, kun pitää miettiä niin kauhean eri kannalta asioita. Ja tämä tapahtuu joka kerta. Mieheni on kyllä ihana ja tarjoaa apuaan tyyliin:

”Mä voin viedä lapset pois, niin saat rauhassa pakata.”

Jep, ihanasti ajateltu, mutta samalla mietin, että miksi ihmeessä mun pitää aina miettiä kaikki? Voisin ihan hyvin lähteä joskus matkalle mieheni tyylillä ja sanoa:

”Valmis, kulta! Miten sulla menee?”

Ehkäpä tämä on taas asia, jossa omenat eivät mene tasan koriin ja eivät varmaan koskaan menekään. En tiedä onko perheemme ainoa, jossa asiat tapahtuvat näin, mutta voisin hyvin kuvitella, että on olemassa samankaltaisia perheitä, joissa äidin päälle kaatuu vastuu pakkailusta ja perheen hyvinvoinnista huolehtimisesta matkan aikana. Tämä on varmaan yksi sellainen asia, jossa tasa-arvo ei tule toteutumaan, ainakaan meidän perheen osalta.

Tasa-arvo on mahtava asia, mutta onko sen mahdollista kuitenkaan toteutua joka saralla?

WP_006792

Harrastaako vai eikö harrasta?

”Mitä sun lapset harrastavat?” on kysymys, joka pyörii keskusteluissa lapsiperheiden jutellessa toistensa kanssa. Lapsille nykypäivänä tyrkytetään kaikenlaista virikkeellistä toimintaa jo vauvasta asti. On musiikkikerhoja, äiti-vauvajumppaa, taiteellista lorutusta, satuhierontaa, taidekerhoa jne. lista on pitkä. Olenkin jäänyt pohtimaan, että onko harrastuneisuus jokin mittari ihmisille? Mitäpä, jos lapsi ei harrasta yhtään mitään ja on ihan tyytyväinen siihen. Itse olen miettinyt ja pohtinut tätä asiaa todella paljon, sillä omassa lapsuudessani minua eivät vanhemmat koskaan patistaneet yhteenkään harrastukseen. Vieläkin äiti ihmettelee sitä, että miten ihmeessä löysimme siskoni kanssa jalkapallon ja missä kaikessa kävimmekään. Aivan, meillä oli nimittäin itsellä halu käydä harrastuksissa ja ne oli meille mieluisia.

”Älä harrasta lapsen puolesta”

Tyttäreni ollessa neljä-vuotias mietin kovasti, että olisi hauska keksiä jokin harrastus tytölle. Itselleni tuli asiasta ihan stressi, kun en tiennyt mitä tyttäreni olisi harrastanut. Sitten lopetin asiasta stressaamisen, kun huomasin, että eihän sen noin pidä mennä. Jos lapsen harrastamisesta tulee itselle paineita, niin ei se kovin hyvä asia ole. Tämä asia näkyy silloin, jos lapsi viedään sellaiseen paikkaan, missä hän ei oikeasti viihdy, vaan käy siellä, kun äiti tai isä on maksanut kausimaksun. Tuolloin harrastukseen lähteminen on tuskaista, eikä siitä saa irti sitä mikä olisi sen tarkoitus. Olen tavannut myös vanhempia, jotka harrastavat lapsien puolesta. Lapsi kokee, että harrastukseen on mentävä, koska vanhemmat suuttuvat muuten. Kun tällaiset lapset kasvavat, olen nähnyt tapauksia, joissa harrastukset ovat jääneet samantien, kun on saanut itse päättää. Harrastuksista ei ole jäänyt elintapaa, mikä on sääli.

”Hyötyliikkuminen – parasta harrastusta perheille”

Mielestäni on jokaisen oma asia harrastaako yhtään mitään, eikä sen pitäisi olla mikään mittari. Toisille lapsille harrastukset sopivat mainiosti arkielämään, toisille taas ne ovat myrkkyä. Voi olla myös, että kalliisiin harrastuksiin ei perheellä ole varaa lasta laittaa. Useasti päiväkoti-ikäisten lasten harrastuksiin lähteminen on työlästä, kun pitkän hoitopäivän jälkeen pitäisi lähteä taas jonnekin, kun juuri on kotiin päässyt. Olen itsekin tämän huomannut, kun on pitkä työpäivä takana, niin kotona on ihana ottaa ilta rennosti ja tehdä sitten jotain, jos siltä tuntuu.

Käsityöt ja taide ovat todella hyviä harrastuksia ja niitä voi ihan hyvin kotonakin harrastaa. Varsinkin alle koululaisten lapsien kanssa perheen kesken voi harrastaa yhtä ja toista. Kesäisin voi pelailla pelejä pihalla, käydä urheilukentällä juoksemassa, käydä metsässä ihmettelemässä luontoa, voi pyöräillä, rullaluistella, uida. Näitä harrastuksia on luonnostaan jo niin useita. Talvella taas hiihtäminen, luisteleminen ja lumileikit ovat sellaisia asioita, joita pystyy melko pienelläkin vaivalla harrastamaan. Ja kaiken a ja o ihan yleisellä tasolla on yleinen hyötyliikunta. Se, miten liikumme paikasta A paikkaan B. Onko lapsille luonnollista ottaa pyörä alleen ja lähteä sillä liikkeelle, vai vaaditaanko aina äiti ja isi kuskaushommiin tai pyydetään bussirahaa?

Hyötyliikunta on parasta liikuntaharrastusta. Jos lapset oppivat liikkumisen jo pienestä, tulee tästä koko elämää kantava luonnonvara. Kannustakaamme, tsempatkaamme ja touhutkaamme yhdessä lapsien!

lego1

Ajatus-Tunne-Toiminta: Mikä ohjaa toimintaasi?

Juttelin erään työpsykologin kanssa siitä, miten ihmisen toimintaa ohjaa aina kolme asiaa: Ajatus, Tunne ja Toiminta. Testasin tuota asiaa käytännössä eri arkitilanteissa.

Tilanne: Jumpasta tulin kotiin kello 22.00. Minulla oli väsynyt olo ja halusin istahtaa hetkeksi kiireisen päivän jälkeen. Mikä odotti kotona? Lapsien tarhavaatteiden laittaminen valmiiksi, omien työeväiden ja -vaatteiden laittaminen, kaaos keittöissä, pyykit kuivausrummussa jne.
Tunne: Ärsyynnyin miehelleni.
Toiminta: Hermostuminen ja turhautuminen. Sanoin, että mustakin on ihan kiva, jos nämä asiat olisi valmiina, kun tulen kotiin, eikä mun tarvisi nitä tehdä, vaan saisin istahtaa ja rauhoittua hetkeksi.
Tulos: Mieheni suuttui takaisin, sillä nukutusten viipymisen takia ei ollut ehtinyt tehdä em. toimista mitään, eikä tosiaan tämän öyästämisen jälkeen suostunut tekemään yhtään mitään. 

Tilannetta kirjoittaessani ylös jäin miettimään, että tunne vallitsi minut ja vaikutti toimintaani. Jos olisin ajatellut (laskenut kymmeneen), olisin voinut esittää asian rakentavasti. Tunne->Toiminta (ilman ajatusta) ei siis toiminut. Tapahtui tunnekaappaus. Päätin, että seuraavassa ärsyttävässä tilanteessa kokeilen toimia toisin.

Tilanne: Elmeri, 3v , ei ollut yhtään yhteistyökykyinen iltanukutuksessa, vaan joka asiasta piti vääntää. Ei kelvannut yöpuku päälle, kun ei ollut palomiespaita, ei kelvannut unilelu, ei mikään.
Tunne: Kova ärsytys, väsymys oli itselläkin pitkän päivän päätteeksi päällä, hermokynnys ylittymässä.
Ajatus: Ajattelin, ennenkuin toimin. Mietin, että no niin, Elmeri on ihan yliväsynyt. Tuumasinkin hänelle asiasta.
Toiminta: Laitoin kylmän viileästi valot kiinni ja pään tyynyyn.
Tulos: Elmeri protestoi hetken, mutta sitten rauhoittui ja nukahti viereeni.
Tunne: Mahtava voittajafiilis. En antanut ärsytykseni vaikuttaa toimintaani, vaan käyttäydyin kuin kypsä aikuinen. Kymmenen pistettä itselleni tästä.

Oli mahtava huomata, että ajatuksen käyttäminen ennen toimintaa rauhoitti tilannetta ja energiatasoja ja homma toimi. Ei siis turhaan sanota, että laske kymmeneen ennen kuin sanot tai toimit asioissa, joissa olet hermostunut ja ärtynyt. Se todellakin toimii. Toisaalta väsyneenä ja surullisena ei aina jaksa käyttää tuota ajatteluhetkeä, jolloin tunteet heijastuvat toiminnassa ja se aiheuttaa, vaan turhaa negatiivisuutta tilanteeseen.

Harjoitus näissä käytännön tilanteissa antoi minulle luottoa siihen, että jos jaksaa käyttää ajattelua hetken, niin tunteetkin rauhoittuvat ja lopputulos ei ole niin räjähtävä. Itse tunteikkaana ihmisenä, sain tästä harjoituksesta todella paljon hyötyä arkielämääni. Joka päivä tulee eteen tilanteita, joissa olisi hyvä miettiä, että mikä kolmesta (ajatus -> tunne -> toiminta) ohjaa sinua ja annatko sen ohjata. Itse huomasin harjoituksissa, että voin vaikuttaa siihen, minkä näistä kolmesta annan itseäni johtaa. Jos jaksan ajatella hetken, niin en ehkä päädy toimimaan, kuten olisin toiminut aikaisemmin. Tästä mielenkiintoinen tilanne, kun ajattelu johti toimintaani:

Tilanne: Olin lapsien kanssa kotona ja lapset olivat leikkineet yläkerrassa pitemmän tovin ja menin katsomaan mikä tilanne siellä on. Kaaos: kaikki lelut sekaisin lattialla.
Ajatus: Ehdin ajatella, että nyt tästä en tykkää, hermostunko vai en?
Toiminta: Päätin komentaa lapsia ja sanoin heille, että en tykkää, että kaikki lelut ovat sikin sokin. Leikit pitää lopettaa ennen kuin uuteen ryhtyyn. Kaikki lelut ovat muuten hukassa.
Tulos: Lapset alkoivat kiltisti siivota sotkujaan ja myöntelivät ajatuksiani, että näinhän ne hukkaan tavarat menevät.

Tässä tilanteessa ajatuksen käyttäminen ennen toimintaa mahdollisti sen, että sain ”hyvän” syyn komentaa lapsia. Tilanteessa oli mielenkiintoista huomata se, että kun puhelin itsekseni tunteistani lapsille: ”Äiti ei nyt oikein tykkää. Mitähän äiti nyt sanoo?” niin lapsetkin huomasivat, että olivat toimineet huonosti. Parasta tilanteessa oli se, että lapset itse huomasivat toimineen hölmösti ja alkoivat nätisti kerätä ja lajitella lelujaan ja kaikilla oli sen jälkeen kivaa. Tyttäreni tuumasikin minulle: ”Näin juuri lelut ei mene hukkaan ja pikkulegoauton rattikin löytyy ensi kerralla.” Vau! Juuri näin. Tätähän minä hain.

Tunne -> Ajatus -> Toiminta. Loistava kolmikko oikeassa järjestyksessä käytettynä, jota itse ohjaamalla saamme toimintaamme uusia ulottovuuksia.

WP_002601

Hiljennä se rääkyvä lapsesi!!

Olimme Teneriffa-matkalla kaksi vuotta sitten, kun poikamme oli reilun vuoden ikäinen. Paluulento oli yölento, joka lähti kello 02.00 eli parhaimpien unien aikaan. Lentokentällehän tietysti jouduimme lähtemään jo pari tuntia tuota aiemmin, joten lasten yöunet jäivät muutamaan tuntiin. Lentokoneen istumapaikat olivat jälleen tilaihmeet ja oli herkullista istua sylikkäin yksivuotiaan touhutoopen kanssa. Alkumatka meni kivasti, kun keksin kaikenlaisia virikkeitä. Mutta mitäs tapahtuikaan, kun väsy iski? Poikamme aloitti ihanan itkukonsertin, jota ei sitten saanut millään loppumaan. Ei auttanut paijaukset, ei silitykset, ei nukutusyritykset, ei maitopullot, ei mikään. Huuto jatkui ja jatkui.

Mites kanssamatkustajat sympatiseerasivat tilannetta? Eräs vanhempi mies, joka istui muutaman penkkirivin takanamme, nousi ja tuli penkkiriville ja sanoi:

”Hiljennä se rääkyvä lapsesi! Ihmiset ovat maksaneet tästä matkasta ja pilaatte sen!”

Katselin miestä silmät suurina ja mietin, että onko hän tosissaan? Ihan tahallenihan minä tässä pienokaista huudatan ja minusta tämä on todella hauskaa. En voinut kuin ihmetellä ihmisen kommentteja. Jatkoin poikamme nukuttamisyrityksiä ja lopulta pikkumies nukahti rättiväsyneenä kaikesta huudosta ja väsymyksestä. Kun poikamme nukahti, sisälläni kiehui ja lujaa. Olin todella raivoissani miehen kommenteista ja siitä, että kehtasi tulla kommentoimaan asiasta. Teki mieli antaa lapsi hänelle ja sanoa, että saa suorittaa. Kaikkeni olen yrittänyt. Onneksi matkalla oli myös ihmisiä, jotka tajusivat tilanteen ja kommentoivat:

”Lapset ovat lapsia. Nämä yölennot ovat rasittavia aikuisellekin!”

Niinpä! En voi käsittää, miksi yölennolla lentokoneessa on täydet valot päällä? Kuka ihme tuollaisessa loisteessa voi nukkua?

Ihmisten kommentit lasten kasvattamisesta voivat joskus olla todella ärsyttäviä. Neuvojen jakamisessa onkin syytä miettiä aina, onko se tilanteeseen sopivaa ja miten asian esittää. On helppo tulla neuvomaan vierestä, kun ei tiedä asioiden taustoja ja ei tunne lasta. Ei ole olemassa kahta samanlaista lasta ja kaikille ei samat temput toimi. Temperamenttierot ovat myös suuret, jotka heijastuvat reagoimistavassa ja myös rauhoittumisessa.

”Lapsen kasvattaminen on hyvin helppoa. Kuvittele vain, että se on jonkun toisen lapsi. Jokainen tietää, kuinka toisten lapsia olisi kasvatettava.”