Pomottelulle stop!

”Sun pitää olla hevonen!”
”Tässä leikissä ei voi olla koiraa, kun me ollaan hevosia”

Kuulin puistossa parin tytön leikkivän tällä tavalla. Kuljin ohi ja kävin juttelemassa tytöille. Kysyin, että eikö hevoset tykkää koirista? Tyttö, joka pomotteli leikissä, vastasi:”Kyllä hevoset tykkää koirista. Kerran mä olin ratsastamassa ja …” Tarina jatkui seuraavan pari minuuttia. Kysyin sitten, että ”Miksi teidän leikissä ei voi olla hevosia ja koiria, kun ne tosielämässäkin ovat kavereita?” Tyttö katsoi minua hämmästyneenä ja tuumasi:”Ei ne voi olla, kun tää on MUN leikki ja tässä kaikki on hevosia.” Jatkoin juttelua ja tuumasin, että ”Silloinhan muut eivät voi leikkiä sun kanssa, jos pomottelet heitä. Ei tuollainen ole kivaa. Leikissä kaiken karvaiset ovat sallittuja.” Tyttö sanoi:”Niin, mutta ei yksin ole kiva leikkiä tätä leikkiä, kun hevosia täytyy olla monta.” Vastasin:”Voisikohan tuota kysyä ja sanoa vähän nätimmin? Mitä jos neuvottelisit kaverisi kanssa, että jos hän vähän aikaa on hevonen niin sitten saisi olla koira?” Tyttö katsoi minua kirkkain silmin ja sanoi:”Joo.” Ja leikki jatkui niin, että ensin oltiin hevosia ja sitten oltiin koiria. Ja ennen kaikkea kaikilla oli kivaa!

Ei pomottelulle

Pomottelu on huono asia. Niin työelämässä aikuisten kesken niin kuin myös lasten leikkimaailmassa. Jos joku alkaa tyrannisoida leikkiä, ei siinä ole kiva leikkiä. Kun kävelin puistosta kotiin, mietin, että lasten olisi hyvä oppia neuvottelemaan. Leikissä kukaan ei voi kieltää toista olemasta joku muu, vaan leikin pitäisi sallia erilaisuus ja tapahtumien muuttuminen. Kuten työelämässä ja elämässä yleensä ihmiset ovat erilaisia ja se erilaisuus on useimmiten rikkaus, kunhan sen kanssa osaa elää oikein. Toisen mielikuvitusta ei kannata torpata, vaan joskus voisi olla hyvä kuunnella ja ottaa oppia. Ehkä siellä on jotain, mistä voisi saada itsellekin jotain.

Aikuisten puututtava

Mielestäni on tärkeää, että lasten leikkejä seuraavat aikuiset puuttuvat pomotteluun. Jos lapsi saa tunteen, että hän voi sanoa ihan mitä vain toisille, aiheutuu siitä paljon pahaa. Lopulta käy niin, että leikistä kaverit lähtevät hiljaa pois ja voi jäädä yksin. Koulumaailmassa välitunneilla leikeissä tapahtuu paljon tällaista pomottelua. Silloin on tärkeää, että lapsi johon tämä pomottelu kohdistuu osaa suhtautua siihen oikein, eikä anna toisen pomotella itseään. Mikäli aina lannistuu ja antaa periksi pomottelijalle, ei omaa ääntä tule saamaan esille. Pitää uskaltaa olla erilainen ja sanoa mielipiteensä ja lähteä pois leikistä, eikä anna toisen pomottaa. Lasten tulisi luottaa siihen, että aikuiselle voi kertoa tällaisesta ja aikuinen puuttuu tällaiseen toimintaan. Jos lapsi ei uskalla kertoa tapahtumista kotona tai koulussa opettajalle, ei tilanne mene eteenpäin.

Uskalla olla omaa mieltä

Parasta mitä lapselle voi opettaa, on se, että pitää uskaltaa olla omaa mieltä ja sanoa se. Ei tarvitse lannistua pomottavan lapsen alle. Hyvä itsetunto lähtee siitä, että uskaltaa olla erilainen ja uskaltaa sanoa mitä on mieltä. Vanhempien tulisi kannustaa lapsia olemaan sellaisia kuin ovat, ja olemaan ylpeitä siitä mitä ovat. Ei kaikilla tarvitse olla Mikki Hiiri-penaalia tai farkkuja koulussa. Saa olla vapaasti erilainen, jos se on sitä, mitä lapsi haluaa tehdä.

Pomottelulle tiukka EI. Aikuisten on puututtava tällaisiin tilanteisiin, jos sellaista huomaavat tapahtuvan. Erilaisuus on rikkaus ja tätä rikkautta on tuettava.

post

Kyllä kuudesluokkalaiset osaavat lukea!

Olin eskareiden vanhempainillassa, missä mielestäni kuutosluokkalaisten opettaja tuumasi varsin tyhjentävästi siihen mitä ekaluokkalaisten pitäisi osata, kun tulevat kouluun:

”Minulla on kuudesluokka ja kyllä ne kaikki ainakin silloin osaavat lukea!”

Loistavasti sanottu! Nykypäivänä, kun tuntuu, että lasten pitäisi osata tehdä vaikka mitä, kun kouluun lähtevät.

Jäin miettimään omaa lapsuuttani ja sitä, että asetettiinko minulle jotain osaamispaineita? Ei todellakaan, ei mistään suunnasta, ei eskarista, ei vanhempieni suunnasta. Ulkoilimme, leikimme, riehuimme ja olimme lapsia siskoni kanssa. Saimme leikkiä ja olla sellaisia, kun olimme ja opimme mitä opimme ennen kouluun lähtöä. Meidän ei tarvinnut kilpailla ja pärjätä tässä elämässä, vielä silloin. Kouluun oli mahtava mennä, sillä tiesin, että siellä opin lukemaan. En todellakaan osannut lukea, kirjoittaa tai laskea ennen kouluun menemistä. Miksi oisin osannut? Koulun tehtävä oli opettaa mulle se.

Nyt kun esikoiseni on lähdössä ensi vuonna kouluun, niin tuntuu, että meidän vanhempien keskuudessa valloo kauhea vertailu kuka osaa lukea, kuka osaa tehdä sitä ja kuka osaa tehdä tätä. Mielestäni tuollainen vertailu on ihan turhaa, sillä jokainen lapsi kehittyy omien rajojensa ja kykyjensä mukaan. Toki on asioita, joissa oppimista voidaan halutessaan edistää tarjoamalla virikkeitä, mutta se on jokaisen oma asia haluaako sellaiseen ryhtyä. Olen ihmetellyt sitä tässä eskarivuotena, että joka paikassa kysytään ensimmäisenä:

”Osaako lapsi lukea?”

Ei, ei osaa. Onko tämä jotenkin niin ihmeellistä? Jos ei vain asia kiinnosta vielä, eikä tarvikkaan kiinnostaa. Toinen asia on se, osaisiko lapsi homman, jos vähänkään kiinnostaisi. Osaisi ja hyvinkin, mutta kun ei kiinnosta.

Vertaileminen on lasten kasvattamisessa varsin yleistä. On helppo verrata omaa lapsosta toisiin ja varsinkin samanikäisiin. Toisaalta mitä se hyödyttää? Miksi ottaa asioista paineita ja stressiä, kun on asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa, vaan luonto kyllä hoitaa homman, kun on sen aika.

Kaikki lapset kasvavat oman kaaren ja kehityksen mukaisesti. Omassa tahdissaan. Ihan sama lukeeko kolmevuotiaana, vai seitsemän vuotiaana. Pääasia, että joskus mahdollisesti oppii ja jos ei opi, niin onko sekään maailmanloppu? Ei ole. Jokaisella on juttunsa tässä elämässä, se täytyy vain löytää.