post

Sopiiko niin, että…

Neuvottelutaito on hyvä opetella jo pienestä pitäen. Kun lapsi ymmärtää mitä on neuvottelu, hän osaa suhteuttaa asioita toisiinsa paremmin.

Lomareissullamme lapsemme harjoittelivat neuvottelutaitoja rannalla ollessamme:

”Ella, neuvotellaanko?”
”Joo se sopii. Vaihdatko kaksi pientä kiveä minun isooni. Entä jos minä otan vihreän, niin saanko sinulta sinisen?”

Oli hauska seurata  kuinka neuvottelu eteni ja mihin lopputulokseen lapset pääsivät ilman vanhempien puuttumista. Loman lopussa neuvottelu oli yleistä joka asiassa.

”Saanko leikkiä ninjallasi, jos sä saat olla kaksi iltaa peräkkäin iso pukki?”
”Vaihdatko kympin setelisi kahteen vitosen seteliin?”
”Mitä jos sinä saat aloittaa nyt hyppymisen, niin minä aloitan sitten huomenna?”

Opasta lapsia neuvottelemaan

Vanhempien on hyvä opettaa lapsille neuvottelun alkeita. Neuvottelun taidoissa on hyvä juttu se, että lapset unohtavat tappelemisen ja keskittyvät saamiseen.

Mitä jos minä annan ensin omistani, niin mitä saankaan tilalle? Onko huono juttu luopua omastaan, jos saa jotain tilalle? Voisiko se olla parempaa? Mikä onkaan sen parempaa, että siltä turhanpäiväiseltä vääntämiseltä vältytään ja asiat saadaan ratkaistua sovinnossa?

Arjessa on mukava huomata se, että kun lapset neuvottelevat niin he alkavat käyttämään taitoaan joka paikassa. Yhtäkkiä neuvotellaan nukkumaan menemisestä, siitä mitä syödään ilta- ja aamupalaksi etc. Tässä onkin vanhemmilla sitten vastuu, ettei neuvottelu käänny heitä vastaan ja lapset ala viedä peliä. Aikuinenhan loppu peleissä päättää, onko asia neuvoteltavissa vai ei!

Tärkeitä oppeja tulevaan

On hienoa, jos tärkeitä taitoja saa lapsille ujutettua pienestä pitäen käytäntöön asti. Neuvottelutaitoa tarvitsemme läpi elämän, joten sen oppiminen antaa eväitä myöhemmälle. Vanhemmat voivat auttaa lapsia toteuttamaan näitä taitoja, kun sitä tapahtuu jatkuvasti arjessa ja eri tilanteissa. Tiedon käyttöön ottamiselle tarvitaan sovelluksen kohteita ja kun lapsi oivaltaa, että tätä taitoa voi käyttää missä vain, alkaa hän sitä myös käyttämään.

Lapsilla neuvottelutaidon tärkeys tulee hyvin ilmi, kun lapset leikkivät keskenään. Miten leikit vaihdetaan yhteistuumin ja miten kaverin mielipide otetaan huomioon? Neuvottelu on onnistunut, jos kenelläkään ei tule paha mieli asiasta. 

Neuvottelun avulla on mahdollista päästä win-win tilanteeseen, jossa kaikki voittavat. Kun lapset ymmärtävät, että aina luopuminen ei tarkoita häviämistä, ovat he jo voittajia!

post

Ota luonto pois heti lapsilta! (vieraspostaus)

C-juniorina vuonna -95 olimme Pietarsaaressa jalkapalloturnauksessa. Otteluumme pietarsaarelaista joukkuetta vastaan oli asetettu erotuomariksi yli 50-vuotias jämäkän oloinen harmaatukkainen mies. Ottelu ehti vanheta vain yhden peliminuutin, kun saimme vapaapotkun pietarsaarelaisten rikottua meitä. Vastustajan pelaaja kyseenalaisti tuomiota muutamalla sanalla (lue: tulkutti).

Tuomari huusi isolla äänellä: “Kymppi tänne, kymppi heti tänne!” Ja nosti keltaisen kortin.

Tuomari otti siis joukkueen mielipidevaikuttajalta luonnon pois samantien ja tämän seurauksena ottelun aikana kukaan ei tulkuttanut tuomarille. Tässä kohtaa on hyvä muistaa se, että itselläni on tapana kommunikoida tuomareiden kanssa varsin voimallisestikin otteluissa, mutta tällä kertaa ymmärsin, että jos niin teen, siimaa ei ole yhtään, vaan kahden tulkutuksen jälkeen minut poistettaisiin kentältä.

Tänä päivänä taitaa olla niin, että lapsia paapotaan enemmän kuin aikaisemmin. Kasvatusmetodit ovat menneet yhä verbaalisempaan muotoon, ainakin hyväksyttävät sellaiset. Osa vanhemmista “lässyttää” ja “maanittelee” lapsilleen pitkiä siivuja koettaen suostutella heitä yhteen sun toiseen.

Ehkä tietty suostuttelu voi olla paikallaan, mutta itse tykkään kyllä tyylistä, joka on lähempänä tuota erotuomarin linjaa. Lapsen on kunnioitettava aikuisen auktoriteettia. On sääntöjä ja normeja, joiden mukaan kuuluu elää. Olen joutunut puuttumaan usein näiden lässyttäjävanhempien lasten epäsopivaan käyttäytymiseen eri tilanteissa.

Voin sen sanoa, että tietääkseni ei ole tullut vastaan yhtään tilannetta, jossa minulla olisi mennyt murot uikkareihin. En vedä ihan tuolla tuomarin tyylillä, vaan useimmiten sanon asian ensin suostuttelevammin, mutta mikäli ensimmäinen viesti ei mene perille, seuraavaksi napsahtaa nk. keltainen kortti ja sen jälkeen todellakin puutun peliin niin, että toiminta muuttuu.

Äitini on toiminut vuosikymmeniä ammatikseen lastenhoitotyössä. Jotkut vanhemmat saattavat kysyä, onko heidän lapsellaan ADHD tai jotain. Äitini mukaan usein kysymys ei ole sellaisesta, vaan kyseessä on entivanhoin termein “kuriton penikka”. Ja kurittomalta penikalta pitää ottaa luonto pois ja asettaa selvät rajat juuri niinkuin tuo erotuomari teki meille wannabe koville jätkille eli näytti kaapin paikan samantien.

Kaverini isä otti tällaiselta kurittomalta penikalta jokunen vuosi sitten luonnon pois. Poika oli syytänyt lumipalloja pienten lasten päälle ja äitinsä pehmeät pyynnöt lopettaa toiminta menivät kuuroille korville. Kaverini isä astui poikaa lähemmäksi ja sanoi jämäkästi: “Ne lumikopit tipahtaa nyt!” Ja niin lumikopit todellakin tipahtivat maahan ja pienempien kiusaaminen loppui siihen.

Kun tarvitaan rajoja, aikuisen tehtävä on silloin ottaa luonto pois ja näyttää, että nyt on vain yksi vaihtoehto, miten toimitaan. Olen todella painavasti sitä mieltä, että lasten on kunnioitettava vanhempia/aikuisia.

Luonto pois heti, kun epäkohtia ilmenee, on vanhankansan viisautta ja toimii tänäkin päivänä!

Juha ”Vauhtipyörä”  Ahola

post

Kyllä kuudesluokkalaiset osaavat lukea!

Olin eskareiden vanhempainillassa, missä mielestäni kuutosluokkalaisten opettaja tuumasi varsin tyhjentävästi siihen mitä ekaluokkalaisten pitäisi osata, kun tulevat kouluun:

”Minulla on kuudesluokka ja kyllä ne kaikki ainakin silloin osaavat lukea!”

Loistavasti sanottu! Nykypäivänä, kun tuntuu, että lasten pitäisi osata tehdä vaikka mitä, kun kouluun lähtevät.

Jäin miettimään omaa lapsuuttani ja sitä, että asetettiinko minulle jotain osaamispaineita? Ei todellakaan, ei mistään suunnasta, ei eskarista, ei vanhempieni suunnasta. Ulkoilimme, leikimme, riehuimme ja olimme lapsia siskoni kanssa. Saimme leikkiä ja olla sellaisia, kun olimme ja opimme mitä opimme ennen kouluun lähtöä. Meidän ei tarvinnut kilpailla ja pärjätä tässä elämässä, vielä silloin. Kouluun oli mahtava mennä, sillä tiesin, että siellä opin lukemaan. En todellakaan osannut lukea, kirjoittaa tai laskea ennen kouluun menemistä. Miksi oisin osannut? Koulun tehtävä oli opettaa mulle se.

Nyt kun esikoiseni on lähdössä ensi vuonna kouluun, niin tuntuu, että meidän vanhempien keskuudessa valloo kauhea vertailu kuka osaa lukea, kuka osaa tehdä sitä ja kuka osaa tehdä tätä. Mielestäni tuollainen vertailu on ihan turhaa, sillä jokainen lapsi kehittyy omien rajojensa ja kykyjensä mukaan. Toki on asioita, joissa oppimista voidaan halutessaan edistää tarjoamalla virikkeitä, mutta se on jokaisen oma asia haluaako sellaiseen ryhtyä. Olen ihmetellyt sitä tässä eskarivuotena, että joka paikassa kysytään ensimmäisenä:

”Osaako lapsi lukea?”

Ei, ei osaa. Onko tämä jotenkin niin ihmeellistä? Jos ei vain asia kiinnosta vielä, eikä tarvikkaan kiinnostaa. Toinen asia on se, osaisiko lapsi homman, jos vähänkään kiinnostaisi. Osaisi ja hyvinkin, mutta kun ei kiinnosta.

Vertaileminen on lasten kasvattamisessa varsin yleistä. On helppo verrata omaa lapsosta toisiin ja varsinkin samanikäisiin. Toisaalta mitä se hyödyttää? Miksi ottaa asioista paineita ja stressiä, kun on asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa, vaan luonto kyllä hoitaa homman, kun on sen aika.

Kaikki lapset kasvavat oman kaaren ja kehityksen mukaisesti. Omassa tahdissaan. Ihan sama lukeeko kolmevuotiaana, vai seitsemän vuotiaana. Pääasia, että joskus mahdollisesti oppii ja jos ei opi, niin onko sekään maailmanloppu? Ei ole. Jokaisella on juttunsa tässä elämässä, se täytyy vain löytää.