ellalahja1

Kiitollisuus – hyveenä kaunis

Kiitollisuus on kaunis asia.

Osaavatko lapset olla kiitollisia pienistä jutuista tässä materiaalisessa maailmassa?

Nykyaikana lapset ovat tottuneet saamaan paljon kaikkea, on leluja, on vaatteita,on sitä sun tätä. Kun vanha mummo kutoo villasukkia iltojensa iloksi ja ajatellen lapsenlapsiaan, niin osaavatko lapset ja vanhemmat arvostaa tätä tekoa oikeasti? Itse olen tottunut käsitöitä tekemään ja tiedän mikä vaiva niissä on. Villasukat eivät synny tuosta vaan, vaan niihin täytyy käyttää aikaa ja keskittyä niiden tekemiseen.

Kun anoppini tekee villasukkia ja antaa joka vuosi lapsille uudet sukat, valtaa sydämeeni kaunis kiitos anoppiani kohtaan. Nämä ihmiset ovat todella arvokkaita lähelläsi, sillä he auttavat omalla panoksellaan suuresti arkielämän kiireessä. Kun lapsilla on syntymäpäivät, niin miten he osaavat arvostaa saamiaan lahjoja? Avataanko lahjat kiireellä ja heitetään nurkkaan, koska toisesta paketista tuli parempi lahja? Tai hoksaako lahjan saaja ylipäätään kiittää lahjasta sen käsiin saatuaan, sillä lahjan antaja saattaa jopa ”jäätyä” odottamaan kiitosta kyseiseen tilanteeseen luontevana.

Olen monesti miettinyt, että mikä on antamisen tarkoitus. Itse olen oppinut siihen, jo pienestä pitäen, että lahjat tehtiin itse eikä rahalla mälskätty. Siskoni kanssa meillä oli suunnittelupalavereita ja mietimme mitä kaikille tekisimme. Lahjat eivät olleet koskaan mitään tuulesta temmattuja, vaan aina mietittiin käytännöllisyyttä ja sitä, että niistä olisi käyttäjälle jotain hyötyäkin. Tästä ajasta on elämääni jäänyt muisto, joka kantaa elämässäni edelleen. Antamisen hienous on asia, joka saa minut aina niin hyvälle tuulelle. Ei ole merkitystä miten arvokas asia on rahallisesti, vaan se mikä sen antamisen idea on.

Sama asia laittaa ihmisen tekemään isoja juttuja, vaikka helpommallakin voisi päästä. Jouluruokailussa voisi tyytyä muutamaan ruokalajiin, mutta asiaan vihkiytynyt ja antamisen lahjalla siunattu ihminen tekee lajeja toista kymmentä. Ihan vain antamisen ilosta. Itse olen opettanut lapsille, että täytyy olla kiitollinen jokaisesta asiasta mitä elämässä tapahtuu. Se, että saamme hengittää ja olla elossa, on iso asia, josta saa olla kiitollinen joka päivä. Se, että ruoka on pöydässä ruoka-aikana ja läsnä on ihmisiä, jotka välittävät.

dreamstimefree_121048

Yhteiskunnallinen kasvatus, tapahtuuko sitä?!

Olin lapsieni kanssa pulkkailemassa. Mäellä oli tyttöjengi, jonka kielenkäyttö herkisti korvani. Sanoin tytöille, että tuollainen kielenkäyttö ei ole sopivaa ja onko heidän mielestään järkevää puhua noin rumasti. Tytöt myöntäilivät asiaa. Laskimme lasten kanssa vielä muutaman mäen ja kun olimme pois lähdössä kuulin samasta jengistä edelleen kiroilua ja huonoa kielenkäyttöä. En enää mennyt asiasta sanomaan, kun olimme jo niin kaukana.

PUUTTUAKO TILANTEISIIN?

Read more

dreamstimefree_13750540

Paljonko on paljon? Lapsille pitää tehdä selväksi, ettei ilmaiseksi saa mitään!

Kävimme tyttäreni 6v kanssa mielenkiintoisen keskustelun liittyen rahan käyttöön.

”Äiti, lupasit ostaa mulle 3 euron yllätyksen?”
”Mutta tämän maksaa 5 euroa. Sovitaan niin, että maksat omista viikkorahoistasi 2 e, niin homma on sovittu.”

Tyttäreltäni pääsi isot krokotiilin kyyneleet ja hän ei millään olisi hyväksynyt, että hänen pitäisi luopua omista rahoistaan. Kerroin hänelle miten maksamme ihan joka asiasta mitä teemme: autolla ajosta, kodissa asumisesta, ruuasta, vaatteista, kaupassa tavaroista, sähköstä, puhelimista etc. Tyttäreni tuumi:

”Mutta kaupassa on ilmaisia lelulehtiä.”

Jep, mutta kauppias on niistä maksanut. Aina on joku, joka on jostain ilmaisestakin maksanut.

Rahankäytön ongelmista on puhuttu paljon. Nuoret ihmiset pelkäävät muuttaa pois kotoa, kun eivät osaa rahaa käsitellä oikeassa mittasuhteessa. Työntekemisen kulttuuri unohtuu nuorilta, jos he eivät pääse kesätöihin ja kotona ei opeteta työnteon kulttuuria. Kasvatuksellisesti asenne:

”Aina ei voi vain saada asioita, pitää jotain tehdä niiden eteen”

on oikein opettavainen. Lapsille on hyvä opettaa kotihommia jo pienestä pitäen, sillä silloin ei vielä kauheaa vastustusta kuulu. Tyttäreni kanssa ollaan sovittu esimerkiksi joka viikkoisesta huoneen siivoamisesta, sängyn petaamisesta, astioiden viemisestä tiskikoneeseen ja leikkien siivoamisesta. Pieniä, mutta isoja juttuja, jotka hyvin tehtynä ja valvottuna voivat kantaa läpi elämän.

Katsoin kerran kuningaskuluttaja-ohjelmaa ja siinä puhuttiin erään nuoren rahankäytön ongelmista. Nuori oli ottanut helppoja vippilainoja tuhansien eurojen edestä, eikä ollut hajuakaan, että ne pitäisi maksaa takaisin ja vielä korkojen kera. Laskupino, kun tuli kotiin, niin kaverilla itku pääsi ja äiti tuli auttamaan. Nykypäivänä pikavipit ovat useamman nuoren ihmisen turma, mikäli ei ymmärrä yhtään niistä aiheutuvia kuluja. Tässäkin on vanhemmilla suuri vaikutus. Se, miten opetamme lapsillemme rahankäyttöä, heijastuu heidän elämäänsä myöhemmässä vaiheessa. Onko aina ok ostaa kauppareissuilta leluja lapsille, kun he niitä vinkuvat, vai onko ihan ok kävellä pois ja sanoa, että tänään me ei osteta leluja.

Olemme mieheni kanssa ihan tarkoituksella opettaneet lapsille sen, että kauppaan mennään katsomaan leluja. Joka kerta käydään leluhyllyjen edessä ihastelemassa ja katselemassa, vaikka mitään ei ole tarkoitus ostaa. Sitten on ihan kiva joskus, kun olemme yhdessä sopineet jostakin asiasta niin käydä ostamassa lelu. Ja joskus on ihan kiva yllättää, vaikka mitään ei ollakkaan sovittu.

Rahankäyttö on taito, jota osaa vain, jos sen merkityksen ja vaikutuksen ymmärtää.

IMG_0118

Isovanhemmat – kultaakin arvokkaampia

WP_002719Luin vähän aikaa sitten erään lehden yleisökirjoituksia, joista mieleeni jäi muutama:

”Miksi isovanhemmat eivät halua hoitaa lastenlapsiaan?”
”Miksi isovanhemmat eivät auta, kun on ruuhkavuodet menossa?”

Lapsen saaminen tuo vastuuta lisää elämään. Olet vastuussa silloin myös toisen ihmisen elämästä. Lapsen tekoa ajateltaessa olisi syytä miettiä, että omat voimavarat riittävät, sillä itse lapsi on hoidettava ja vastuu kannettava. Mielestäni nämä isovanhempiin kohdistetut syytökset ovat pöyristyttäviä. En voi olettaa, että vanhempani ovat hoitamassa lapsiani, vaan kyllä heillä on oma elämänsä myös, jonka he ovat kyllä tässä vaiheessa jo ansainneet.

Isovanhempia on jokaiseen lähtöön. On niitä, jotka ovat perheiden elämää lähellä ja hoitavat lapsia tarvittaessa. Osa on taas sellaisia, jotka haluavat mennä, tulla ja elää aktiivista elämää. Osa taas on vielä aktiivisesti kiinni hektisessä ja vaativassa työelämässä. Mielestäni emme voi olettaa asioita ja syyllistää isovanhempiamme, jos heillä ei ole aikaa tai energiaa lastenlapsien hoitoon. Lapset ovat vilkkailta ja heillä riittää energiaa. On eri asia hoitaa lapsia 20-40 vuotisena kuin 50-80 vuotisena.

Isovanhemmat ovat kultaakin arvokkaampi asia elämässä. Se, että lapsenlapset saavat nähdä sukupolvien yli elämää, kuulla tarinoita ja opetuksia, mitä isovanhemmille on opetettu, on mahtava asia. Kaikki apu mitä isovanhemmat jaksavat tarjota on tärkeää. On mahtavaa, jos elämässä on isovanhemmat, jotka opettavat lapsenlapsille tapoja heidän omasta elämästään.

Itselleni on ollut tärkeää, kun oman perheeni olen saanut, että olen itse vastuussa perheestäni ja meitä koskevista asioista. Ei ole vanhempieni tai mieheni vanhempien asia tehdä asioita puolestamme, vaan kyllä se vastuu pitää meidän itse kantaa. Apua voi pyytää, jos tarvitsee, mutta ei pidä kaataa vastuuta toisen niskaan, kun on kyse omista asioista.

Iso kunnioitus kaikkia isovanhempia kohtaan. Olette tärkeitä tässä elämässä!

suomi

Itsenäisyys – Mitä se merkitsee?

Olin pöyristyä itsenäisyyspäivänä, kun kuulin kahakoista mitä juhlien johdosta Tampereella tapahtui. Mikä ihme nykynuorisoa (*) vaivaa? Miksi itsenäisyyttä ei osata kunnioittaa? Suomen lipun polttaminen kuvastaa mielestäni juuri sitä, millä tavalla nuoriso itsenäisyydestä ajattelee: ”Ihan sama”, ”mitä tuossa nyt on ihmeellistä?” (ja lähdetään ryyppäämään, kun on ”vapaapäivä”). Kun nuorilta kysytään mikä on itsenäisyys, he eivät osaa sitä välttämättä edes määritellä. Ei ole käsitystä siitä, kun asiat ovat huonosti ja sitä, mitä tarkoittaisi, jos joku meitä hallitsisi.

Olen päässyt juttelemaan sotaveteraanien ja Martta-ihmisten kanssa. On ollut silmiä avaavaa kuunnella ja koittaa ymmärtää sodan aikaista elämää. Silloin ei ollut ruokaa tarpeeksi, ei ollut sähköjä, ei ollut lämpöä, kaikesta piti itse vastata ja ennenkaikkea asenteen piti olla oikea.

Miltä olisi tuntunut elää jatkuvassa pelon tunteessa ja kuulla sotalentokoneiden lentävän talon yli ja samalla miettiä, että tuleeko huomista ollenkaan?

Suomi on todella hyvä maa asua. Tämä on tullut ilmi itselleni, kun olen matkustellut ympäri maailmaa ja nähnyt millaista elämä voisi olla muualla. On hienoa, että lapsemme saavat kunnon neuvolahoitoa, pääsevät ilmaiseen kouluun, yhteiskunta on rakennettu huolehtimaan ihmisistä, on sosiaali- ja työttömyystukia, äitiys- ja vanhempainvapaita. Olen jäänyt matkoilla useasti miettimään, miten siisti maa Suomi on. Meillä on metsiä, järviä ja on lääniä missä asua. Kiinassa käydessäni ja varsinkin maaseudulla kulkiessani huomasin, miten ahtaassa ihmiset voivatkaan asua, kun ihmisiä on todella paljon.

Itselleni Suomi merkitsee paljoa ja varsinkin se itsenäisyys, jonka isoisämme ja iso-isoisämme ovat taistelleet meille. On kunnia asia olla suomalainen ja kantaa suomen lippua ja puhua suomen kieltä. Kumpa vain nuorisommekin ymmärtäisi tämän hienouden, eikä alentuisi tuollaisiin mielenosoituksiin ihan vääristä asioista.

”Arvot – Tavat – Kunnioitus”

(*) Ei toki voi yleistää kaikkiin nuoriin.

IMG_9783

Kyllä kuudesluokkalaiset osaavat lukea!

Olin eskareiden vanhempainillassa, missä mielestäni kuutosluokkalaisten opettaja tuumasi varsin tyhjentävästi siihen mitä ekaluokkalaisten pitäisi osata, kun tulevat kouluun:

”Minulla on kuudesluokka ja kyllä ne kaikki ainakin silloin osaavat lukea!”

Loistavasti sanottu! Nykypäivänä, kun tuntuu, että lasten pitäisi osata tehdä vaikka mitä, kun kouluun lähtevät.

Jäin miettimään omaa lapsuuttani ja sitä, että asetettiinko minulle jotain osaamispaineita? Ei todellakaan, ei mistään suunnasta, ei eskarista, ei vanhempieni suunnasta. Ulkoilimme, leikimme, riehuimme ja olimme lapsia siskoni kanssa. Saimme leikkiä ja olla sellaisia, kun olimme ja opimme mitä opimme ennen kouluun lähtöä. Meidän ei tarvinnut kilpailla ja pärjätä tässä elämässä, vielä silloin. Kouluun oli mahtava mennä, sillä tiesin, että siellä opin lukemaan. En todellakaan osannut lukea, kirjoittaa tai laskea ennen kouluun menemistä. Miksi oisin osannut? Koulun tehtävä oli opettaa mulle se.

Nyt kun esikoiseni on lähdössä ensi vuonna kouluun, niin tuntuu, että meidän vanhempien keskuudessa valloo kauhea vertailu kuka osaa lukea, kuka osaa tehdä sitä ja kuka osaa tehdä tätä. Mielestäni tuollainen vertailu on ihan turhaa, sillä jokainen lapsi kehittyy omien rajojensa ja kykyjensä mukaan. Toki on asioita, joissa oppimista voidaan halutessaan edistää tarjoamalla virikkeitä, mutta se on jokaisen oma asia haluaako sellaiseen ryhtyä. Olen ihmetellyt sitä tässä eskarivuotena, että joka paikassa kysytään ensimmäisenä:

”Osaako lapsi lukea?”

Ei, ei osaa. Onko tämä jotenkin niin ihmeellistä? Jos ei vain asia kiinnosta vielä, eikä tarvikkaan kiinnostaa. Toinen asia on se, osaisiko lapsi homman, jos vähänkään kiinnostaisi. Osaisi ja hyvinkin, mutta kun ei kiinnosta.

Vertaileminen on lasten kasvattamisessa varsin yleistä. On helppo verrata omaa lapsosta toisiin ja varsinkin samanikäisiin. Toisaalta mitä se hyödyttää? Miksi ottaa asioista paineita ja stressiä, kun on asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa, vaan luonto kyllä hoitaa homman, kun on sen aika.

Kaikki lapset kasvavat oman kaaren ja kehityksen mukaisesti. Omassa tahdissaan. Ihan sama lukeeko kolmevuotiaana, vai seitsemän vuotiaana. Pääasia, että joskus mahdollisesti oppii ja jos ei opi, niin onko sekään maailmanloppu? Ei ole. Jokaisella on juttunsa tässä elämässä, se täytyy vain löytää.

IMG_8070

Välineillä on vaan merkitystä

Pyöräilessäni loska- ja jääkelissä töihin mieleeni tuli asia välineiden merkityksestä innostukseen. Kuinka voi tälläisella asialla olla iso merkitys siihen, miten asiasta innostuu todella ja sitä haluaa tehdä lisää ja lisää? Itselläni oli ennen uutta pyörääni vanha mummopyörä, jolla piti aina miettiä ennen työviikkoon lähtemistä, että monenako päivänä jaksan pyöräillä töihin ja milloin menisin autolla. Oli sen verran tuskaista tuo matkan teko varsinkin, jos kaavaili jotain muuta urheilua sille päivälle. Muistan hyvin, kun lukioaikana mieheni kanssa pyöräiltiin aamureeneistä yliopistolle ja mua ärsytti niin lujasti se, kun en vaan kerta kaikkiaan jaksanut pysyä vauhdissa mukana. Silloin tietenkin vetosin naiseuteeni, ettei voi jaksaa samalla tahdilla kuin mies. Nyt ymmärrän mistä se homma oikeasti johtui.

KUNNON VÄLINEILLÄ EI PALA PROPUT!

Kun sulla on hyvät välineet, niin asian tekeminen ei ole turhauttavaa, vaan pääset tekemään asiaa ilman turhautuneisuutta. Mieheni sai jostain loistoidean ostaa mulle hyvän pyörän työmatkoilleni. Tämä oli parasta, mitä mulle ois voinut sattua, kun mietin työmatkojani. Tämän jälkeen ei ole kahta kertaa pitänyt miettiä, että miten menisin töihin. Nyt varsinkin talven tullessa sain idean, että pyöräilen koko talven töihin. Mitä nyt pikku pakkasista ja liukkaudesta, kun pyöräily on niin kivaa ja kätevää? Ei tarvitse miettiä bussiaikatauluja ja voi mennä ja tulla niin kuin omiin aikatauluihin sopii. Kätevää!

Miten voikaan asenne siis muuttua välineiden myötä?

LAPSI, JOS JOKU TURHAUTUU

Lapsien kanssa olen huomannut tämän saman asian. On turha lähteä opettamaan heille esimerkiksi pyöräilyä tai luistelua, jos välineet ovat mitä ovat. Lapsi turhautuu, kun pyörä sutii tyhjää, eikä onnistu siinä minkä toisella pyörällä ehkä onnistuisi tekemään. Samoin luistelussa on tärkeää, että luistin todella tukee jalkaasi, jolloin saat voimaa potkuihisi. Sama juttu koskee esimerkiksi talvivaatteita. Mikä onkaan sen parempaa, kun mennä pakkassäällä ulos ja nauttia lumesta, kun ei palele? Niin, kun ei palele. Kuka siellä nyt viihtyy, jos on jäässä kuin jääkalikka ja tympäsee koko homma? Jos lapselle jää tällainen mielikuva talviulkoilusta, niin häntä ei sinne saa kyllä mielellään lähtemään. Mitä jos onkin hiki päässä, kun touhutaan ja homma on tosi hauskaa? Tässäkin tulee ilmi, että pitää vain pukeutua kunnolla ja varmistaa, että vaatetusta on riittävästi.

HUONOILLA VÄLINEILLÄ EI PÄÄSE MUKAAN

Mieleeni tuli tarina yhdestä pikkupojasta, joka halusi jääkiekkoa mennä pelaamaan. Isä oli ostanut lapselle leikkivarusteet, joka tarkoitti, että kun suojia painoi nyrkillä niin ne menivät pieneen myttyyn. Periaatteessa siis suojilla ei ollut mitään merkitystä. Poika meni innoissaan harjoituksiin, jossa valmentaja tuumasi:

”Poika on tervetullut pelaamaan, mutta vasta sitten kun hänellä on kunnon välineet”.

Miten pojan innostuksen kävi? Isä ei ostanut kunnon varusteita, innostus loppui ja samoin mahdollinen jääkiekkoura. Pienillä teoilla voi olla siis todella suuri merkitys.

Välineurheilua – sitä elämässä tapahtuu melko monessa suhteessa. Oikeilla välineillä on mahdollisuus menestyä ja osata asioita paremmin.

IMG_8126

Mä osaan!!! – Lapsi osaa innostua ja iloita!

Lapset ovat mahtavia kertomaan onnistumisistaan. He ovat niin ylpeitä, kun ovat oppineet jotain uutta. Ja miten me vanhemmat siihen reagoimme: olemme iloisia, kannustamme, taputamme ja iloinen ilmapiiri loistaa ympärillämme.

”Kun vauva oppii uusia taitoja, koko suku on taputtamassa ja ihailemassa vauvan uusia taitoja. Mitä vauva oppii ympäristöstään? Hän on tärkeä, hänen tekemisillään on merkitystä. Hän haluaa oppia lisää, ja niin hän oppiikin. Joka päivä.” Read more

Karvatenava

venni

Karvatenava tuli perheeseemme nelisen vuotta sitten. Heti se otti meidät omakseen, kulki tutkimassa paikat, asettui taloksi.

Syntymäkodissaan se oli ollut pentueensa pienin. Se oli jäänyt vahvempien jalkoihin ja siitä oli tullut arka. Vaikka se on nyt ajan myötä reipastunut, ei sille voi sankarin viittaa asetella edelleenkään. Jokainen ulkona käynti on sille jännittävä ja ihmeellinen seikkailu. Äänet ja hajut ja autot ja ihmiset ja toiset karvatenavat kiehtovat ja samalla myös pelottavat.  Juttusille se ei antaudu kenenkään kanssa, ei vaikka samat ihmiset omine karvatenavineen tulevat vastaan harva se päivä.

Read more

IMG_4619

Perinteet kunniaan

Näin joulun alla, kun piparkakkutaloa lapsieni kanssa väkersin, mieleeni tuli monta ihanaa muistoa edesmenneestä rakkaasta isästäni. Isäni oli mies, jolle keittiöjutut eivät kuuluneet arkipäivään. En muista hänen koskaan meille ruokaa laittaneen. Hän oli mies talossa, huolsi auton, korjasi varastot, huolsi sukset etc. Niin kuin ennen vanhaan oli tapana, kun naisen ja miehen roolit olivat jakautuneet erilailla kuin tasa-arvoisessa nykymaailmassa. Isäni yksi bravuuri oli kuitenkin piparkakkutaikinan tekeminen ja ennen kaikkea piparkakkutalon pystyttäminen. Tämä oli todella mielenkiintoinen asia, että ruokaan liittyvä asia liittyi vielä leipomiseen, äitini bravuurikenttään.

PIPARKAKKUTALO

Muistan kuinka monena jouluna juuri isän tekemästä piparkakkutaikinasta leivoimme piparkakut ja isä sitten kokeneena talon rakentajana pystytti aina piparkakkutalomme pystyyn. Tänä vuonna ikävä iski kovasti, kun piparkakkutaloani olin pystyttämässä. Mietin, että miten isäni neuvoi minua sen tekemään ja mitkä oli ne kikkavitoset, jolla homma luonnistui kaikkein parhaiten. Hymy tuli huulilleni, kun muistin, että aina piparkakkutaloa pystyttäessä meillä oli tapana juoda joulun ensimmäiset glökit manteleiden ja rusinoiden kera.

ITSELLE TÄRKEITÄ TRADITIOITA

Itselleni perinteet ovat todella tärkeä osa elämääni. Olen huomannut perheeni saamisen jälkeen, että juuri näiden perinteiden avulla määrittelemme omat perinteemme. Jotkut perinteet ovat jääneet omasta lapsuuden kodistani voimaan, osa on saanut uusia nykyajan tuulia ja osan olemme itse luoneet meille sopiviksi. Joulu on tällaistä aikaa, jolloin perinteet tulevat hyvin esille. Perinteisiin kuuluu joulukorttien, paperisten sellaisten, lähettäminen sukulaisille ja ystäville. Vaikka elämme facebookin, tekstiviestien ja sähköpostin maailmassa niin minulle tärkeitä ovat edelleen perinteiset postin kautta kulkevat joulukortit. Niiden kautta pääsen lähettämään henkilökohtaisen tervehdyksen meille tärkeille ihmisille, ja edes kerran vuodessa tämä tärkeä asia tulee tehtyä. Näitä ihania perinteitä on joulussa useita. Joulun ajan hiljentyminen alkaa joka vuosi adventtikirkosta ja hoosiannan laulamisesta. Joulun ajan juhlinta jatkuu joka vuotisten joululaulujen laulamiselle. Jouluaattona on ihan ehdotonta käydä haudalla ja joulukinkkukin on paistettava.

Minulle perinteikkäänä ihmisenä kaikki nämä perinteet mitä elämäämme kuuluu antavat niin suurta kunnioitusta vanhempiini, isovanhempiini, sukujuuriini ja siihen kasvatukseen, jonka itse olen saanut. Perinteet, kuten hyvät tavatkin, säilyvät läpi elämän, jos ne on omaksunut joskus elämäänsä.

Pitäkäämme kiinni omista perinteistämme – niistä ihanista asioista, jotka vievät omia arvojamme eteenpäin perheessämme.

IMG_0280

Herkkyyskaudet – tartu niihin

Urheilijoiden yhteydessä puhutaan usein herkkyyskausista. On aika, jolloin voimaa olisi syytä hankkia, milloin taas nopeutta ja milloin pelisilmän kehittymiselle on se otollisin aika. Lasten kohdalla olen huomannut herkkyyskaudet ja niiden merkitykset konkreettisesti. On ollut hienoa huomata, miten pienestä voi olla oppiminen kiinni, jos lapsella on oma halu oppia asia. Kun lapsi innostuu piirtämisestä, on järkevää hänelle antaa paperia, erilaisia kyniä, haastaa häntä oppimaan enemmän ja enemmän. Read more

header6

Leiki mun kaa!

”Leiki mun kaa” kuuluu useasti lapsieni suusta, kun kotona touhuamme. Poikani haluaa kovasti seuraa lego- ja palomiesleikkeihin, kun taas tyttäreni haluaa apua prinsessaleikeissä tai sitten askarteluhommissa. Tykkään uppoutua lasten maailmaan leikkien varjolla, sillä olen huomannut, että siinä kummasti henkisesti irtoutuu kaikesta arjen tohinasta ja stressistä ja antaa palomiesten pelastella ihmisiä ja prinsessojen leikkiä juhlahumussa. Roolileikkien avulla lapset pääsevät kohtaamaan arjen juttuja turvallisesti. He voivat keskeyttää leikin, jos se tuntuu menevän väärään suuntaan tai sitten he voivat tulla leikistä ulos ja tuumata ”olipas tuo palomies nyt vähän tuhma, kun hakkasi toista”. Olen usein nauranut leikkien tarinoille ja siihen, miten oikeita asioita lapset leikeissään uppoutuvat leikkimään.

Lapset kaipaavat kovasti aikuisten paneutumista heidän kanssa touhuiluun. Yksi tarina kertoi tästä niin liikuttavasti.

Poika oli kotona odottamassa kiireistä isäänsä töistä kotia. Kun isä tuli kotiin, poika kysyi vaisusti, että kuinka paljon isän työtunti maksaa. Isä ajatteli, että poika on kiinnostunut hänen työelämästään ja kertoi, että 50 euroa. Poika kiitti tiedosta, ja lähti omaan huoneeseensa. Hieman myöhemmin hän tuli avatun säästöpossun kanssa isän luo ja sanoi: ”Mä voisin ostaa sulta yhden tunnin”. Tarinan poika kaipasi ainoastaan aikaa isältään, sitä varauksetonta keskittymistä lapsen maailmaan ilman tietokoneita/puhelimia ja muita aikuisten turhia vekottimia.

Mielestäni tarina kuvaa hyvin sitä, miten tärkeää lapselle on aikuisten läsnäolo. Kiireisen arjen tohinassa nautin niin hetkistä, jotka saan viettää ihan rauhassa lapsieni kanssa. Esimerkiksi kun tarhasta kotia tulemme, niin kotimatkalla on oiva tilaisuus kysyä lasten kuulumisia ja vaihtaa ajatuksia siitä miten päivät on kaikilla mennyt. Kotona on ihana pelailla pelejä, leikkiä sitten vaikka legoilla tai lukea kirjaa ihan rauhassa. Nuo on niitä päivän helmihetkiä, jotka saavat pienet silmät loistamaan yhä kirkkaammin. Ja mikä onkaan parempaa, kun saada lapselta aitoja tunteita takaisin.

Miksi siis emme antaisi aikaa lapsillemme, kun he sitä niin kovasti janoavat? Pieni keskittyminen päivässä ei ole kenellekään aikuiselle varmasti liikaa?

IMG_0130

Huolipuu – murheet kuin murheet unohtuu

Olin rankan työpäivän jälkeen pyöräilemässä kotiin. Mielessäni pyöri monet murheet ja negatiiviset asiat. Pitkä työmatka voi olla joskus hyvä paikka kertailla päivän tapahtumia, mutta joskus se voi olla myös liian pitkä, kuten tämän päivän tapauksessa. Pyöräilin tarhalle hakemaan lapset ja mikä mua portin aukaisun jälkeen odotti: Lapset naama täynnä hymyä. ”Äiti, Äiti”– huudot ja lapsien täysillä vauhdilla syliin juoksut. Mieleni muuttui samantien, kun portin oven aukaisin. Mieleeni tuli tuolloin Positiivareiden Juhani Töytärin kertoma tarina huolipuusta. Read more

Kuva

Tasan ei mene omenat koreihin

Törmäsin tässä yhtenä päivänä facebookissa äitien elämästä kirjoitettuun juttuun, joka kolahti niin kovasti. Siinä kerrottiin, että ennen kuin äiti menee nukkumaan, niin on muutama asia tehtävänä ennen kuin todella pääsee nukkumaan: tarkistaa lapsien asiat (vaatteet, mahdolliset eväät, reput), omat työvaatteet ja mahdolliset eväät, ulkovaatteet laittaa valmiiksi, varmistaa onko seuraavan päivän ruoka mietittynä/ostettuna… Listaa voisi jatkaa pitkäänkin. Sama juttu pätee, kun jotain juhlia on järjestettävänä. On muutama asia mietittävänä: mitä tarjoiltaisiin, mitä juhlissa tapahtuu, onko ohjelmaa, ketä kutsutaan, onko juhlavaatteita, miten paljon tarvikkeita leipomuksiin tarvitaan, kutsukortit, …. Lista on pitkä. Sitten kun tulee tekemisen aika, niin koreja, joihin noita aktion palloja heitellään ei olekaan kovin montaa.

Eräässä Super Nanny –ohjelmassa Nanny käytti mielestäni loistavaa tapaa punnitsemaan sen, miten perheen sisällä työnmäärä jakautuu. Hän otti kaksi koria ja omenalautasen ja sitten alettiin käydä läpi kaikki kotityöt ja laitettiin omenat oikeisiin koreihin tekijän mukaan. Siinä nähtiin sitten, kenen korissa on eniten omenia ja kenen koriin voitaisiin niitä hieman lisätä. Tämä kuvaa mielestäni hyvin sitä, miten perheen sisällä voidaan työkuormaa jakaa, on kyse sitten normiarjen pyörittämisestä tai jostain muusta projektista, jossa hommat ei ihan tasan mene kaikkien osallistujien kesken.

Vaikka äidit ovat usein superihmisiä ja joutuvat miettimään usein muita, kuten esimerkiksi matkoille lähtiessä, voivat muutkin perheenjäsenet (isät ja lapset) heidän kuormaa pikkuisen vähentää osallistumalla perheen arkisten askareiden pyörittämiseen. Nykymaailmassa, kun ollaan menty siihen suuntaan, että äidit eivät enää ole kotona hoitamassa vain lapsia ja pyörittämässä kotia, vaan heidän täytyy pärjätä myös kovassa työelämässä ja samalla koittaa pyörittää perhettä, niin työmäärä saattaa kasvaa todella kovaksi. En usko, että on kenenkään etu, että äidit nääntyvät ja väsyvät.

Jakakaamme siis omenat tasaisemmin korien välillä!

-Milla-

IMG_0025

”Mää en kutsu sua mun synttäreille!”

Puoli vuotta päiväkotielämään tutustuneena näkee, että lapset käyttävät kaveruuden mittana sitä, kutsuuko lapsi kaveria synttäreilleen. 3 –vuotias poikammekin uhkaa käyttää tätä tehokeinoa, jos äidin tai isän toiminta ei miellytä: ”Isi, mää en kutsu sua mun synttäreille.”. Tämä lienee opittu tarhassa.

Olen jäänyt miettimään, miten me vanhemmat näihin reagoimme sitten, kun synttärikutsuja ollaan antamassa? Asetammeko sellaisia tiukkoja rajoituksia osallistujamäärien osalta, että lapsi on pakotettu jättämään osan kavereista pois. On toki ymmärrettävää, että määrättömiä määriä ei voi kutsua lapsia pieniin asuntoihin, mutta mikä on ollut rajausperiaate valinnoille ja millaiseen ajattelutapaan niillä lapsiamme opetamme?

Lapsi valitsee vain ne ihan parhaat ja läheisimmät kaverit, mutta samalla rannalle jää niitä, jotka eivät ehkä ihan läheisimpiä ole tai joihin ei ole ehtinyt vielä tutustua. Meillä vanhemmilla on kuitenkin iso vaikutus siihen, miten valinnat tehdään. Voimme linjata tasapuolisesti esim. niin, että kaikki tytöt kutsutaan.

Olkoon esimerkkinä esikoululaisten ryhmä, jossa on 10 tyttöä. Jos me vanhempina asetetaan rajoitukseksi kutsuttavien määrälle synttärisankarin lisäksi 5 niin tällöin 4 jää ulos. Mitäpä jos noista neljästä joku on tullut ryhmään myöhemmin ja hänellä käy sama ”huono flaksi” jokaisen tytön synttäreiden osalta.

Entäpä miten synttäreiden jälkipuinti? Lapset puhuvat keskenään juhlien jälkeen, miten synttärit menivät. Ne, ketkä eivät saaneet kutsua, kokevat itsensä varmasti ulkopuolisiksi. Monesti näiden rajoitusten taustalla on meidän vanhempien toive (=päätös). Emme jaksa katsoa 10 ”riehuvaa” lasta 6 sijaan. Onko sillä nyt lopulta merkitystä, onko paikalla 6 vai 10 lasta? Ja toisaalta 10 kutsutusta voi olettaa, että 1 – 3 ei edes ehdi, pääse tai halua tulla paikalle.

Pointtina olisi kuitenkin kasvatuksellinen näkökulma. Opettaisimme lapsia suvaitsevaisuuteen ja erilaisuuden hyväksymiseen, emmekä ainakaan oman laiskuutemme tai ärsyyntymiskynnyksemme johdosta asettaisi lapsia ikävään valintatilanteeseen.

Tällaiset synttärit ovat loistava mahdollisuus tarhaympäristön ulkopuolella luoda ryhmähenkeä ja ehkäpä suhteetkin lasten välillä syvenevät.

Tukekaamme lasten kasvua suvaitsevaisuuden kulttuuriin! 

IMG_0431

”Se on vanhempien saamattomuutta, jos lapsi ei opi uimaan.” Oppimiselle on kypsä hetkensä!

Olin 3-vuotiaan poikamme kanssa uimahallissa. Hän porskuttelee jo mielellään pelkillä käsikellukkeilla tai keskivartalon ympäri laitettavalla kellukkeella. Poika ei kuitenkaan mielellään ollut harjoitellut sukeltamista, mutta onnistuin käyttämään kypsän hetken ja tilaisuuden kuin viekas varas, vaikkakin hyvin vilpittömiin ja hyviin aikeisiin.

Kun leikimme lastenaltaassa, poika lorkki renkaita ja pieniä kumikukkia altaan pohjasta pyytäen minulta apua. Isipä ei ”onnistunut” poimimaan rengasta. No, poika päätti napata renkaan jalalla ujuttaen varpaat renkaan alle ja onnistui. Päätin näyttää mallia ja puhaltelin hauskasti veteen samalla, kun poimin renkaan ja kumikukkia altaan pohjasta. Poika teki samoin, mutta käänsi päätä ovelasti, eivätkä kasvot menneet veden pinnan alle, kuten tarkoitukseni oli.

Leikkiä jatkettiin ja kohta poika uskaltautui laittamaan kasvot hiukan veden pinnan alle ja nappasi renkaan ja kukat. ”Jee, mää osasin!” Ja mitä tästä seurasi. Poika työnsi päätä uudelleen ja uudelleen syvemmälle ja poimi esineitä altaan pohjasta. Kohta hän leikitteli yhä enemmän ja puisteli päätään leikkisästi veden alla. ”Mää kerron äitille, että mää osasin.”

Lasta on tärkeä kannustaa ja höystää, että rohkenee kokeilemaan asioita. Usein kokemus on positiivinen ja lapsi innostuu, kun huomaa, ettei niin kamalasta asiasta ollutkaan kyse – päinvastoin. Eräs uimaharrastuksen parissa lapsensa kanssa aktiivisesti toimiva isä kertoi muutama vuosi sitten osuvasti uimataidosta.

”Se on vanhempien saamattomuutta, jos lapsi ei opi uimaan.”

Yhtälailla aikuisia tulee kannustaa haastamaan itseään oppimaan sekä laajentamaan mukavuusaluettaan. Kairos (ajoitus) on keskeisessä asemassa eli oppimiselle on oikea tai kypsä hetkensä. Kun hetki on kypsä, tilaisuus kannattaa käyttää.

Eräs ”kiireinen” isä kertoi jälkiviisaana, että tytär pyysi häntä aikoinaan lukemaan kirjoja itselleen, mutta isäpä ei ”ehtinyt”. Muutamaa viikkoa myöhemmin isä oli tarjonnut tyttärelleen, että luetaanpa kirjoja niin eipä kirjojen lukeminen kiinnostanutkaan. ”Ostoikkuna”, otollinen hetki, oli sulkeutunut. Sama pätee vaikkapa asiakkaiden ostokäyttäytymiseen. Silloin, kun ostoikkuna on auki, täytyy tehdä kauppa kotiin.

Onko sinulla kokemuksia, että olet onnistunut oikealla hetkellä olemaan auttamassa oppimaan? Entäpä päinvastaisesta?

Oppiminen on mukavaa, mutta niin on myös osaaminen!