post

Pidä huolta.

On ollut ilo lukea tätä sivustoa ja nähdä, että lasten asia koskettaa, ja myös huolettaa niin monia isiä ja äitejä. Huoli on todellinen ja yhteinen. Se on samalla huoli tulevaisuudesta, erityisesti lasten hyvinvoinnista yhteiskunnassa, mutta myös huoli Suomen tulevaisuudesta yleensä. Nyt varttuva sukupolvi on se, jonka varaan rakennamme toivon paremmasta huomisesta. Muuta meillä ei ole.

Moni, ja minä muiden muassa, kantaa sydämessään jatkuvaa kipua siitä, onko ollut tarpeeksi hyvä isä tai äiti. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Olisiko laiminlyönnit voitu jotenkin välttää siinä vaiheessa kun lapset olivat pieniä ja arki kiireinen ja työntäyteinen? Annoinko tarpeeksi aikaa lapsilleni?

Kun näitä mietin, tulee mieleeni eräs kaunis keväinen päivä vuosia sitten. Lumi oli vielä maassa mutta aurinko lämmitti jo niin, että takapihalla suojaisessa paikassa saattoi istua ja paistatella päivää. Opiskelin silloin yliopistossa ja opiskelu, varsinkin sen loppuvaihe, vei kaiken huomioni ja, niin ainakin tuntui, kaikki voimavarani.

Ajattelin, että on ehkä helpompi lukea ulkona raskasta aihetta, matematiikkaa, joka oli kuin hepreaa ja aukeni minulle työläästi ja tuskaisen hitaasti. Kaivoin varastosta tuolin ja menin kirjoineni ulos auringon paisteeseen. Kuulin kun portti kävi ja katsoin kun poikani tuli jälleen kerran koulusta reppu tunnollisesti selässä pyörää taluttaen; portti auki, pyörä nojalleen seinää vasten, portti taas kiinni ja sisälle omaan huoneeseen.

Mikä siinä oli niin omituista?

Se hiljaisuus. Sanaakaan siinä ei vaihdettu. Ei sanaakaan.

Ehkä poika ei vaan huomannut minua? Vai olinko kenties muuttunut näkymättömäksi?!

Ja olinhan minä. Nimittäin pojalleni minä olin muuttunut olemattomaksi ja yhdentekeväksi, sellaiseksi, joka ei ansaitse edes normaalia tervehdystä. Vuosikausia olin keskittynyt vain itseeni, omiin asioihini ja opiskeluuni. En ollut enää läsnä perheeni elämässä.

Tuli kauhean paha olla. Oli aivan kuin näkymätön sormi olisi osoittanut minuun vaativana ja ehdottomana. Ja yhtäkkiä asia valkeni minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sinun on tehtävä jotakin. Täytä velvollisuutesi. Nyt! Nyt on tehtävä asialle jotakin! Ei huomenna, ei ylihuomenna, vaan nyt. Oikein hätäännyin siinä ja tenttiin lukeminen jäi siihen paikkaan. Menin sisälle ja mietin kuumeisesti mitä ihmettä tekisin asialle. Pitäisi kehittää jokin yhteinen projekti. Juuri niin. Pitää keksiä jotakin yhteistä mukavaa ja pitkäaikaista tekemistä ja värkkäämistä. Tosiaan! Sillä tavalla saisin kestävää kontaktipintaa minun ja poikani välille ennen kuin on liian myöhäistä. Mutta mitä ihmettä tekisin?

Kuinka ollakaan, seuraavana päivänä oli naapurin pihalle ilmestynyt peräkärryllinen polkupyöriä. Menin moista ihmettelemään ja naapurikin tuli siihen. Sanoin:

– Oot pyöriä hommannu.

– Ei ne mun oo, naapuri vastasi – Kaveri pukkas kärryn tuohon siksi aikaa kun meni kauppaan. Ovat menossa kaatopaikalle.

Selvän teki! Kannoin pyörät, kaikki viisi, meidän autotalliin. Illalla menin pojan huoneeseen ja kysyin kiinnostaisiko eräs homma. Poika oli ensin vähän ihmeissään mutta kun kerroin asiani, hän oli valmis kuin Melperi sotaan. Autotallista tuli verstas, jossa pyöränraatoja purettiin osiin, ja toimintakuntoisista osista rakennettiin toimivia polkupyöriä. Teknisiä ongelmia tuli vastaan ja niitä ratkottiin yksissä tuumin. Kun katsoin pojan tekemistä, huomasin, että siemen oli pudonnut otolliseen maaperään. Kohta poika oli jo isäänsä etevämpi. Niin se menee ja niin sen pitääkin mennä. Sitten tulivat ne mopovuodet ja pyörät vaihtuivat skoottereihin, omiin ja kavereiden sellaisiin, joissa oli milloin mitäkin vikaa. Autotalli oli enimmäkseen kuin hävityksen kauhistus mutta ei se minua ainakaan haitannut. Päinvastoin. Talli oli parhaassa mahdollisessa käytössä.

Poikani valmistuu nyt koneinsinööriksi Kemin – Tornion ammattikorkeakoulusta ja työskentelee teknisenä myyjänä ja tekee lopputyötä firmalle lujuustestauslaitteiston hankinnasta. Samalla hän hakee aktiivisesti oikeisiin insinöörin hommiin. Yllätyin kun eräänä päivänä nyt itsekin perheen isäksi tullut poikani sanoi:

– Isä. Mistä sinä silloin yhtäkkiä hoksasit, että ruvetaan puuhaamaan sitä pyörähommaa yhdessä.

Niin. Mistä tosiaankin? Vähän hymyilytti kun en osannut siinä kummoistakaan vastausta antaa.

Mutta olipa mistä hyvänsä, niin kiitos siitä. Yhteinen tekeminen on kantanut hedelmää. Monta asiaa olen ehkä jättänyt tekemättä ja paljon olen tehnyt vääriä asioita. Mutta tuota kevättä vuosia sitten voin muistella ylpeänä ja ilolla yhdessä poikani kanssa.

– Hannu Anttila –

Comments

comments

2 vastausta artikkeliin ”Pidä huolta.

  1. Mahtava juttu!!

    Oma kohtaiset kokemukset puhuttavat aina ja laittavat ajattelemaan asioita omalta kohdaltaan myös. Läsnäoleminen ja hetkessä eläminen ovat tärkeitä asioita lasten elämässä, ovat lapset sitten pieniä tai vanhempia. Kun antaa aikaa lapsille, on se kuin laittaisi rahaa pankkiin. Parempi tehdä asioita nyt, kuin katua vanhana :).

    Iso kiitos kaikille vieraspostauksien kirjoittajille!!! Mahtavaa saada porukka innostumaan ja jakamaan tärkeitä ajatuksia kaikille!!!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *