post

Aina ei voi olla vain kiva

Eikö vanhempana olisi mukavaa olla aina kiva, joustava ja tehdä niin kuin toiset tahtoo? Ikävä kyllä se ei lapsia kasvattaessa aina ole mahdollista. Aina ei voi sanoa, että hienoa, jos käytös on jotain muuta. Joskus on oltava vähän ilkeä ja sanottava asia niin kuin se on, ja tuottaa se pettymys, vaikka se ei aina vanhemmasta kivalta tunnukkaan.

Itse koin kaksijakoisen tunteen yhtenä päivänä, kun Ella tyttäremme 8v piirsi piirustusta aikomuksena antaa se kummitädilleni. Ajatus oli mahtava ja olin siitä todella otettu, että tyttö mietti kuinka voisi vanhaa tätiä ilahduttaa. Ella piirsi nopeasti pari ruusua ja näytti työtään minulle. Mietin hetken, että mitä sanoisin, kun piirustus ei minusta ollut sellainen, jonka hän osaa piirtää. Mielestäni työ oli vähän hutaistu. Päätin kuitenkin sanoa mitä olin mieltä ja eihän tyttö siitä tietenkään tykännyt. Selitin, miksi olin sitä mieltä, kun olin. Meni hetki, ja tyttö tuli piirustusta näyttämään. Sain ilokseni todeta, että nyt oli sellainen. Ella ratkaisi asian piirtämällä piirustuksen toiselle puolelle piirustuksen, johon oli panostanut ja lopputulos oli ihan toisenlainen.

Oliko tarvetta?

Tilanteen jälkeen jäin miettimään, että olihan se kurja tuottaa pettymys tytölle, jonka ajatus oli kultainen ja hyvä. Oliko mun tarvetta pilata tytön fiilis? Olisin ihan hyvin voinut tuumata, että hyvä on, hienoa, mutta päätin sanoa mitä mieltä olin. Tuli pahamieli, niin tytölle kuin äidille, mutta lopputulokseen olin tyytyväinen. Tyttö huomasi itsekin mistä kiikasti ja halusi parantaa tekemistään. Tuli tunne, että aivan, ei mun aina pidäkään miellyttää ja sanoa ihan vain sanomisen vuoksi, että hyvä on, jos olen ihan eriä mieltä.

Miten parantaisit työtäsi?

Kuulin mieheltäni loistavan tarinan esimiehestä, jolle tiimiläinen tuli esittelemään raporttiaan. Ennen kuin tiimiläinen pääsi esittämään raporttiaan, jonka oli lähettänyt esimiehelle, esimies kysyi: ”Pystytkö parantamaan työtäsi? Onko se sellainen, johon pystyt?” Tiimiläinen meni hämilleen ja tuumasi, että voisi hän muutamaa asiaa vielä parantaa. Tiimiläinen lähti parantamaan työtään, eikä esitellyt sitä vielä esimiehelle. Tiimiläinen palasi seuraavana päivänä esimiehensä luokse, jolloin esimies kysyi jälleen kerran: Onko raportti nyt sellainen, ettei siihen ole mitään lisättävää tai parannettavaa? Työntekijä mietti hetken ja tuumasi, että kyllä vielä muutaman asian voisi parantaa. Kolmannen kerran kun tiimiläinen tuli raporttiaan esittelemään, esimies kysyi saman asian vielä kerran. Silloin työntekijä tuumasi:”Nyt ei ole mitään parannettavaa.” Esimies tuumasi sitten:”No nyt voin lukea raporttisi.”

Esimies siis kokeili työntekijän omaa harkintaa oman työn jäljestä. Tässä kohtaa esimiehen arvostelu osui oikeaan, sillä raportti parani noiden kolmen päivän aikana entisestään ja ihan itsestään, kun sitä vähän kritisoitiin. Mielestäni tarina osoittaa loistavasti sen, että aina vanhempi/auktoriteetti voi kyseenalaistaa töitä ja kysyä, että miten asiaa parantaisi itse ilman, että esittää vielä kritiikkiä tai kehua. Tuossa kohtaa työn tekijä pääsee miettimään ja arvioimaan itseään ja tekemistään, ennen työn arviointia.

Aina ei voi olla kivaa, eikä pidäkään olla. Parasta on se, jos lapsen annetaan itse oivaltaa, että hän voisi toimia/tehdä asiat paremmin. Jos lapselle syntyy oivallus siitä, miten hän voisi parantaa käytöstään/tekemistään, voi hän ottaa siitä opiksi ja tehdä asiat paremmin.

post

Kyllä kuudesluokkalaiset osaavat lukea!

Olin eskareiden vanhempainillassa, missä mielestäni kuutosluokkalaisten opettaja tuumasi varsin tyhjentävästi siihen mitä ekaluokkalaisten pitäisi osata, kun tulevat kouluun:

”Minulla on kuudesluokka ja kyllä ne kaikki ainakin silloin osaavat lukea!”

Loistavasti sanottu! Nykypäivänä, kun tuntuu, että lasten pitäisi osata tehdä vaikka mitä, kun kouluun lähtevät.

Jäin miettimään omaa lapsuuttani ja sitä, että asetettiinko minulle jotain osaamispaineita? Ei todellakaan, ei mistään suunnasta, ei eskarista, ei vanhempieni suunnasta. Ulkoilimme, leikimme, riehuimme ja olimme lapsia siskoni kanssa. Saimme leikkiä ja olla sellaisia, kun olimme ja opimme mitä opimme ennen kouluun lähtöä. Meidän ei tarvinnut kilpailla ja pärjätä tässä elämässä, vielä silloin. Kouluun oli mahtava mennä, sillä tiesin, että siellä opin lukemaan. En todellakaan osannut lukea, kirjoittaa tai laskea ennen kouluun menemistä. Miksi oisin osannut? Koulun tehtävä oli opettaa mulle se.

Nyt kun esikoiseni on lähdössä ensi vuonna kouluun, niin tuntuu, että meidän vanhempien keskuudessa valloo kauhea vertailu kuka osaa lukea, kuka osaa tehdä sitä ja kuka osaa tehdä tätä. Mielestäni tuollainen vertailu on ihan turhaa, sillä jokainen lapsi kehittyy omien rajojensa ja kykyjensä mukaan. Toki on asioita, joissa oppimista voidaan halutessaan edistää tarjoamalla virikkeitä, mutta se on jokaisen oma asia haluaako sellaiseen ryhtyä. Olen ihmetellyt sitä tässä eskarivuotena, että joka paikassa kysytään ensimmäisenä:

”Osaako lapsi lukea?”

Ei, ei osaa. Onko tämä jotenkin niin ihmeellistä? Jos ei vain asia kiinnosta vielä, eikä tarvikkaan kiinnostaa. Toinen asia on se, osaisiko lapsi homman, jos vähänkään kiinnostaisi. Osaisi ja hyvinkin, mutta kun ei kiinnosta.

Vertaileminen on lasten kasvattamisessa varsin yleistä. On helppo verrata omaa lapsosta toisiin ja varsinkin samanikäisiin. Toisaalta mitä se hyödyttää? Miksi ottaa asioista paineita ja stressiä, kun on asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa, vaan luonto kyllä hoitaa homman, kun on sen aika.

Kaikki lapset kasvavat oman kaaren ja kehityksen mukaisesti. Omassa tahdissaan. Ihan sama lukeeko kolmevuotiaana, vai seitsemän vuotiaana. Pääasia, että joskus mahdollisesti oppii ja jos ei opi, niin onko sekään maailmanloppu? Ei ole. Jokaisella on juttunsa tässä elämässä, se täytyy vain löytää.