post

Aina ei voi olla vain kiva

Eikö vanhempana olisi mukavaa olla aina kiva, joustava ja tehdä niin kuin toiset tahtoo? Ikävä kyllä se ei lapsia kasvattaessa aina ole mahdollista. Aina ei voi sanoa, että hienoa, jos käytös on jotain muuta. Joskus on oltava vähän ilkeä ja sanottava asia niin kuin se on, ja tuottaa se pettymys, vaikka se ei aina vanhemmasta kivalta tunnukkaan.

Itse koin kaksijakoisen tunteen yhtenä päivänä, kun Ella tyttäremme 8v piirsi piirustusta aikomuksena antaa se kummitädilleni. Ajatus oli mahtava ja olin siitä todella otettu, että tyttö mietti kuinka voisi vanhaa tätiä ilahduttaa. Ella piirsi nopeasti pari ruusua ja näytti työtään minulle. Mietin hetken, että mitä sanoisin, kun piirustus ei minusta ollut sellainen, jonka hän osaa piirtää. Mielestäni työ oli vähän hutaistu. Päätin kuitenkin sanoa mitä olin mieltä ja eihän tyttö siitä tietenkään tykännyt. Selitin, miksi olin sitä mieltä, kun olin. Meni hetki, ja tyttö tuli piirustusta näyttämään. Sain ilokseni todeta, että nyt oli sellainen. Ella ratkaisi asian piirtämällä piirustuksen toiselle puolelle piirustuksen, johon oli panostanut ja lopputulos oli ihan toisenlainen.

Oliko tarvetta?

Tilanteen jälkeen jäin miettimään, että olihan se kurja tuottaa pettymys tytölle, jonka ajatus oli kultainen ja hyvä. Oliko mun tarvetta pilata tytön fiilis? Olisin ihan hyvin voinut tuumata, että hyvä on, hienoa, mutta päätin sanoa mitä mieltä olin. Tuli pahamieli, niin tytölle kuin äidille, mutta lopputulokseen olin tyytyväinen. Tyttö huomasi itsekin mistä kiikasti ja halusi parantaa tekemistään. Tuli tunne, että aivan, ei mun aina pidäkään miellyttää ja sanoa ihan vain sanomisen vuoksi, että hyvä on, jos olen ihan eriä mieltä.

Miten parantaisit työtäsi?

Kuulin mieheltäni loistavan tarinan esimiehestä, jolle tiimiläinen tuli esittelemään raporttiaan. Ennen kuin tiimiläinen pääsi esittämään raporttiaan, jonka oli lähettänyt esimiehelle, esimies kysyi: ”Pystytkö parantamaan työtäsi? Onko se sellainen, johon pystyt?” Tiimiläinen meni hämilleen ja tuumasi, että voisi hän muutamaa asiaa vielä parantaa. Tiimiläinen lähti parantamaan työtään, eikä esitellyt sitä vielä esimiehelle. Tiimiläinen palasi seuraavana päivänä esimiehensä luokse, jolloin esimies kysyi jälleen kerran: Onko raportti nyt sellainen, ettei siihen ole mitään lisättävää tai parannettavaa? Työntekijä mietti hetken ja tuumasi, että kyllä vielä muutaman asian voisi parantaa. Kolmannen kerran kun tiimiläinen tuli raporttiaan esittelemään, esimies kysyi saman asian vielä kerran. Silloin työntekijä tuumasi:”Nyt ei ole mitään parannettavaa.” Esimies tuumasi sitten:”No nyt voin lukea raporttisi.”

Esimies siis kokeili työntekijän omaa harkintaa oman työn jäljestä. Tässä kohtaa esimiehen arvostelu osui oikeaan, sillä raportti parani noiden kolmen päivän aikana entisestään ja ihan itsestään, kun sitä vähän kritisoitiin. Mielestäni tarina osoittaa loistavasti sen, että aina vanhempi/auktoriteetti voi kyseenalaistaa töitä ja kysyä, että miten asiaa parantaisi itse ilman, että esittää vielä kritiikkiä tai kehua. Tuossa kohtaa työn tekijä pääsee miettimään ja arvioimaan itseään ja tekemistään, ennen työn arviointia.

Aina ei voi olla kivaa, eikä pidäkään olla. Parasta on se, jos lapsen annetaan itse oivaltaa, että hän voisi toimia/tehdä asiat paremmin. Jos lapselle syntyy oivallus siitä, miten hän voisi parantaa käytöstään/tekemistään, voi hän ottaa siitä opiksi ja tehdä asiat paremmin.

post

Oletko valmis pistämään itsesi likoon?!

Vanhemmuus – mikä ihana asia. Aina se ei siltä tunnu ja joskus tuntuu, että saat oikeasti tehdä töitä niska limassa vanhemmuutesi kanssa. Kuinka monesti olet ollut tilanteessa, jossa mietit, että teen tämän lasteni vuoksi, vaikka itse ei nappaisi yhtään? On tilanteita, joita joutuu hoitamaan, vaikka ei itseä nappaisi, mutta sen tekee toisen eteen.

Uhraatko omaa aikaasi?

Lasten kasvaessa on paljon asioita, joita lasten kanssa pitäisi tehdä ja mitä taitoja lapsille tulisi opettaa. Koululaisen vanhempana tiedän, että koulussa lapset eivät ehdi saamaan sellaista henkilökohtaista opetusta mitä toivoisi ja sen vuoksi on todella tärkeää, että olen itse valmis kantamaan vastuuni esimerkiksi lasten koulukäynnistä. Jos en vanhempana ole kiinnostunut läksyistä, päivän tapahtumista, mitä koulussa tapahtui tai mitä koulussa tullaan tekemään, olen täysin pihalla kasvattajana.

Wilma kouluissa – hyöty vai haitta?

Usein kuulee juttuja, joissa vanhemmat olettavat koululta liikaa. He olettavat, että koulun tehtävä on tehdä heidän lapsistaan kunnon kansalaisia. Wilma-viestintäväline on nykypäivänä kätevä, mutta osaan kuvitella miten ärsyttävä tapa se on ottaa yhteyttä opettajaan. Miten helppoa on lähettää viesti jos toinenkin opettajalle, ihan vain tarkistaakseen jonkun asian. Tuossa on yksi asia, jota itse kartan täysin. Otan yhteyttä vain, jos oikeasti on ilmoitettavaa tai kysyttävää. Lapseen täytyy luottaa ja myös hänelle antaa vastuuta. Esimerkiksi jos vaate unohtuu kouluun, niin mielestäni on lapsen tehtävä tarkistaa asia seuraavana päivänä ja sitten vasta mahdollisesti kysellä opettajalta asiasta.

Vanhempien tehtävä on kasvattaa ja opettaa

On asioita ja taitoja, joita vanhempien tulisi lapsilleen opettaa. Hyvä esimerkki on esimerkiksi hiihto- tai luistelutaito. Kun liikuntatunnilla koululaiset menevät hiihtämään, niin opettajalla on järkyttävä työ jos osa lapsista ei ole pitänyt hiihtosuksia koskaan jaloissaan. Ei kateeksi käy opettajaa tuossa tilanteessa. Kun yhteistyötä tehdää koulun  ja muiden kasvatustahojen kanssa, niin yhdessä saadaan aikaan tuloksia, jotka kantavat läpi elämän.

Vanhemmuus on vastuun kantamista ja itsensä uhraamista. Joskus asiat eivät tunnu aina niin miellyttäviltä, mutta ne on vain tehtävä. Asioiden luistaminen tarkoittaa vain sitä, että ne löytää edestäpäin ja pian. 

post

Ota luonto pois heti lapsilta! (vieraspostaus)

C-juniorina vuonna -95 olimme Pietarsaaressa jalkapalloturnauksessa. Otteluumme pietarsaarelaista joukkuetta vastaan oli asetettu erotuomariksi yli 50-vuotias jämäkän oloinen harmaatukkainen mies. Ottelu ehti vanheta vain yhden peliminuutin, kun saimme vapaapotkun pietarsaarelaisten rikottua meitä. Vastustajan pelaaja kyseenalaisti tuomiota muutamalla sanalla (lue: tulkutti).

Tuomari huusi isolla äänellä: “Kymppi tänne, kymppi heti tänne!” Ja nosti keltaisen kortin.

Tuomari otti siis joukkueen mielipidevaikuttajalta luonnon pois samantien ja tämän seurauksena ottelun aikana kukaan ei tulkuttanut tuomarille. Tässä kohtaa on hyvä muistaa se, että itselläni on tapana kommunikoida tuomareiden kanssa varsin voimallisestikin otteluissa, mutta tällä kertaa ymmärsin, että jos niin teen, siimaa ei ole yhtään, vaan kahden tulkutuksen jälkeen minut poistettaisiin kentältä.

Tänä päivänä taitaa olla niin, että lapsia paapotaan enemmän kuin aikaisemmin. Kasvatusmetodit ovat menneet yhä verbaalisempaan muotoon, ainakin hyväksyttävät sellaiset. Osa vanhemmista “lässyttää” ja “maanittelee” lapsilleen pitkiä siivuja koettaen suostutella heitä yhteen sun toiseen.

Ehkä tietty suostuttelu voi olla paikallaan, mutta itse tykkään kyllä tyylistä, joka on lähempänä tuota erotuomarin linjaa. Lapsen on kunnioitettava aikuisen auktoriteettia. On sääntöjä ja normeja, joiden mukaan kuuluu elää. Olen joutunut puuttumaan usein näiden lässyttäjävanhempien lasten epäsopivaan käyttäytymiseen eri tilanteissa.

Voin sen sanoa, että tietääkseni ei ole tullut vastaan yhtään tilannetta, jossa minulla olisi mennyt murot uikkareihin. En vedä ihan tuolla tuomarin tyylillä, vaan useimmiten sanon asian ensin suostuttelevammin, mutta mikäli ensimmäinen viesti ei mene perille, seuraavaksi napsahtaa nk. keltainen kortti ja sen jälkeen todellakin puutun peliin niin, että toiminta muuttuu.

Äitini on toiminut vuosikymmeniä ammatikseen lastenhoitotyössä. Jotkut vanhemmat saattavat kysyä, onko heidän lapsellaan ADHD tai jotain. Äitini mukaan usein kysymys ei ole sellaisesta, vaan kyseessä on entivanhoin termein “kuriton penikka”. Ja kurittomalta penikalta pitää ottaa luonto pois ja asettaa selvät rajat juuri niinkuin tuo erotuomari teki meille wannabe koville jätkille eli näytti kaapin paikan samantien.

Kaverini isä otti tällaiselta kurittomalta penikalta jokunen vuosi sitten luonnon pois. Poika oli syytänyt lumipalloja pienten lasten päälle ja äitinsä pehmeät pyynnöt lopettaa toiminta menivät kuuroille korville. Kaverini isä astui poikaa lähemmäksi ja sanoi jämäkästi: “Ne lumikopit tipahtaa nyt!” Ja niin lumikopit todellakin tipahtivat maahan ja pienempien kiusaaminen loppui siihen.

Kun tarvitaan rajoja, aikuisen tehtävä on silloin ottaa luonto pois ja näyttää, että nyt on vain yksi vaihtoehto, miten toimitaan. Olen todella painavasti sitä mieltä, että lasten on kunnioitettava vanhempia/aikuisia.

Luonto pois heti, kun epäkohtia ilmenee, on vanhankansan viisautta ja toimii tänäkin päivänä!

Juha ”Vauhtipyörä”  Ahola

post

Kyllä kuudesluokkalaiset osaavat lukea!

Olin eskareiden vanhempainillassa, missä mielestäni kuutosluokkalaisten opettaja tuumasi varsin tyhjentävästi siihen mitä ekaluokkalaisten pitäisi osata, kun tulevat kouluun:

”Minulla on kuudesluokka ja kyllä ne kaikki ainakin silloin osaavat lukea!”

Loistavasti sanottu! Nykypäivänä, kun tuntuu, että lasten pitäisi osata tehdä vaikka mitä, kun kouluun lähtevät.

Jäin miettimään omaa lapsuuttani ja sitä, että asetettiinko minulle jotain osaamispaineita? Ei todellakaan, ei mistään suunnasta, ei eskarista, ei vanhempieni suunnasta. Ulkoilimme, leikimme, riehuimme ja olimme lapsia siskoni kanssa. Saimme leikkiä ja olla sellaisia, kun olimme ja opimme mitä opimme ennen kouluun lähtöä. Meidän ei tarvinnut kilpailla ja pärjätä tässä elämässä, vielä silloin. Kouluun oli mahtava mennä, sillä tiesin, että siellä opin lukemaan. En todellakaan osannut lukea, kirjoittaa tai laskea ennen kouluun menemistä. Miksi oisin osannut? Koulun tehtävä oli opettaa mulle se.

Nyt kun esikoiseni on lähdössä ensi vuonna kouluun, niin tuntuu, että meidän vanhempien keskuudessa valloo kauhea vertailu kuka osaa lukea, kuka osaa tehdä sitä ja kuka osaa tehdä tätä. Mielestäni tuollainen vertailu on ihan turhaa, sillä jokainen lapsi kehittyy omien rajojensa ja kykyjensä mukaan. Toki on asioita, joissa oppimista voidaan halutessaan edistää tarjoamalla virikkeitä, mutta se on jokaisen oma asia haluaako sellaiseen ryhtyä. Olen ihmetellyt sitä tässä eskarivuotena, että joka paikassa kysytään ensimmäisenä:

”Osaako lapsi lukea?”

Ei, ei osaa. Onko tämä jotenkin niin ihmeellistä? Jos ei vain asia kiinnosta vielä, eikä tarvikkaan kiinnostaa. Toinen asia on se, osaisiko lapsi homman, jos vähänkään kiinnostaisi. Osaisi ja hyvinkin, mutta kun ei kiinnosta.

Vertaileminen on lasten kasvattamisessa varsin yleistä. On helppo verrata omaa lapsosta toisiin ja varsinkin samanikäisiin. Toisaalta mitä se hyödyttää? Miksi ottaa asioista paineita ja stressiä, kun on asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa, vaan luonto kyllä hoitaa homman, kun on sen aika.

Kaikki lapset kasvavat oman kaaren ja kehityksen mukaisesti. Omassa tahdissaan. Ihan sama lukeeko kolmevuotiaana, vai seitsemän vuotiaana. Pääasia, että joskus mahdollisesti oppii ja jos ei opi, niin onko sekään maailmanloppu? Ei ole. Jokaisella on juttunsa tässä elämässä, se täytyy vain löytää.