post

Uhmaikä – täynnä tunteita laidasta laitaan

Ihana uhmaikä – se on täällä just nyt. Kaksivuotiaalla Enni-tyttärellämme on uhma alkanut ja rytinällä. Jos asiat eivät mene oman mielen mukaan, niin silloin  heittäydytään  lattialle. Jep ja huudetaan. Uhmaikä kaikessa ihanuudessaan on erittäin tärkeä kehitysvaihe niin lapsen kuin vanhemman elämässä. Lapselle uhma edustaa itsenäistymistä, tunteiden säätelyä ja pettymyksien kokemista. Mannerheimin lastensuojeluliitto määrittelee uhmaiän seuraavasti:”Uhmaikä liittyy lapsen tarpeeseen itsenäistyä ja hallita erillisyyttään vanhemmista. Itsenäistyminen on voimakkainta kaikkein lähimmästä ihmissuhteesta, tavallisimmin äidistä. Kun uhmaikäinen kiukkuaa äidilleen, mutta käyttäytyy sopuisasti päiväkodissa ja mummolassa, kyse ei ole äidin huonommasta kasvatustyylistä, vaan suhteen läheisyydestä.”

Lapsen uhmatessa on tärkeää, että hän ei vie peliä, vaan aikuinen osaa olla aikuinen tilanteessa. Olen itse huomannut, että lapsien uhmakaudet ovat myös vanhemmille kasvun paikkoja. Se, mikä esikoisen kanssa tuntui niin vaikealta, tuntuu nyt kolmannen lapsen kanssa neutraalimmalta. Jäin miettimään tuota asiaa, kun huomasin, että minulla ei pulssi noussut uhmakohtauksen aikana. Olenko sattumoisin myös itse kehittynyt vanhempana? Upeaa huomata, että synnynnäinen temperamenttia voi todellakin muokata ja asioiden suhtautumistapa muuttuu vuosien varrella. Uhma tuli, ja meni, yhtä vauhdikkaasti :). Ja elämä jatkui nauraen ja hymyillen.

Kärkkäränkkänoita

Pieni känkkäränkkänoita käy meillä kylässä  yleensä päiväunien aikaan tai kun nälkä kurnii vatsaan. Tai auta armias, kun pienokaista kieltää asioista, joita hän haluaisi tehdä. Tuossa kohtaa on aikuisen hyvä nostaa päätään ja kertoa pienelle ihmiselle, että ei ole oikein hyppiä sohvalla, maalilla ei sotketa ja ruoan kanssa ei pelleillä. Säännöt on sääntöjä ja säännöt viedään loppuun asti. Piste. Näistä asioista ei känkkäränkkänoidan kanssa aleta keskustelemaan. Meillä känkkäränkkänoita onneksi lentää melko pian naapuriin. Känkkäränkälle huudetaan perään ”moi moi!”. Ja samalla lapselle selitetään, että sinua harmitti ja tuntui pahalta. Sanotetaan tunteita. Noita ihania tunteita, jotka saattavat pistää elämän monessakin kohtaan aika sekaisin. Pienestä pitäen on hyvä oppia tuntemaan eri tunteet ja oppia sanottamaan niitä. Uhmaikäinen kaksivuotias, joka ei vielä puhu, ei osaa tunteitaan sanottaa ja siihen tarvitaan aikuista. Tunnekortit ovat tässä asiassa ihan loistavat apuvälineet.  Löysin nettiä selailessani muutaman mahtavan tunnekorttidokkarin, jotka ovat meilläkin kaksivuotiaan kanssa käytössä:

http://www.kvtl.fi/contentimages/Projektit/Mahti/MAHTI_tunnekortit_tulostusversio.pdf
http://www.mielenterveysseura.fi/fi/julisteet-ja-kortit/tunnekortit-varhaiskasvatukseen
https://sisalto.oppijailo.fi/pelit/1tsFNG8HtFoH/ilmepeli.pdf

Ilman uhmaa ei voi elää ja toisaalta uhman kanssa voi elää. Kysymys on asenteesta ja pienen ihmisen tunteiden säätelystä ja niiden sanoittamisesta.

post

Puhu äänellä jonka kuulen

”Miksi sä itket, kun naapurissa jonku lapsi nauraa?”
”Miksi sä itket, kun joku radiossa rakkaudesta laulaa?”
”Puhu äänellä jonka kuulen. Sanoilla, jotka ymmärrän. Runoilla, jotka käsitän.”

Näin laulaa Happoradio laulussaan ”Puhu äänellä jonka kuulen”. Laulun sanat kertovat paljon tärkeitä asioita vuorovaikutuksesta. Puhutko äänellä jonka kumppanisi, lapsesi, ystäväsi kuulee?

Usein saattaa jäädä miettimään, että miksi minua ei ymmärretä? Enkö osaa viestittää asioita oikealla tavalla? Onko käytössäni kieli, jota toinen ei oikeasti käsitä eikä ymmärrä? Mitä teen väärin?

Kun miettii pientä vauvaa, joka itkee rauhattomasti ja koittaa saada itseään ymmärretyksi, voi vanhemmilla usein olla tunne, että en ymmärrä mitä vauva minulle koittaa sanoa. ”Kunpa ymmärtäisin paremmin” on ajatus, kun lohduton itku jatkuu ja jatkuu, vaikka koitat kaikkesi. Noissa lohduttomissa tilanteissa kannattaa miettiä sitä, että tärkeää on, että olet läsnä. Yrität ymmärtää ja kuunnella toista ja vastata hänen pahaan oloonsa, vaikka itsestä tuntuisikin toiselta.

Sama asia pätee parisuhteessa. Kun haluaa ymmärtää ja kuunnella toista, voi samalle kielen tasolle päästä kumppanin kanssa. Apulannan laulussa ”Mitä kuuluu” lauletaan juuri tästä ongelmasta, kun toista ei ymmärretä ja puhutaan ihan eri kielillä. Joskus on ihan hyvä pysähtyä ja miettiä sitä, että tiedänkö oikeasti mitä toiselle kuuluu? Puhummeko samaa kieltä?

Mitä lapsi koittaa sinulle viestittää?

Kun lapsi itkee, on tärkeää mennä lapsen tasolle ja koittaa ymmärtää miltä hänestä tilanteessa tuntuu. Voi olla, että aikuisesta tilanne tuntuu turhanpäiväiseltä, mutta pelko tai suru lapselle on täyttä totta, johon täytyy vastata, muuten lapsi voi pelätä tunteitaan, eikä uskalla niitä enää näyttää vanhemmalle. Hyvä esimerkki on nukkumaan meneminen ja se, että pimeys voi pelottaa lasta. Tuota pelkoa ei kannata väheksyä, vaan tehdä lapselle turvallinen tunne siitä, ettei mitään pahaa tapahdu ja aikuiset ovat läsnä, jos sitä tarvitsee.

Suru ja pelko ovat vahvoja tunteita, joita kannattaa lapsen kanssa käsitellä. Lapsi ymmärtää asiat omalla tavallaan ja tarvitsee usein konkreettisia keinoja surunsa näyttämiseen ja sen kokemiseen. Pahaaoloa on hyvä oppia purkamaan turvallisessa ympäristössä ilman, että sitä paheksutaan.

Vuorovaikutustaidot koulumaailmassa

Koulumaailmassa vuorovaikutuksella on todella iso merkitys. Opettaja voi vuorovaikutustaidoillaan osoittaa oppilailleen, että on lähestyttävä ja inhimillinen, eikä vain auktoriteetti, joka määrää mitä opitaan ja milloin. Oppilaat kaipaavat usein kuuntelijaa ja ymmärtäjää. Oppilaiden monimuotoisuus asettaa opettajalle haasteita ja tässä on tärkeää ymmärtää vuorovaikutustaitojen tärkeys. Kun oppilaille puhuu heidän ymmärtämällään kielellä, syntyy yhteys joka on hedelmällinen molempiin suuntiin.

Vuorovaikutustaidot ovat taitoja, joita pitäisi harjoitella niin kotona, koulussa, parisuhteessa ja työpaikoilla. Näiden sosiaalisten taitojen avulla pääsee pitkälle ja ne kantaa läpi elämän. Koitetaan puhua kielellä, jota toinenkin ymmärtää.